Siitä on nyt sitten tasan neljä kuukautta kun tieto poikani kuolemasta tuli. Tämä on ollut erittäin raskasta aikaa minulle äidille. Sitä lasta kun hoidin ja hänet aikuiseksi pojaksi tein ja kaiken hänelle annoin. Olen vahva ihminen ollut aina ja päätin jo poikani kuoleman jälkeen, että yritän päästä jaloilleni tästä pian sillä sitä hänkin olisi halunut. Hän rakasti minun onnellisuuttani silloin kun nauroin ja olin onnellinen sitä hän olisi halunut aina minussa nähdä. Niin olen tehnyt mutta suru on aina läsnä, joka päivä, ilta ja yö. Rakas lapseni kiitos, että sain olla kanssasi nämä 19 vuotta, onneksi minulla on vielä 2 lasta sinun sisarriasi, me rakastamme sinua aina. Kaikille oman lapsensa menettäneille toivon hyviä vointeja ja jaksamista, älkää menettäkö elämän iloanne, sillä kaikki päivät ovat ihania.Toivottaa äiti joka rakastaa elämää vaikkakin tuntuu välillä ettei se ole oikeudenmukainen.
4 kuukautta
äitisi
111778
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Surun aika on ohikiitävää, kuten kaikki muukin. Se on turha jäädä suremaan enempää, kuin itse Herra Suru vaatii! Ei omaa elämää voi tai ei saa murskata. Ei kuollut rakas ihminen kuitenkaan sen takia palaa takaisin. On vain oltava onnellinen siitä, että sai sen ajan viettää rakkaan ihmisen kanssa, minkä sai.
Auringonkukka nousee aina uudestaan.
Itsekin surun keskellä piehtaroin, mutta yritän epätoivon keskellä edes silloin tällöin ajatella positiivisesti.
olen menettänyt pikkuveljen viime keväänä,hän oli 18,kohta olisi ollut täynnä 19..
koskaan tuota surua ei "lopeta",se kulkee matkassani varmaan hautaani asti.joka päivä mietin häntä ja rakastan.loppuun asti.
kukaan ei tiedä miltä se tuntuu,jos ei itse ole joutunut kokemaan samaa.
Lapsen menettäminen on se kaikkein kamalin asia mitä äidille voi elämänaikana tulla.
Ja jotkut äidit joutuvat kokea sen useampaankin kertaan,todella väärin..
Kirjeesi oli kuin minun kirjoittamani. Menetin poikani vuosi ja 4,5kk sitten. Pitkään sen päivän jälkeen ajattelin juuri kuten sinä kirjoitit. Ja tänäänkin ajattelen paljon niin. Kiitän siitä, että sain pitää hänet näinkin kauan. Ikävä ja suru ovat valtavia,tulevat toisina päivinä kovemmin ja toisina vähemmän kovina...mutta niinkuin kirjoitit, minäkin olen ollut aina vahva ja poikani iloitsi kanssani, kun minäkin iloitsin, joten minäkin ajattelin heti, että minun on selvittävä tästäkin. Päivä kerrallaan. Mennään niinkuin ne päivät tulevat. Kyllä me vahvistutaan. Sitä poikammekin haluaisivat, että me kuitenkin jaksettais. Voimia sinulle, äiti, ja otan suruusi todellakin osaa.
