olen miettinyt elämääni taakseppäin, ja huomannut, että olen jättäjä.Sanotaanko näin, että 98% mun seurustelusuhteista on päättynyt siihen että minä jätän toisen. Tuntuu joskus, että ihanetsimällä etsin syytä, miksi suhteen täytyy loppua.Alkaa jo tuntua siltä, että olen sitoutumiskammoinen.Ikää on kuitenkin jo reilusti päälle kahdenkymmenen, kolmenkympin ovea jo kolkutellaan. Jostain syystä mua alkaa ahdistamaan aina jossain vaiheessa. Tuntuu, että menetän oman tilani, en pysty hengittämään, ja toisessa alkaa aina jokin piirre ärsyttämään.Jotenkin se ärsyyntyminen vaan lisääntyy,ja sitä myöten ahdistus.Tai sitten on vaan niin, että sitä oikeaa ihmistä ei vaan ole vielä löytynyt. Onko täällä muita, ketkä tunnistavat näitä asioita itsestään? Olen jo miettinyt terapiaan menoa..toisaalta haluaisin sitoutua, saada perheen ja elää parisuhteessa, mutta toisaalta tuntuu aina siltä, että jotain vielä on jäänyt näkemättä ja kokematta.Iskee paniikki, että tässäkö tää nyt oli, tuonko ihmisen kanssa haluan todellakin elää hamaan tulevaisuuteen?Miten ihmeessä sais tapojaan muutettua, tiedostan asian, ja silti toimin aina samoin...Ja olen muuten naispuolinen henkilö.
Elämä on..
jättäjäN
71923
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse olen myös jättäjä. Nyt en ole seurustellut kolmeen vuoteen, koska en ole halunnut enää alkaa seurustelemaan minusta kiinnostuneiden miesten kanssa. Tämä siksi koska joka seurustelusuhteessani olen joutunut äidin rooliin ja nämä miehet ovat jollain tapaa oleet exieni kaltaisia.
Haluan itselleni tasapainoisen suhteen, jossa ei tarvitse kantaa koko ajan huolta toisen pärjäämisestä ja meidän tulevaisuudesta... kun mies vaan on niin hunningolla että asiat ei näytä hyvältä.
Oletko koittanut suhdetta jossa toinen osapuoli olisi kauempana eli toisessa kaupungissa asti?
Minä tiedän jo kolmen vuoden kokemuksella, että kaipuu toisen viereen on kova kun hän on poissa. Yhteiset hetkemme taas tuntuvat 'juhlalta' kun tietää, että toinen taas menee, tai minun on pakko mennä. Puhelinlaskussa se tietysti sitten näkyy, varsinkin kun toinen osapuoli ei halua nettiä viestivälineenä käyttää.
vielä odottamaan sitä oikeaa, mäkin olin aina jättänyt, just samalla tavalla aina joku rupes ärsyttää, ja sitten mä löysin elämäni miehen, jossa on kyllä vikojakin, mutta NIIIN paljon hyvää että ne korvaa ne pikkuviat :)
Kyllä se sullekin löytyy, kenessä mikään ei ärsytä:) Tsemppiä:):)
Tuo teksti jonka kirjoitit, on kuin olisin sen itse kirjoittanut. Olen ainakin vielä suhteessa, mutta taas on tullut se vaihe, että rupeaa ahdistamaan, vaikka ei siinä toisessa varsinaisesti mitään vikaa ole, vaikka olemme aika erilaisia. Olen jo pitkään pähkäillyt, että onko tämä sitoutumiskammoa, vai eikö se oikea ole vain osunut kohdalle?
Järki sanoo, että suhdetta kannataisi jatkaa, mutta sydän sanoo toista, koska ahdistun aina jos olemme pidempään yhdessä. Nuo tuntemukset joita tuossa kuvailit ovat täsmälleen samanlaisia, kuin itselläni. Todella ärsyttävä tunne, koska tuntuu, että haluaisin jo perheen johon sitoutua.
Olen muuten 26-vuotias mieshenkilö.
Mulla on aivan sama vika. Ei vaan sit oo sitä oikeaa vielä löytyny kohdalle. Toivoisin kyllä kun tota ikääkin alkaa olemaan jonkun verran.
Tutulta kuullostaa. Samanlaisia kai ollaan. Juuri tuo ärsyyntyminen ja ahdistuminen tapahtuu yleensä aina. Yleensäkkin ajattelee asioita liikaa, pitäisi vaan antaa mennä, eikä miettiä että onko tuo nyt se mun elämäni mies vai pitäisikö jatkaa etsimistä. Yleensä aina totean että homma ei toimi ja ahdistaa, sitten on pakko tehdä asialle loppu. Tällä hetkellä taas tapailen ihanaa miestä, mutta luulenpa että kun asia alkaa mennä vakavammalle asteelle otan jalat alle..mutta parempi varmaan kuitenkin aina kokeilla kuin katua;)
Kulutusjuhlijoita ollaan. Sitä kun on aina saatu ja totuttu käyttämään vain omaan tarpeeseen,sitten se kulutettu lelu heitetään pois. Sama onko se sitten toinen ihminen tai tavara. Ei sellaisella asenteella ja moraalilla voida lähteä rakentamaan pidempää parisuhdetta. Turha sitä on mankua. Katsotaanpa peiliin... no niin,ollaan vaan tämmöisiä hyväksikäyttäjiä. Sitä saa mitä tilaa, eikö niin. Keski-ikä tulee ja tulee varmasti, vaikka sitä ei tilatakkaan.
Terapian tarvetta varmaan olisi mutta auttaako sekään enää, kun vika on vanhemmissa tai mediassa.