Ensi vuonna avioliiton satamaan ankkuroituvana mieltä askarruttaa: puolet liitoista päätyvät eroon. Miksi?
Miten teille kävi, että erositte? Eihän meistä joka toinen voi tehdä avioliittopäätöstä kevein perustein.
Miten teille kävi, että erositte? Eihän meistä joka toinen voi tehdä avioliittopäätöstä kevein perustein.
Vastaukset 23
Vanhimmat
arkeen, lapseen ja minun sairastumiseen (syöpä). Niinpä hän löysi uuden naisen ja ilmoitti olevansa platonisessa aviosuhteessa, koska oli näin luvannut uudelle kumppanille.
Niinpä hain eroa ja jälkeenpäin hän on syyttänyt minua erosta, koska en jäänyt ko. tilanteeseen. Olen tyytyväinen ratkaisuuni ja olen parantunut sairaudestani. Exäni uusi suhde kesti vuoden ja nyt hänellä on jo neljäs ehdokas kierroksessa.
Alusta asti kinaa tuli rahasta. Minä säästin, mies tuhlas ja vielä valehteli kaupan päälle. Matkan varrella tuli muitakin mutkia, mutta kyllä toi talouden epätasapaino oli yksi suurimpia syitä. Erosta on nyt aikaa pari vuotta enkä ole kyllä katunut. Mutta kyllä avioliitossa oli paljon hyvääkin, että rohkeasti vaan!
Avioliiton myötä perustetun perheen asema ei liioin yhteiskunnassakaan tuettu ja oma verkosto heikko, jolloin ei aikaa yhteiselle olemiselle, itselle ja ajan myötä (pari vuotta) erilleen kasvaminen ja loppujen lopuksi pienestä vapaa-ajasta taisteleminen vei viimeisetkin pesästä...Siis turhaa ei ole sanottu, että aikaa suhteen hoitamiselle täytyy antaa!
Joskus käy niin, että rakkaus ei vain riitä.
Meillä oli kans taloudellisia ongelmia alussa, mutta muuten meni mukavasti. Sitten miehessä alkoi näkyä narsistisia piirteitä, tuli haukkumista, väkivaltaa ja pettämistä. Mä annoin anteeksi kaiken, koska uskoin anteeksipyyntöihin ja siihen, että kun rakastan ja olen itse hänelle uskollinen, niin asiat muuttuu varmasti paremmaksi. Näin ei käynyt.
Sitä luulee tuntevansa kumppaninsa täydellisesti, mutta mies jonka kanssa minä itkin onnesta alttarilla ja jota lupasin rakastaa ja kunnioittaa niin myötä- kuin vastamäessä kuolemaan saakka, ei ole se sama mies jonka vierestä heräsin silmä mustana tai jonka kaulassa komeili kunnon fritsut "poikien illan" päätteeksi.
Nyt on ero vireillä ja olen yhtäaikaa helpottunut ja äärimmäisen murtunut.
Helpottunut siitä, että tämä painajainen vihdoin loppuu.
Mutta sydän itkee sitä miestä, joka rakasti minua niin paljon että silitteli hiuksiani ja suuteli kasvojani, piti sylissään, sai minut nauramaan, antoi minun rakastaa itseään, teki minut onnelliseksi.
En vieläkään kunnolla käsitä, mitä oikein tapahtui? En tiedä tulenko koskaan ymmärtämäänkään..
Meillä aviovuosia oli takana jo reippaasti yli 14-v, kun heräsin todellisuuteen millainen mieheni oli...
Meillä oli myös tiukkaa taloudellisesti, yhteisen ajan puute, kiirettä, stressiä jne jne... Rakastan vieläkin, minulla ei ole uutta suhdetta erosta 2-v. En vain pysty enkä halua ketään. Annan aikani ja huomioni maailman ihanimmille lapsille ja Toivon, että elämä kantaa...
Meillä oli pitkä avioliitto, nyt ero tulossa. Molemmat teimme liikaa töitä, etenimme uralla, yksi lapsi. Yhteistä aikaa ei ollut tarpeeksi ja toisen huomioiminen jäi. Mies alkoi juoda työpaineitaan ja varmaankin liian tavanomaista arkea. Rahasta riideltiin myös. Emme hoivanneet suhdettamme ja mies löysi lohdutuksen pullon lisäksi toisesta naisesta. Ei ole enää oma mieheni, helpotus ja suru vuorottelevat.