Minulla tuli 14päivänä tasan 7kk poikani kuolemasta
NIIN kyllä ei päivääkään ole mennyt ettenkö miettisi lastani välillä murehtien, välillä jotain iloisempiakin asioita.. tuntuu uskomattomalle ettei häntä enää ole..välillä jotenkin kuvittelen hänen vaan olevan jossakin.. väärin käsitystä kaikki vaikka pohjimmiltani tiedän että emme enää näe.. joskus itken aivan vähäisemmistäkin asioista.. kaikki surullinen saa kyyneleet valumaan.. MUTTA alan päästä pahimman yli.. suru muuttaa muotoaan vaikken koskaan unohda ja lakkaa ikävöimästä meidän täytyy..jatkaa elämäämme ..yrittää olla onnellisiakin..ja käyn paljon haudalla..se helpottaa..MUISTAMALLA..vien kynttilöitä kukkia koristeita..kyllä kaikilla on kuitenkin oikeus rakastaa elämää.. sehän siinä onkin kaikella on aikansa.
tulee joulukuun 5 pvä 3kk kun poikani kuoli olen ajatellut että menisin sururyhmään tuntuu kuin en jaksaisi yhtään päivää mutta pakko jaksaa kun muitakin lapsia. koko ajan on pala kurkussa ja kädet tärisee enkä osaa mennä minnekään, kaupassa käyntikin on vaikeaa. mutta tosiaan monet sanoneet suru ei häviä mutta muuttaa muotoaan odottelen ja toivon että jonain päivänä jaksan taas nauraa
Mene ihmeessä.. jonnekkin keskustelemaan!!!
Olipa se suru ryhmä tai mikä tahansa jossa voi PUHUA
kertoa kaikki tuntemukset..minä olen käyny koko ajan ( sen 7kk ) kriisi keskusteluissa (tänäänkin kävin)
käyn vieläkin siellä, jopa parin viikon välein.
ne ajat on varattu minulle ja surulle ja kaikille asioille ja on aina helpompi olla.. ei sitte tarvi kaikille ihmisille jutella, kun musta tuntuu että ei ihmiset halua koko ajan surullisista asioista kuulla... joskus ihan harvoin joku voi soittaa ja kysyä vointiani.. mutta todellakin kun juttelen nuo omat tuntemukset jo tutuksi käyneen ammatti ihmisen kanssa se nyt sillai riittää.. olen palaillut jo pikku hiljaa työelämään vaikka mietinkin lastani vieläkin päivittäin, mutta elämän on jatkuttava ( minullakin on muita lapsia)
EN voi sanoa että olen onnellinen tällä hetkellä
minä vain elän ja yritän jatkaa kaikesta huolimatta..TOIVON sinulle jatkoja ja hommaudu ihmeessä jonnekkin..et takuulla jää ihan yksin surusi kanssa SE TAATUSTI KOSKEE vielä kun se koskee minuunkin vaikkakin pahimman yli olen sillai päässyt!!
Menetin poikani 8 kuukautta sitten. Poikani ainoan lapsen menetin eilen. Miten tästä jaksaa eteenpäin? Elämä ei ole enää elämisen arvoista. Tällä palstalla on niin itsetuhoisia viestejä... Niin ovat myös minunkin ajatukset... minulla on tabuja...ei tarvitsisi kuin nielaista ja sanoa hyvästit. Mikä täällä enää pidättelee? Ukko nukkuu ja kuorsaa...huomenna on hänen mentävä töisin. Mitäs teen? Olen onnistunut lukemaan itse ennusmerkit, mitä tulee tapahtumaan. Näin poikani kuoleman, poikani kuolemaa edellisenä yönä. Näin myös tämän poikani lapsen menetyksen etukäteen. Elämä ei ole paskankaan arvoista. Miksi täällä enää olisin? Voiko enää paskampaa tapahtua minulle?
Joku kirjoitti tällä palstalla, että surraan menetystä, joka tuntuu kaikkein suurimmalta sillä hetkellä, mutta eteen voi tulla vielä senkin suuren surun jälkeen suurempaa surua.... Minun poikani menetys on elämää suurempi suru...mutta miksi minun piti menettää ainoan poikani lapsi...
