Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kohta 20v. ja naimisissa vähän yli 14v. Meillä on kolme lasta (11-15v.), omakotitalo, koira jne. Suhde on aina ollut aika tulinen, on tapeltu ja rakastettu tulisesti. Rakkaus toiseen on vain kasvanut ja syventynyt vuosien kuluessa.
Taustamme ja kasvatuksemme ovat melko erilaiset, vaikka kumpikin olemme ihan suomalaisia. Omat vanhempani eivät tappele koskaan, sanailevat vain, toista on aina kunnioitettu, arvostettu ja kannustettu. Mieheni kotona oli aivan päin vastoin. Voitte arvata, että lasten kasvatus on vaikeata. Itse yritän noudattaa oppimaani ja mieheni vetoaa siihen, ettei hänelläkään mitään ollut niin ei tarvitse noilla "kyrvänkuulillakaan" olla. Olen usein puhunut hänen käytöksestään ja sanonut, että kunnioitusta saa kunnioittamalla itse toista. Mieheni mielestä parasta kunnioitusta on pelko. Hänestä itsestään olisi kuulemma tullut täysi kriminaali, ellei hänen isänsä olisi kasvattanut häntä samoilla menetelmillä. Lapsemme ovat useasti ilmaisseet vihaavansa isää yli kaiken.
Mieheni ei ole väkivaltainen paitsi nykyään kännissä, ja jos viinaa on otettu erityisesti vitutukseen. Silloin hän saa riidan aikaan vaikka yksinään. Olemme käyneet toisiimme käsiksi aikaisemmin useamman kerran. Itsekään en ole aina ollut syytön tilanteisiin, koska en osaa antaa periksi.
Viime aikoina olen alkanut pelkäämään miestäni tosissaan. Kerran piilottelin jopa teräaseita yms. Mieheni ei tosin muista siitä riehumisestaan mitään, koska oli juonut muistinsa. Onneksi juomista riitaan asti tapahtuu harvoin, ehkä tällä hetkellä keskimäärin 1-3 kk välein, mutta enenevässä määrin. Suuttuessaan hän uhkaa tappaa minut ja ehkä lapsetkin ja koiran. Viime aikoina on tullut myös uusia piirteitä, kuten uhkailua rikkoa tavaroita (mieheni itse vihaa sellaista yli kaiken) ja avioerosta puhumista. Suuren kokoeromme takia pelkään tosissani.
Mieheni ei voi sietää vastuuta, jota lapset ja koira yms. aiheuttavat. Hän haluaisi olla vapaa ja olla vaan rauhassa. Olen kuulemma pilannut hänen elämänsä ja pakottanut hankkimaan lapset ja naimisiin. Hän ei haluaisi mitenkään osallistua lasten asioihin, esim. vanhempainiltoihin. Ja jos saan hänet sellaiseen raahattua sillä verukkeella, että osallistuminen osoittaa kiinnostusta lapsen elämästä, niin vähintäänkin valitsen väärät istumapaikat. Olen kehoittanut miestäni tekemään itse jotain elämälleen, jos siihen ei ole tyytyväinen. Vastaus, minkä saan joka kerta, on että lähde vaan ämmä menemään, että hänhän ei kotoaan mihinkään lähde.
Avioeroa olen miettynyt useasti. En haluaisi raastaa lapsia kotoaan, kouluista ja kavereista eroon. Lainat ym. olisi varmaankin järjestettävissä, mutta kun mies ei suostu lähtemään kotoaan. Itsekään en haluaisi rakkaasta kodistani lähteä. Itse en omista muuta kuin puolet talostamme (tai neljäsosan, kun puolet on vielä pankin), miehelläni on lähes käytännössä kesämökki (johon hänen äidillään on vielä käyttöoikeus, minulla tähän perintöön ei ole mitään oikeutta), kaksi autoa ja moottoripyörä. Pelottaa ajatus, että joutuisi kokonaan tyhjän päälle.
