Poikani kuolemasta on jo nyt kulunnut aikaa yli 3 vuotta.Tänään sytytin kynttilän Markkusen muistoksi.Markus oli kiva ja ihana poika.jokaisen tädin unelma poika jo piennä, sellainen pikku vanha.olin sinusta Markus ylpeä.Tulit ja kasvoit äidin rakkaudessa ja osasit arvostaa.Erosin isästäsi ja itkin sitä tuskaa jota mun sydän oli täynnä.sanoi äiti älä itke olehan minä tässä.Rakas olit siinä,mutta en osannut viellä silloin arvostaa sitä hetkeä.Olit aina auto urheilusta kiinnostunnut ja jo pienenä poikana jo rallissa mukana ,Ostin sinulle moppon ja se oli sinun kohtolas.En olis ikinä ostannu,jos olis tiennyt,että se olis sinun kohtalo.Rakas ,kunpa tietäisit kuinka sinua rakas kaipaan!Mua lohduttaa ajattus,että sä mua odottat.Itkua en voi ,enkä haluakaan pidettää.
Poikani kuolemasta
karjalanmuori
162912
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Suurta rakkautta osoittivat poikasi sanat, ilmeisesti teini-ikäisen. Lämmin ja välittävä poika ja selvästi tiesi, että on sinulle rakas. Voimia ja rohkeutta.
Ainako sinä vaan roikut täällä kertomassa poikasi kuolemasta, olet vaihtanut nimimerkkiäkin välillä.
Toki sinulla on oikeus suruun mutta jos et ala päästä susrussasi jo eteenpäin, hanki ammatti apua.
tää palsta on sureville, muistapas se!
palsta on todella sureville,mitä se sitten pitääkin
sisällään.
Sen jokainen tänne kirjoittava varmasti tietää.
Karjalanmuori,marionin näköinen,ennustaja,ym,ym,ym,.
Voi,katsella palstaa taaksepäin,ennekuin muistuttaa muita.
"karjalanmuori" tulee varmasti loppuelämänsä ajan suremaan ja kaipaamaan menettämäänsä lasta,ja kukaan ei voi eikä saa mennä sanomaan että kuinka kauan on soveliasta surra!!
Vaikka siitä olisi 50 vuotta,niin surra saa,ja äitit suree varmasti,loppuun asti.
ja suru kulkee aina mukana,se muuttaa vaan muotoaan.
Olipas todella inhottavasti sanottu ja se kolahti minuunkin kovasti,sillä olen myös "samanlainen surija " kuin karjalanmuori.
Elämä ei ole enää samaa kun menettää oman lapsensa,voin sanoa,että kenenkään muun läheisen menettäminen ei kolahda yhtä lujasti,se on kamalinta mitä tiedän...
Jokainen saa surra ihan kuinka haluaa ja kuinka kauan tahtoo. Sinä et voi alkaa ketään kehottamaan mihinkään. Et ilmeiseti ole koskaan menettänyt ihan läheistä ihmistä, Jos olisit niin et noin kirjoittaisi.Päivä kerrallaan menemme eteenpäin.
Millä oikeudella sinä tuomiset toisten surut.Jokaisella on oikeus suru oli ketä hyvänsä.Lue raamattua niin tiedät jotain.
murheellista, sitä ei ymmärrä, miksi jo niin nuorena pitää lähteä. Se tuntuu niin epäoikeuden mukaiselta.
Vaan voimia ja jaksamista sinulle toivoo kahden pojan äiti.
Elämä antaa silti sinulle vielä jotain hyvää, usko vaan.
[email protected]
Poikani menehtyi liikenneonnettomuudessa huhtikuussa 2007 Täällä oli jollakin sivuilla "kuolema ja suru" samankaltaisia ajatuksia Voisin kirjoitella asiasta
Elämä on vieläkin melko ahdistavaa välillä vaikka arkielämä jo sujuukin
Erityisesti sinä karjalanmuori Kerrot että poikasi kuolemasta on 3 vuotta
Tiedän että ihminen ei tule entiselleen enää kai koskaan tämmöisen trauman jälkeen Niin minun poikani oli myös nimeltään Markus Vastaile jos haluat jutella Minunkin Markus poikani harrasti rallia ja oli hänen kohtalonsa olla muistamatta että ralliajo on ralliteitä varten ja maantie ajo on muuta Kyllä meidän pojat meitä odottaa Ei itkua tarvitsekaan pidättää
Pakko on kertoa omista ajatukistani.
Menetin lapseni , nuoren aikuisen reilu vuosi sitten.
Alussa jotenkin tuntui epätodelliselta lukea että surusta voi selvitä. En minä voi ajattelin, koska rakastin liian paljon lastani.
Ensimmäinen vupsi on pahin toitotettiin , ehkä ajattelin jonkun muuttuvan radikaalisti.
Suruni on ollut kaikkea muuta kuin mitä kuvitterlin sen olevan. Välillä olen jopa epäillyt omia tunteitani.
Vuosi siis on kulunut ..muuttuiko mikään? EI.
Suru ei kadonnutkaan. En unohtanutkaan, enkä haluakkaan niin käyvän. Töissä käyn , se on kai normaalein asia jonka olen suorittanut toistuvasti lapseni kuoleman jälkeen.
Arki on ollut hyvä minulle vaikeuksineen. On ollut pakko nousta.