Pappi sanoi minulle, että kaikella on tarkoituksensa... mutta että elämä koettelee näin. Ei ole enää elämää, vaan kamppailua päästäkseen eteenpäin. Tuleeko enää niitä ilon kyyneleitä? Oman lapsensa menetystä ei voi ikinä unohtaa... emmekä ehtineet oikein iloita yhdessä poikani lapsesta. En voi edes enää toivottaa kenellekään voimia ja jaksamista. Se tuntuu niin teennäiseltä. Enkä jaksa enää ottaa sääliä vastaan. Katsotaan vielä, mitä elämä tuo tullessaan ja jaksanko vielä hetken elää? Pitäisi ainakin löytää se mielenkiinnon kohde, joka vie ajatukset muualle.
On täällä näköjään muitakin kovia kokeneita.. kait sekin ajatuksilla leikittely..(itsetuhoisuus) käy monellakin mielessä kun ei meinaa enää jaksaa..
mutta kuten minä yritän ajatella että kannattaa kuitenkin kattoa se seuraava päivä.. se joskus on vaan liikaa. .. tuo kuorma mitä kannetaan..en minäkään pysty juuri toista lohduttamaan enkä kaipaa sääliä..me jotkut vaan kamppaillaan todellakin että jaksaa eteenpäin ei muuta..
Niin siis reilu puoli vuotta sitten menetin rakkaan poikani 20 vuotiaana liikenneonnettomuudessa
Hän oli sellainen "valon lapsi" siksi vein tänäänkin kynttilän hänen haudalleen
En aina jaksa olla pirteä ja onnellinen vaikka tiedän että minunkin poikani toivoisi että jaksaisin iloita pienistä iloista jotka jäi
Muistojahan ei kukaan voi viedä ainakaan Minulla on 19 v tytär joka asuu avopuolisonsa kanssa lähellä tässä Voimia sinulle ystävä Tämä suru on kyllä musertavaa tiedät sen kyllä sanomattakin
Tämän ketjun viestejä kun luki, pisti väkisinkin silmään eräs asia. "Poikani kuoli, menetin poikani, poikaseni menehtyi..." Poika poika poika..
Toivon, että synnytän tytön.
Pojat luultavasti on raisumpia ja sen myötä alttiimpia vammoille ja onnettomuuksille
Ei nyt kai kaikki pojat kuitenkaan ettei sitä tarvitse ruveta pelkäämään sen takia että on poika
Minulla on 19 v tyttö itselläni Hän on kyllä huomattavasti ajattelevaisempi ja varovaisempi liikenteessä Ehkä onkin niin että poikien kuuluis saada ajokortti myöhemmin kun tyttöjen Sivumennen sanoen minun pojallani oli ADHD oireyhtymä ja vaarantaju oli varmaan välillä tipotiessään
Jos joku äiti nyt lukee ja pojalla on ADHD niin ei tämä ole pelottelua ihan realismia vaan
Eikä kaikille käy varmasti näin Toivottavasti ainakaan Voimia kaikille tyttölasten ja poikalasten vanhemmille Ehdin kuitenkin viettää poikani kanssa 20 onnellista vuotta ja yritän ajatella vaan niitä kauniita asioita mitä koimme yhdessä Niitä on rutkasti enemmän kun huonoja muistoja kuitenkin Minä olen nyt kirjoittanut sekä nimimerkillä kuka-han sekä eva.stina
En hämätäkseni ketään sama ihminen olen Jotenkin tuo kuka-han nimimerkki ei oikein toiminut
Laitoin vaanteille kaikille tiedoksi kun "karjalanmuorista" oli kommentteja että vaihtaa nimimerkkiä tuiki tiheään Hän tarvitsee ammattiapua varmasti ja toivottavasti sitä osaa hakea Ei toki hänkään tarvitse moitteita surua ei tarvitse laskea tunneissa päivissä eikä vuosissa
Myötätuntoa myös hänelle ainakin täältä
Epäonnekseni minunkin poikani oli nimeltään Markus mutta muuta yhteistä siinä asiassa ei ole
Ystävällisin terveisin ja Voimahali teille kaikille jolla on vaikeaa