Keskustelu asioista ei onnistu edes selvin päin. Mieheni on kertakaikkisesti jääräpää. Hän vetoaa aina, että itsepähän olen ottaessani tietänyt mitä saan ja ettei hän ole luvannut kasvaa esim. isäksi tai tulla hyväksi puolisoksi. Jotenkin hän saa aina syyt käännetty minun hartioilleni. Itse en taas voi uskoa olevani niin paha ja huono ihminen, mitä mieheni väittää. Mutta usko alkaa vähitellen hiipua. Aikoinaan hän kyllä puhui kovasti, ettei hänestä tule sellaista kuin oma isä oli. Nyt hän muistuttaa päivä päivältä enemmän isäänsä. Olen asiasta huomauttanut, sillä seurauksella, että mieheni sanoo isänsä olleen hyvä isä ja että vasta nyt hän sen ymmärtää.
Viime viikolla taas erään pienen riidan tuoksinassa sanoin miehelleni, että onko hän koskaan miettynyt, että hänessä itsessään olisi jotain vikaa. Viat kun tuntuu aina löytyvän toisista. Ei mitään kommenttia.
Nyt viimeisen (yksipuolisen) riidan jälkeen, lauantaista, minulla on ollut täysin tyhjä olo. Mitta tuli täyteen, mutta mitä tehdä. Avioero tuntuu liian helpolta ratkaisulta mutta ainoalta ratkaisulta. Ja mieheni kanssa se on kerrasta poikki. Takaisin ei ole tulemista, jos kerran lähtee, vaikka haluaisi vain aikalisän. Rakastan miestäni yli kaiken ja oloni on puolikas ilman häntä. Hyvinä hetkinä hän sanoo myös rakastavansa minua todella paljon ja ettei osaisi olla ilman minua.
Haluaisin auttaa miestäni jotenkin, koska jokuhan häntä vaivaa. Sitä en tiedä, tulisiko apu puhumisesta jolle kulle vai lääkkeistä tms. Mutta kun häntä ei saa mihinkään. Itse hän tuntee olonsa jatkuvasti sairaaksi ja kärsii vaarallisen korkeasta verenpaineesta (perinnöllistä), mutta ei halua kuulla puhuttavankaan lääkäriin menosta. Hänen veljensä kuoli sydänkohtaukseen 44 vuotiaana, eikä miehelläni ole tähän ikään kuin muutama vuosi. Itse hän toivoo kuolevansa mahdollisimman pian, ajoittain sitä toivon minäkin salaa.
Taustamme ja kasvatuksemme ovat melko erilaiset, vaikka kumpikin olemme ihan suomalaisia. Omat vanhempani eivät tappele koskaan, sanailevat vain, toista on aina kunnioitettu, arvostettu ja kannustettu. Mieheni kotona oli aivan päin vastoin. Voitte arvata, että lasten kasvatus on vaikeata. Itse yritän noudattaa oppimaani ja mieheni vetoaa siihen, ettei hänelläkään mitään ollut niin ei tarvitse noilla "kyrvänkuulillakaan" olla. Olen usein puhunut hänen käytöksestään ja sanonut, että kunnioitusta saa kunnioittamalla itse toista. Mieheni mielestä parasta kunnioitusta on pelko. Hänestä itsestään olisi kuulemma tullut täysi kriminaali, ellei hänen isänsä olisi kasvattanut häntä samoilla menetelmillä. Lapsemme ovat useasti ilmaisseet vihaavansa isää yli kaiken.
Mieheni ei ole väkivaltainen paitsi nykyään kännissä, ja jos viinaa on otettu erityisesti vitutukseen. Silloin hän saa riidan aikaan vaikka yksinään. Olemme käyneet toisiimme käsiksi aikaisemmin useamman kerran. Itsekään en ole aina ollut syytön tilanteisiin, koska en osaa antaa periksi.
Viime aikoina olen alkanut pelkäämään miestäni tosissaan. Kerran piilottelin jopa teräaseita yms. Mieheni ei tosin muista siitä riehumisestaan mitään, koska oli juonut muistinsa. Onneksi juomista riitaan asti tapahtuu harvoin, ehkä tällä hetkellä keskimäärin 1-3 kk välein, mutta enenevässä määrin. Suuttuessaan hän uhkaa tappaa minut ja ehkä lapsetkin ja koiran. Viime aikoina on tullut myös uusia piirteitä, kuten uhkailua rikkoa tavaroita (mieheni itse vihaa sellaista yli kaiken) ja avioerosta puhumista. Suuren kokoeromme takia pelkään tosissani.