Kaipaan lastani yhtä paljon, erona se, että ehkä vsta nyt ymmärrän asioita paremmin.
lapseni ei herää henkiin, hän ei ole matkoilla, hän ei todellakaan soita, tämä ei toden totta ollutkaan unta..mikään ei parane vaikka kuinka odotan. Vuosi ei ollutkaan taikasana.
On vaan suru joka on todellisempaa, ja suru jonka kanssa on vaan opittava elämään. On pakko oppia kulkemaan käsi kädessä surun kanssa, vaikka ahdistaa. On opittava ettei elämä enää ole täydellisen hauskaa, koska aina puuttuu se yksi joukosta joka teki elämästämme täydellisen perheenä.
naurini kyllä jo kuuluu silloin tällöin, mutta ilman sitä viimeistä aitoa tunnetta joka kuplii vatsassa kun nauraa.
Kun joku sanoo , olet päässyt hienosti surun yli, he ei vaan ymmärrä että se ei ole mahdollista.
Te jotka kyllästytte samoihin tarinoihin täällä, ette vaan voi ymmärtää.
mekjin halusimme että latsemme tarina olisi jatkunut. Me emme voi muuttaa tarinaamme millään tavalla. Meidän lasten kuolemat on mitä se on. Me emme voi muuttaa tarinaa mielenkiintoisemmalle. me kelataan lopunelämän sitä samaa tarinaa päässämme. kerromme samaa tarinaa vuodesta toiseen. Mutta minkäs teet?
En yhtään ihmettele vaikka joku sekoisi surusta.
Ollaanko pahioja sen takia että olemme surevia äitejä? isiä?
Pitääkö meidät tuomita sen takia ettei osata lopettaa vuoden kuluttua?
Äiti joka on menettänyt lapsen ei unohda, eikä halua unohtaa omaa lastaan.
Kirjoittaminen on minun tapani surra. Ja oletan että kirjoitan lopun elämäni.
Toivon kaikille jotka olette rakkaan menttäneet , paljon ymmärrystä heitä kohtaan jotka ei asiaa voi ymmärtää koska eivät ole ketään mettäneet.
Paljon hyviä hetkiä toivon myös..
Kyllä aika ei tosiaankaan paranna haavoja kyllä ne arpeutuu mutta niihin sattuu kuitenkin aina ja varmaan lopun elämää
Minäkin kaipaan lastani joka päivä Hänen kuolemastaan on kulunut reilu puoli vuotta nyt
Ei ajalla ole merkitystä ja mikään ihme ei tosiaan ole jos joku sekoaa tämmöisessä tilanteessa
Olen kyllä itsekin töissä mutta muuten elämä on välillä ilotonta Kyllä minä pystyn arkielämäni hoitamaan mutta pohjalla on se suunnaton ikävä ja suru Jos pystyisin jotenkin muuttamaan asian toiseksi tekisin mitä vaan että saisin rakkaani takaisin Pidetään yhteyttä Kirjoittaminen helpottaa on siitä kulunut muutama kk tai vuosi suru ei lähde jollakin määrätyllä kellonlyömällä tai päivämäärällä Se ei lähde koskaan kokonaan pois Eikä sen tarvitsekaan Voimia teille kaikille
ja te jotka pilkkaatte ja sanotte tällä sivustolla että pitää unohtaa ja mennä eteenpäin Olette oikeassa eteenpäin menossa koska ei ole muuta vaihtoehtoa meillä äideillä Ilmeisesti ette voi ymmärtää mitä tapahtuu tämmöisessä traumassa ja toivottavasti ette tarvitse koskaan tätä kokeakaan
Lämpimin terveisin
Ensin kerrot poikasi Markkuksen kuolemasta olevan 12.10.-07 tasan 2 vuotta,sitten kuitenkin sanot 16.11.-07 Markkuksen kuolemasta olevan yli 3 vuotta.Ihmeen nopeasti sinulla vuodet menevät.
Jos viestisi on tarkoitettu "karjalanmuorille" En tiedä asiasta mitään Minun poikani Markus Matti Mikael kuoli 27.4.2007 ihmettelen jos olet sekoittanut jotkut ihmiset keskenään nyt täällä palstalla Toivottavasti ei
Onko tämä palsta jotenkin sairaita ihmisiä täynnä
Ehkä onkin parasta kirjoitella muualle
Minä kun kuvittelin että täällä voi jakaa ajatuksia suuressa surussa Suurin osa viesteistä on asiallisia
mutta joukkoon mahtuu yhtä ja toista
tuolle karjalan muorille/kauniillemerenneidolle/maalimankauneinnaiselle Ym
hyvä juttu että korjasit erehdyksen Hän vaikuttaa vähän oudolta juttuinensa siis "karjalanmuori"
Viitataan semmosille jutuille kinnasta
Voimia teille oikeasti läheisensä menettäneille
Häneltä tosi tyhmää pelleillä tollasella asialla tai sitten hän on surusta seonnut
Voimia teille kaikille loppuvuoteen Minä kirjoitan nimellä eva.stina ja aikaisemmin muutaman keran käytin nimimerkkiä kuka-han
Kirjottelen mielelläni asiallisten ihmisten kanssa jolta te muut vaikutatte
Anteeksi että erehdyin luulemaan että minua tarkoititte Ainoa yhtäläisyys on että minunkin poikani oli nimeltään Markus