Hassua hakea vastauksia foorumeilta parisuhdetta koskeviin ongelmiin mutta viesteistä päätellen en ainakaan oo ainoa.
Ollaan miehen kanssa ihan lukossa. Kaikin tavoin meidän suhteessa. Eikä mulla riitä älli näitten ongelmien ratkaisemiseen eikä kai miehellänikään.
Ollaan oltu nelisenvuotta yhdessä ja viimiset 9 kuukautta mennyt totaalista alamäkeä. Meillä on yks yhteinen lapsi, tulin raskaaksi aika nopeasti, ei oltu kai kuin alle vuosi vasta seurusteltu. Mies käy kolmeakymmentä ja ite olen hieman yli parikymppinen.
Miehelle on alkoholi ollut siinä suhteessa ongelma, ettei odotusaikana ja lapsen synnyttyä ole ollut montaakaan vkl selvin päin, aina on tarvinnut kaljaa ottaa ja usein myös baariin. Ite oon ollut muksun kanssa kotona, oon vieläkin.
No kypsyin tilanteeseen yli vuosi sitten, kun rahat oli aina tiukilla, ite maksoin suurimman osan meidän elämisestä niillä tuloilla mitä kouluttamattomalla äidillä nyt sitten onkaan, no ainakin sen verran että joka penni meni ruokaan/laskuihin. Mies kävi töissä ja maksoi osan laskuista ja ruuista mutta rahaa tietty riitti viinaan aina. Sit loppukuusta yleensä jouduin lainailemaan vanhemmiltani kun miehellä ei rahaa ja vkl pilalla jos ei ollut rahaa ryypätä. No siis kypsyin siihen, että ite pistin kaikki rahani meidän eteen ja siihen, et toisella oli kuitenkin joka vkl milloin missäkin kissanristiäisissä ja niin; erottiin rankemman kaavan mukaan.
Mies tietty heräsi tähän ja lupasi muuttuvansa yms. jos palattaisiin yhteen. Hyvä isä se sillätavalla on ollut, että ainakin välittää lapsestaan ja on hänen kanssaan niin usein kuin mahdollista. Tosin kahdenkeskeinen aika lapsen kanssa ei onnistu, rutina alkoi heti jos pyysin lupaa lähteä viihteelle ja HÄN joutuisi jäämään
lapsen kanssa kotiin mutta kai se on joillakin miehillä ihan tyypillistä. En yleistä kuitenkaan.
No se on ongelmista pienimpiä.
Yhteen palattiin vaikka ei samankaton alle. Alkuun meni ihan ok, vaikka ei me entiselleen palattu, mut huomioitiin toisiamme ja alkuun yritettiin kovasti..
Ja nyt ollaan vaan entistä enemmän vieraannuttu toisistamme, tapellaan kinataan vaan koko ajan, mua ei kiinnosta viettää koko ihmisen kanssa aikaa, koska en jaksa katella sen naamaa enempää kuin on pakko. Alussa kateltiin kämppiä mihin muutettaisiin yhdessä, mies haaveili lainasta jne. mutta jaksoi riitojen tullessa vihjailla hyvin selvästi, että odota akka vaan kun saadaan yhteinen talo, niin hänen vuoro tehdä samat mulle, eli heittää pihalle, kuten tein hänelle ensin. Tosi katkera tästä "nöyryytyksestä". Niin eipä juuri ole enää haluja muuttaa saman katon alle.. Alussa kyllä sovittiin ettei vanhoja asioita enää kaivella mutta ei me kai kovin hyvin onnistuttu..
Oon kai vieläkin katkera kaikista omista uhrauksistani, että oon teoriassa paljon joutunut hoitamaan lapsemme yksin, koska miehelle oli vkl tärkeämpää ryypätä kavereidensa kanssa kuin istua kanssani kotona. Ja niin on vieläkin. No eivät ne jotkut vaan sitten kai kasva aikuisiksi.
Mies ei oikeastaan edes halua enää viettää öitä meillä, saa nukkua kämpillään rauhassa: lapsemme on vieläkin hyvin herkkäuninen. Sanoo, että kissani valvottaa ja minä kuorsaan (no pitää kyllä paikkansa) yms yms.
Mutta muistaa syyllistää tästä haluttomuudestaan yöpyö meillä siitä minua (niin siis en minäkään virheetön ole, netti riippuvainen tylsistynyt/tyhmentynyt kotiäiti) ettei jaksa katsella koneella istumistani. Vaikka ehdotin esim. vapaailtanani että lähdettäisiin leffaan yms. niin ei kuulemma maksanut vaivaa, kuitenkin istuisin vain koneella.
Mies menee siis siitä mistä aita on matalin hänelle, vastuu on siis minulla. Maksaa elatusmaksuja mutta käy joka päivä syömässä luonani.
En enää tunne hänen ystäviään, en tunne miestäni.
En tunne mitään.
Itse olen masentunut ja oma lehmä ojassa kun ei ole voimaa tehdä elämälleen mitään. Tekisi mieli jättää ko. äijä uudelleen mutta sitten kun oon ite näin reppana, säälin miestä ja sitä eron aiheuttamaa tuskaa.
Esim kun erottiin, mies muistutti jatkuvasti siitä, kuinka hän kärsii! myönsi virheensä kiltisti että joi liikaa ja olisihan sitä voinut vkl kotonakin olla mutta eipä niitä enää muistella. paitsi että olen joskus kehdannut ottaa hänestä eron..
en tiedä enää mitä teen. yhtään minkään suhteen.
tulipas pitkä.