Suhdetta kannattaa hoivata ja antaa aikaa toiselle, kuunnella itseä ja toista. Jos tulee vaikeuksia, ottaa kissa pöydälle ja käydä niitä läpi. Kumppanille pitäisi voida kertoa kaikki. Luottamus on peruskiviä. Hellyyttä ja halauksia, pieniä arkisia huomionosoituksia - niistä huomaa, että toinen välittää. Onnellista avioliittoa toivon kaikille, jotka sitä harkitsevat.
syyt näyttävät olevan täysin "hyväksyttäviä". Miten voi olla, että ihmiset (edellisissä tapauksissa miehet) muuttuvat niin paljon ihanista kullanmuruista törkimyksiksi? Miten voi avioliitto, kun se ei kuulemma monelle miehelle edes mitään merkitse, muuttaa koko suhteen kuviot? Olisiko suhde pysynyt kasassa jos ei avioon oltaisi mentykään?
Miksi ei kumppania jakseta kunnioittaa ja arvostaa vaikeinakin aikoina? Sitähän sitä luvataan avioon lähtiessä. Huh.
Meillä minä muutuin itsestäänselvyydeksi siinä vaiheessa kun lapset tulivat mukaan kuvioon. Minun vapaa-aikaani oli helpompi kontrolloida, riitti kun kieltäytyi lastenhoidosta. Tapaukset eivät olleet räikeitä, mutta niitä tuli tipotellen, ja omalle kontolleni erosta otan sen, etten heti tarttunut härkää sarvista. Siedin ja kestin aika paljon, kunnes sitten yhtenä päivänä mitta oli täysi. Yritimme terapiaa, mutta ei se enää auttanut tunteiden herättämiseen. Olisimme ehkä pystyneet ylläpitämään perhettä yrityksenä jonkin aikaa, mutta kun olemme taloudellisesti selvillä vesillä ilman toisiammekin, niin en löytänyt muita syitä yhdessäololle kuin lapset. Ja kun ilmapiiri alkoi muuttumaan kestokireäksi, niin en katsonut enää sitäkään hyväksi lapsille...
Usein syy eroon on eroon kasvaminen!
Pahin virstan pylväs on 5-7vuotta yhteistä liittoa.
Eroon kasvamista voi yrittää välttää puhumalla avoimesta asiasta suhteen alkumetreillä,usein suhteessa unohtuu toisen kunnioittaminen ja tulee sanottua ajattelematta sen enempää.
Siinä vaiheessa kun ensimmäiset mykkäkoulut astuvat kuvaan tulee suhteeseen särö avoimmuuteen.
Kuinka monessa liitossa ajatellaan että kyllä ne välit taas tästä paranevat,pikku hiljaa sitä asiaa ei toiselle olekkaan ja sitten kärsii joku seksihommatkin.
Asetelmassa sisko&veli onkin vain ajan kysymys milloin toinen lähtee.
Aiemmin eronneilla luulisi olevan tietoa eroon kasvamisesta,ja vaikka kuinka he ovat asian tiedostaneet uudessa suhteessa silti siinäkin tuppaa lopulta käymään niin.
On suhteita joissa toinen on koko ajan vahvemmalla,toinen alistuu rakkauden tähden.
Nämä suhteet päättyvät usein vahvemman osapuolen uusiin suhteisiin.
Avioliitto onnistuu kunhan sitä rakkautta ei tapeta,eikä kaikkea pidetä itsestään selvyytenä.
Itse en usko avioliiton kestävyyteen,pitkän avioliiton salaisuus onkin nöyrtyminen ja rohkeuden puuttuminen.
>... ja sitten kärsii joku seksihommatkin.
>Asetelmassa sisko&veli onkin vain ajan kysymys
>milloin toinen lähtee.
juuri näin. Ensin loppuu keskustelu niistä asioista joista pitäisi keskustella. Sen jälkeen loppuu seksi ja sen jälkeen alkaa eron miettiminen...
Olen tietty ihan väärä ihminen vastaamaan tähän,mut minusta tuntuu et moni menee naimisiin "liian aikaisin".Ei vielä tunneta kunnolla,ei vielä ole opittu arkeen yhdessä ja sit tapahtuu suhteen kuihtuminen ja avioero,seurustelusuhteessa tapahtuisi vain ero.
Itse seurustelin 5-vuotta ennen kihloja,toiset 5-vuotta meni avoparina.2lastakin siunaantui ja sit 10-vuoden yhteiselon jälkeen menimme naimisiin,olimme jo valmis perhe ja sitoutuneita toisiimme,paperi vain puuttui.Vasta kolmas lapsi syntyi avioliittoon.Nyt "vasta" 2-vuotta aviossa,mut ei se meidän elämää muuttanut siitä avoelämästä mihinkään....