Mieheni ei voi sietää vastuuta, jota lapset ja koira yms. aiheuttavat. Hän haluaisi olla vapaa ja olla vaan rauhassa. Olen kuulemma pilannut hänen elämänsä ja pakottanut hankkimaan lapset ja naimisiin. Hän ei haluaisi mitenkään osallistua lasten asioihin, esim. vanhempainiltoihin. Ja jos saan hänet sellaiseen raahattua sillä verukkeella, että osallistuminen osoittaa kiinnostusta lapsen elämästä, niin vähintäänkin valitsen väärät istumapaikat. Olen kehoittanut miestäni tekemään itse jotain elämälleen, jos siihen ei ole tyytyväinen. Vastaus, minkä saan joka kerta, on että lähde vaan ämmä menemään, että hänhän ei kotoaan mihinkään lähde.
Avioeroa olen miettynyt useasti. En haluaisi raastaa lapsia kotoaan, kouluista ja kavereista eroon. Lainat ym. olisi varmaankin järjestettävissä, mutta kun mies ei suostu lähtemään kotoaan. Itsekään en haluaisi rakkaasta kodistani lähteä. Itse en omista muuta kuin puolet talostamme (tai neljäsosan, kun puolet on vielä pankin), miehelläni on lähes käytännössä kesämökki (johon hänen äidillään on vielä käyttöoikeus, minulla tähän perintöön ei ole mitään oikeutta), kaksi autoa ja moottoripyörä. Pelottaa ajatus, että joutuisi kokonaan tyhjän päälle.
Keskustelu asioista ei onnistu edes selvin päin. Mieheni on kertakaikkisesti jääräpää. Hän vetoaa aina, että itsepähän olen ottaessani tietänyt mitä saan ja ettei hän ole luvannut kasvaa esim. isäksi tai tulla hyväksi puolisoksi. Jotenkin hän saa aina syyt käännetty minun hartioilleni. Itse en taas voi uskoa olevani niin paha ja huono ihminen, mitä mieheni väittää. Mutta usko alkaa vähitellen hiipua. Aikoinaan hän kyllä puhui kovasti, ettei hänestä tule sellaista kuin oma isä oli. Nyt hän muistuttaa päivä päivältä enemmän isäänsä. Olen asiasta huomauttanut, sillä seurauksella, että mieheni sanoo isänsä olleen hyvä isä ja että vasta nyt hän sen ymmärtää.
Viime viikolla taas erään pienen riidan tuoksinassa sanoin miehelleni, että onko hän koskaan miettynyt, että hänessä itsessään olisi jotain vikaa. Viat kun tuntuu aina löytyvän toisista. Ei mitään kommenttia.
Nyt viimeisen (yksipuolisen) riidan jälkeen, lauantaista, minulla on ollut täysin tyhjä olo. Mitta tuli täyteen, mutta mitä tehdä. Avioero tuntuu liian helpolta ratkaisulta mutta ainoalta ratkaisulta. Ja mieheni kanssa se on kerrasta poikki. Takaisin ei ole tulemista, jos kerran lähtee, vaikka haluaisi vain aikalisän. Rakastan miestäni yli kaiken ja oloni on puolikas ilman häntä. Hyvinä hetkinä hän sanoo myös rakastavansa minua todella paljon ja ettei osaisi olla ilman minua.
Haluaisin auttaa miestäni jotenkin, koska jokuhan häntä vaivaa. Sitä en tiedä, tulisiko apu puhumisesta jolle kulle vai lääkkeistä tms. Mutta kun häntä ei saa mihinkään. Itse hän tuntee olonsa jatkuvasti sairaaksi ja kärsii vaarallisen korkeasta verenpaineesta (perinnöllistä), mutta ei halua kuulla puhuttavankaan lääkäriin menosta. Hänen veljensä kuoli sydänkohtaukseen 44 vuotiaana, eikä miehelläni ole tähän ikään kuin muutama vuosi. Itse hän toivoo kuolevansa mahdollisimman pian, ajoittain sitä toivon minäkin salaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
näitä naisia, jotka aikovat hukata loppuelämänsä juuri puusta pudonneen luolamiehen kanssa. Jos miehesi on tosiaan kertomasi mukainen, mieti pari kertaa, kannattaako loppuelämäänsä tuhlata moisen ääliöjuntin kanssa. Itse olen mies ja ei tulisi mieleenikään kohdella perhettäni kuvailemallasi tavalla.
