Onnettomuuden sattuessa ensimmäisenä kuin haaskalle ilmaantuu lauma kriisin ammattiauttajia, psykologeja, kuraattoreita ym. Tuntuu, että he ovat yhtä innokkaita kuin pyromaaanit, jotka sytyttävät tulen ja heittävät bensiiniä perään, mutta ovat heti ensimmäisenä paloaan sammuttamassa innokkaimmin. Miten ihmiskunta ja etenkin suomalaiset ovat voineet selvitä hengissä suruistaan, kun noita auttajia lienee värävätty vasta joitakin vuvosia.
Auttaja vai pyromaani
Pelkokerroin
2326
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
minun menetykseni oli sen verran iso kolaus,että ei siihen kukaan ulkopuolinen,itselleni tuntematon ihminen ole voinut auttaa..
vaikka olen käynyt keskusteluissa jne.niin aina siellä jauhetaan ne samat asiat,ja olen kokenut lähinnä turhauttaviksi ne käynnit.Lopetin.
Paras apu on ollut oma perhe,ja kaikki me joita tämä asia on koskettanut.
ulkopuolinen ihminen vaikka olisi mikä ihmeen "ammattilainen",ei pysty tietämään aina että miltä toisesta tuntuu ja mikä siihen auttaa,olemme yksilöitä,ja meidät tulisi kohdat yksilönä,ei surevana hoidonopjektina!!!
Minulle taas oli apua noita kriisi keskusteluista
onhan heillä ihan ammatillinen kokemus..
Kun se asia tapahtu.. menin niin lukkoon.. niin yksinkertaisesti lukkoon että paljon tehtiin töitä että asian hyväksyin ja pääsin ajattelemaan asioita ns. normaalisti luulin monesti että mun suru ei oo normaalia mutta kun juttelin palaverissa tuli nekin asiat ihan selvästi hyväksytyksi ns. normaali reaktioiksi jotka kuuluivat suruun..en olis kyllä muille niitä kehdannu kertoakkaan koska nää tavalliset ihmiset ei monestikkaan jaksa kuunnella koko ajan siitä samasta asiasta ne alkaa karttelemaan ja kas kohta ootkin yksin ihan yksin surusi kanssa.. mä oon käyny n, 7 kk juttelemassa ja käyn vieläkin ne tunnit on mun elämässä varattu vain ja ainoastaan surulle sillai että saan puhua siitä asiasta ja kyllä helpottaa !!! me kaikki ollaan varmaan erilaisia yksilöitä.. ei kait niitä pakko oo ottaa jos ei halua eikä tunne tarvetta..
Musta tuntuu että kun on pieniä lapsia ei niitä viitti koko ajan kiusata ns. pahaa tapahtuneella asialla.. nekin ahdistuu helposti ja sitte pitää niitä kulettaa terapioissa kun suru tarttuu kaikkiin.. voi olla että isompien lasten kanssa voisi onnistuakki..näin meillä