Minustakin tuntuu, että joskus suhteelta odotetaan ihan ihmeitä. Ei avioliiton pitäisikään sitä yhteistä arkea miksikään muuttaa. Ja tämähän tarkoittaa tietysti, että parin olisi pitänyt jo asua melko kauankin yhdessä ennen avioitumista. Mutta ei tietysti kaikkia puolia voi millään tietään ennen papin aamenta.
Tulipa mieleen muutamia yksinkertaisia juttuja joissa suhdetta voisi "testata" jo avoliiton aikana:
- automatka uudelle seudulle ja kumpikin lukee vuorollaan karttaa.
- yhteinen illanvietto puolison ja hänen parhaiden kavereiden kanssa ja myöhemmin toisinpäin. (jos alkaa puolin tai toisin ihan kamalasti ärsyttää, kannattanee miettiä vielä siipan valintaa, sillä kaveripiiristä ei pääse eroon eikä tietysti pitäisikään)
- pitkä ulkomaan matka molemmille tuntemattomaan kulttuuriin ja kieleen.
- asunnon valintaprosessi ja osto (asunnosta pääsee aina eroon myymällä jos ei suhde kulje)
- remontti/rakennusprojekti
myös minä, vaikka en varsinaisesti tänne kuulu, olen naimisissa enkä ole toistaiseksi eroamassa, mutta pakko kommentoida tuota toisen tuntemista.
MINÄ OLEN SITÄ MIELTÄ, muista en tiedä, mutta minä olen sitä mieltä että jos on 10 vee avoliitossa ja tulee ero, niin se on ihan sama asia kuin jos on ollut 10 vuotta avioliitossa. Ihan sama ihmissuhdekatastrofi se joka tapauksessa on, olen varma ettei avoliitossa olevien, perheellisten varsinkaan, ole yhtään sen helpompi erota kuin samassa tilanteessa olevien jotka ovat aviossa. Aviosta on hiukan monimutkaisempi lähteä lainsäädännöllisistä syistä, vaikka kyllähän tuon eron aika nopeaan saa silloinkin.
En tajua miksi asiaa paisutellaan niin että kauhistellaan kun erotaan kymmenen vuoden avioliitosta mutta sitten tuntuu ettei ole ollenkaan niin paha rasti nostaa kytkintä kymmen avovuoden jälkeen. Lapsille sen täytyy olla kyllä ihan yhtä ikävä ja surullinen asia, ja tuskinpa ne vanhemmatkaan siinä helpolla pääsee!
Ei minun mielestäni homman juju ole siinä että "tunnetaan perusteellisesti" toisensa ennen avioliittoa. Itse en ole varsinaisessa avioliitossa ollut ennen avioitumista, ja jos ero tulisi, niin se ei tulisi siksi ettemme ole asuneet yhdessä ennen aviota. Näin meidän kohdalla, muista en kyllä mene sanomaan.
"jos on 10 vee avoliitossa ja tulee ero, niin se on ihan sama asia kuin jos on ollut 10 vuotta avioliitossa. "
Kyllä,kyllä.Kai tässä tarkoitettiin lähinnä "ollaan vuosi yhdessä ja sit vuosi naimisissa ja sen jälkeen ero" tapauksia,joissa tosiaan olis vaan voinut seurustella sen kaksi vuotta.
"Ei minun mielestäni homman juju ole siinä että "tunnetaan perusteellisesti" toisensa ennen avioliittoa"
Just joo...en mä sua tunne mut mennään naimisiin,ainahan voi erota jos siltä tuntuu...*huokaus*
pointtia. Kyse on siitä, että jos on sitoutunut toiseen ihmiseen niin syvästi että on yhteinen omakotitalo, kolme lasta ja kaksi autoa pihassa, ero, oli se sitte avo tai avioero on koko perheelle yhtä surullinen asia ja yhtä vaikea. Ihan yhtä lailla siinä ollaan hajalla silloin.
vaikka niin sanotaan ettei kukaan riitele yksin ja ero ei tuu yksin,mutta kyllä näin joskus käy.Meillä ero on meneillään ja siitä syystä että mieheni on narsisti.Ja kaikki jotka asiasta tietää vähänkin,ymmärtää ettei sellasen ihmisen kanssa voi elää.Vieläkin rakastan,mutta se ei koskaan riitä ja kaikki syy on mussa.Mun takia juo perheen rahat,mun takia piti pettää,mä en ole kun äiti,mä en ole mitään muuta kun este kaikelle.Mutta ite tiän mitä olen ja kaikkeni annoin,rakastin niin lujaa kun voi,passasin ja hyväilin,en koskaan torjunu,koska ite elin puutteessa ja hoian kaiken yksin että mies jaksaa töissä ja salilla illat,viikonloput jaksaa ryypätä kavereiden kanssa perjantaista sunnuntaihin.Enhän voinu tietää 10v sitten että miehestä tulee alkoholisti ja narsistin piirteetkin valkeni vasta vuosien tuskan jälkeen.