Lienet itsekin neljänkympin huitteilla, eli sinulla voi olla vielä puolet elämästäsi elämättä. Sitä ei kannata tuhlata moisen törkimyksen kanssa. Sinulla ja lapsillanne on vuosikymmeniä jäljellä nauttia elämästänne. Ehdit rakentamaan vielä koko elämäsi uusiksi, vaikka lähtisit vain vaatteidesi kanssa. Ja jos omistat puolet talostanne, olet oikeutettu osituksessa saaman osuutesi siitä ulos. Joko hyvällä, tai tuomioistuimen määräämän pesänjakajan välityksellä pahalla.
Sinuna ottaisin tavarani ja lapset ja lähtisin. Ei tuollainen ihminen kuin miehesi on, ansaitse perhettä. Jääköön kiukuttelemaan yksinään, kun vapaa kerran haluaisi olla. Kuten sanoin, ehdit vielä hienosti rakentamaan kaiken uusiksi, siten, että on mukava herätä uuteen päivään. Ilman pelkoa turvallisuudesta ja henkisestä riutumisesta. Sinulla on toivottavasti vielä puolet matkasta jäljellä, älä tuhlaa sitä moisen ääliön kanssa.
Hankkiudu hyvä ihminen HETI ammattilaisen juttusille. Älä jää tässä vaiheessa odottamaan, että miehesi ymmärtää tulla mukaan.
Vaikka kirjoituksessasi olisi puolet "ilmaa" niin tilanne on vakava ja vastaavanlaiset oireet ovat johtaneet peruuttamattomiin seurauksiin. Moni mies on kasvukriisinsä, oman lapsuutensa ja viina"lääkityksen" seurauksena vahingoittanut ensin perheenjäseniään ja vasta sitten itseään.
Siihen, että mies ei pysty puhumaan vaimolleen on varmasti syynsä, monasti ongelma on ratkaistavissa helposti, kunhan sen tunnistaa. Kommunikaatio on aina kahden kauppa eikä keskustelun ongelmasta voi syyttää vain toista osapuolta. Molempien on katsottava peiliin ja viisaampi tekee sen ensin.
Mietis mitä toi lause tarkoittaa?
jos haluat jatkaa liittoasi "miehesi" kanssa niin ole hyvä vaan mutta ajattele lapsiasi! edes hetki. he voit vielä pelastaa isänsä mielevallan alta ja heistä ei ehkä tule väkivallankehän jatkajaa sitten kun ovat itse aikuisia,ajattele lapsiasi!!!
Molemmat terapeutille ja sit katsotaan mitä tulee. Ero tai ei, Tilaa itse aika.. mene yksin jos ei mies tule..
Poliisitko mä kutsun viemään sen miehen terapeutille? Ja mitä helkuttia se auttaa, jos mä siellä yksin ravaan? Ei ne solmut yksin aukea, kun sama paska odottaa kotona. Miehen mielestä hänessä ei ole mitään vikaa, tällainen hän on kuulemma ollut aina eikä ole muuta luvannutkaan.
se terapeutti vahvistaa tai sanoo et eroa kun itse käyt niin sulla on moralinen tuki erolle - kaikki käyty läpi--------- mut mitään ei tehtävissä. tyylistäsi huomaan et olet säkin väsynyt.. voimia,,
jos sulla on tikku perseessä ja sattuu kun istut niin haluatko seistä koko lopun elämäsi vai nyppäsetkö tikun irti ja hetken päästä on taas ihan hyvä istua.
ajattele ihan vaan lapsiasi ja itseäsi
Kenenkään ei pitäis joutua pelkäämään omassa kodissaan! Viina on viisasten juoma ja joillekin se ei sovi ollenkaan! Eipä nuo miehesi kasvatusperiaatteetkaan ihan terveiltä vaikuta. Puolisossasi näyttäis olevan narsistisia piirteitä: hän syyttää kaikista ongelmista aina muita, lähinnä sinua, ja itsessään hän ei näe mitään vikaa! Jos mies ei suostu lähtemään tai apua hakemaan, pelasta lapsesi ja itsesi ja lähde!
ollut tuollainen? Miksi ylipäätään menit hänen kanssa avioon? Mikäli hän on muuttunut ajansaatossa, vie akkiä lääkäriin. Kyse voi olla masennuksesta.