Mutta on onnellisia liittoja ja avioliitto kestää jos molemmat on aitoja,TAHTOO rakastaa ja tekee sen eteen töitä.Hyväksyy ettei aina tunnu samalta ja joskus on "kylmä" olo,se kuuluu liittoon,sillon ei pidä luovuttaa.Riidat pitää sopia ja PUHUA läpi,eikä vaan jättää möykkynä suhteeseen.Luottaa pitää ja olla luottamusken arvoinen,toista pitää kunnioittaa.Ja osottaa sitä kunnioitusta käytännössä,teoilla.Kaiken pohja on luottamus ja avoimuus ja se rakastamisen TAHTO myös vastamäessä.
Meillä kaiken tuskan jälkeen mies haluaa eron,ja mulle se on vaan helpotus koska uskon nyt etten pysty tekemään toista onnelliseksi.Mun rakkaus ei koskaan riittäny ja saan aina vaan kuulla kuinka ei mua kohtaan ole mitään tunteita ja tuskin on koskaan rakastanutkaan.Ja onko lie rakkautta olemassakaan.Itse uskon täysin että on ja liitto kestää jos molemmat haluaa rakastaa.Itse en ole saanú sitä kunnioitusta ja rakkautta tältä mieheltä,vaikka alussa niin luulin.
tuleeko ero.
Olemme olleet yhdessä 21 vuotta. Kihloissakin jo 20 vuotta. Naimisissa vasta kahdeksan vuotta.
Kaksi lastakin on maailmaan tullut joista vanhempi 10 ja nuorempi 7.
Meidän yhteiselo ei ole varmaankaan koskaan ollut helppoa, mutta olemme vaikeuksista yhdessä aina aikaisemmin selvinneet.
Tämän hetkinen tilanne sai alkunsa noin kaksi vuotta sitten, jolloin mieheni menetti työpaikan alkoholin vuoksi. Tosin sen jälkeen oli yli puolen vuoden kuiva jakso, joka oli hyvä asia. Nyt on viimeinen vuosi mennyt enemmän ja vähemmän kosteissa merkeissä ja vaikka olen yrittänyt asiasta keskustella ja ehkä välillä uhannutkin, että enää en jaksa, ei se auttanut asiaan. Jos eläisimme vain kahden, en välittäisi, mutta kun on kaksi pientä lasta, haluan, että heidän ei tarvitse lapsuudessaan nähdä mitä alkoholi tekee aikuiselle miehelle.
Olemme päätyneet muuttamaan erilleen. Emme kuitenkaan vielä ole eroamassa, mutta aika näyttää...
Siinä eromme syy. Lähtiessään vei vielä puolet omaisuudesta, josta alunperin 80% oli minun.
Arvaa olenko kiitollinen yhteisistä vuosista?
Toivon että se ihminen saa munasarjasyövän tms. ja menehtyy leikkauspöydälle.
Luin eilen illalla tulevalle miehelleni ääneen kaikki vastaukset, ja eihän siinä voinut mitään, vaan pala tuli kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Täytyy vain toivoa (tehdä työtä sen eteen) ettei meille käy näin.
Tässäpä siis tavallisimmat karikot, joita tietää varoa, ja reagoida ajallaan:
- yhteisen ajan puute, kiire ja stressi
- taloudelliset huolet ja niistä selviytyminen
- puhumattomuus ja avoimuuden puute
- itsekkyys ja toisen pitäminen itsestäänselvyytenä
- alkoholiongelmat
- uskottomuus
- väkivalta
Jotenkin tuntuu, että jos saisi pelikentän hoidettua noiden alkupään asioiden osalta, ei kolmea viimeistä tarvitsisi kokea... Toivottavasti!
esim. "-uskottomuus" -kohta olisi hyödyllisempi pitemmässä muodossaan:
"-seksielämän puuttumisesta/vähäisyydestä johtuva uskottomuus"
Siis alkusyyt pitäisi laittaa näkyviin eikä vain seurauksia luetteloida.
Ja esim. ei: "-puhumattomuus"
vaan: "-yhteisen ajan puutteesta johtuva puhumattomuus"
Fiilikset menee, tunteet kuihtuu ja suhde muuttuu tylsäksi.
Ei avioon yleensä kevein perustein mennä, mutta aviossa on hankala pysyä, koska se vaatii niin paljon tunnepuolen työtä etteivät läheskään kaikki ihmiset pysty ylläpitämään sellaista. Yksi syy varmaan on se, ettei tylsää arkea siedetä kovin hyvin kun aina pitäs tapahtua jotain jännää.
Ennen vanhaan erottiin harvoin; 1) yhteiskunta paheksui eronneita 2) avioliitto instituutiona merkitksi enemmän kuin nykyään.
Kantani on se, että ennenvanhaan avioliitto on ollut enemmänkin koko perheen yritys, joka on pohjautunut enemmänkin materiaaliseen ja käytännölliseen aspektiin. Esim. pidettiin maataloa, kasvatettiin lapsia. Oli yhteinen projekti; elannon hankkiminen ja perheinstituution ylläpito. Nykyään perheellä ei ole enää samassa mittakaavassa tällaista "yhteisen yrityksen"-teemaa. Perheen perustaminen ja sen ylläpito, aviossa oleminen, perustuu pitkälti tunteille, kun ennenvanhaan se perustui enemmänkin yhteisen elannon hankintaan, oli maatila jne. jonka ympärille elämä kietoutui ja joka sitoi parit yhteen tiukasti. Nyt kun avioliitto perustuu enemmän tunteeseen, sen säilyttäminen on vaikeaa.
Lisäksi maailman houkutukset ja maailman hyväksyvä asenne, löyhtynyt moraali jne. tekevät paljon helpommaksi lähteä liitosta kuin joskus 50 vuotta sitten.
Tahtoa vaaditaan siis, ihan hirveästi. Siitä avioliitossa on kyse ennen kaikkea.
Ennen oli häpeä erota. Ja ennen oli isovanhempien ja sukulaisten tuki. Nykyään ei "haluta sekaantua toisten asioihin", vaikka kyseessä olisi lastenlasten tulevaisuus.
Yksi suuri syy myös eroihin, jota tässä ei olla nostettu esiin ollenkaan, on 40-50-vuotiaiden henkilökohtaiset kriisit. Ne tulevat väistämättä kaikille ja silloin aletaan yhtäkkiä miettiä elämän tarkoitusta ja laitetaan se puoliso suurennuslasin alle. Etsitään etsimällä vikoja, jotta voidaan sanoa "en rakasta sinua enää, minulla ei ikinä ole ollut mitään tunteita sinua kohtaan jne." . Yhtäkkiä kaikki muut miehet/naiset ovat paljon kiinnostavampia kuin se oma kumppani ja vapaus mennä ja tulla tulee erittäin tärkeäksi asiaksi.
Siinä sitten kotiin lasten kanssa jäävä on öö aapisen laidalla, että mitä oikein tapahtuu ja missä nyt mennään??
Suuri osa näistä kriisiytyneistä laittaa eron vireille ja muuttaa pois ja elää sinkkuelämää. Toiset muutaman kuukauden, toiset useamman vuoden. Osa on tulossa takaisin, osa jatkaa eteenpäin, koska ei ylpeys anna periksi kysyä takaisin kotiin. Moni jää yksinäiseksi lopun elämäänsä, sillä tuossa iässä on jo todella vaikeaa muuttaa omia tapojaan ja tottua uuden kumppanin tapoihin.
Kriisit tulevat kaikille varmasti. Avioliittokoulussa pitäisi näistä varoittaa ja antaa jotain eväitä selvitä perheenä niistä. Mieluummin asunto, kotipaikka, työpaikka, auto, harrastus tai mikä vaan vaihtoon, mutta ei puoliso ja sitä myötä koko turvallinen elämä lapsilta. Ja myös lasten lapsilta: itse tässä tilanteessa olevana (mies muutti pois kriisissään) kauhistuttaa ja inhottaa ajatus, että minä mummona olisin pappaystäväni kanssa lastenvahtina ja hän pappana naisystävänsä kanssa lastenlasten kanssa. Olemme kumpikin ydinperheestä ja mies vielä uskovaisesta sellaisesta ja emme (lapset ja minä ja koko suku) voi ymmärtää miehen käytöstä....
oli toinen nainen. Ei hän tietty sitä heti kertonut mutta kaikki tuli aikanaan ilmi....