Ollaan miehen kanssa ihan lukossa. Kaikin tavoin meidän suhteessa. Eikä mulla riitä älli näitten ongelmien ratkaisemiseen eikä kai miehellänikään.
Ollaan oltu nelisenvuotta yhdessä ja viimiset 9 kuukautta mennyt totaalista alamäkeä. Meillä on yks yhteinen lapsi, tulin raskaaksi aika nopeasti, ei oltu kai kuin alle vuosi vasta seurusteltu. Mies käy kolmeakymmentä ja ite olen hieman yli parikymppinen.
Miehelle on alkoholi ollut siinä suhteessa ongelma, ettei odotusaikana ja lapsen synnyttyä ole ollut montaakaan vkl selvin päin, aina on tarvinnut kaljaa ottaa ja usein myös baariin. Ite oon ollut muksun kanssa kotona, oon vieläkin.
No kypsyin tilanteeseen yli vuosi sitten, kun rahat oli aina tiukilla, ite maksoin suurimman osan meidän elämisestä niillä tuloilla mitä kouluttamattomalla äidillä nyt sitten onkaan, no ainakin sen verran että joka penni meni ruokaan/laskuihin. Mies kävi töissä ja maksoi osan laskuista ja ruuista mutta rahaa tietty riitti viinaan aina. Sit loppukuusta yleensä jouduin lainailemaan vanhemmiltani kun miehellä ei rahaa ja vkl pilalla jos ei ollut rahaa ryypätä. No siis kypsyin siihen, että ite pistin kaikki rahani meidän eteen ja siihen, et toisella oli kuitenkin joka vkl milloin missäkin kissanristiäisissä ja niin; erottiin rankemman kaavan mukaan.
Mies tietty heräsi tähän ja lupasi muuttuvansa yms. jos palattaisiin yhteen. Hyvä isä se sillätavalla on ollut, että ainakin välittää lapsestaan ja on hänen kanssaan niin usein kuin mahdollista. Tosin kahdenkeskeinen aika lapsen kanssa ei onnistu, rutina alkoi heti jos pyysin lupaa lähteä viihteelle ja HÄN joutuisi jäämään
lapsen kanssa kotiin mutta kai se on joillakin miehillä ihan tyypillistä. En yleistä kuitenkaan.
No se on ongelmista pienimpiä.
Yhteen palattiin vaikka ei samankaton alle. Alkuun meni ihan ok, vaikka ei me entiselleen palattu, mut huomioitiin toisiamme ja alkuun yritettiin kovasti..
Ja nyt ollaan vaan entistä enemmän vieraannuttu toisistamme, tapellaan kinataan vaan koko ajan, mua ei kiinnosta viettää koko ihmisen kanssa aikaa, koska en jaksa katella sen naamaa enempää kuin on pakko. Alussa kateltiin kämppiä mihin muutettaisiin yhdessä, mies haaveili lainasta jne. mutta jaksoi riitojen tullessa vihjailla hyvin selvästi, että odota akka vaan kun saadaan yhteinen talo, niin hänen vuoro tehdä samat mulle, eli heittää pihalle, kuten tein hänelle ensin. Tosi katkera tästä "nöyryytyksestä". Niin eipä juuri ole enää haluja muuttaa saman katon alle.. Alussa kyllä sovittiin ettei vanhoja asioita enää kaivella mutta ei me kai kovin hyvin onnistuttu..
Oon kai vieläkin katkera kaikista omista uhrauksistani, että oon teoriassa paljon joutunut hoitamaan lapsemme yksin, koska miehelle oli vkl tärkeämpää ryypätä kavereidensa kanssa kuin istua kanssani kotona. Ja niin on vieläkin. No eivät ne jotkut vaan sitten kai kasva aikuisiksi.
Mies ei oikeastaan edes halua enää viettää öitä meillä, saa nukkua kämpillään rauhassa: lapsemme on vieläkin hyvin herkkäuninen. Sanoo, että kissani valvottaa ja minä kuorsaan (no pitää kyllä paikkansa) yms yms.
Mutta muistaa syyllistää tästä haluttomuudestaan yöpyö meillä siitä minua (niin siis en minäkään virheetön ole, netti riippuvainen tylsistynyt/tyhmentynyt kotiäiti) ettei jaksa katsella koneella istumistani. Vaikka ehdotin esim. vapaailtanani että lähdettäisiin leffaan yms. niin ei kuulemma maksanut vaivaa, kuitenkin istuisin vain koneella.
Mies menee siis siitä mistä aita on matalin hänelle, vastuu on siis minulla. Maksaa elatusmaksuja mutta käy joka päivä syömässä luonani.
En enää tunne hänen ystäviään, en tunne miestäni.
En tunne mitään.
Itse olen masentunut ja oma lehmä ojassa kun ei ole voimaa tehdä elämälleen mitään. Tekisi mieli jättää ko. äijä uudelleen mutta sitten kun oon ite näin reppana, säälin miestä ja sitä eron aiheuttamaa tuskaa.
Esim kun erottiin, mies muistutti jatkuvasti siitä, kuinka hän kärsii! myönsi virheensä kiltisti että joi liikaa ja olisihan sitä voinut vkl kotonakin olla mutta eipä niitä enää muistella. paitsi että olen joskus kehdannut ottaa hänestä eron..
en tiedä enää mitä teen. yhtään minkään suhteen.
tulipas pitkä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
miltä sinusta tuntuu... ihan luulin että olin itse tuon tekstin raapustanut.
Me vaan tosiaan asutaan yhdessä ja minun omassa asunnossa, eli jos joku lähtee niin se on kyl toi yks sankari! me ollaa erottu vissiin kolmekertaa ja viimeisin tapahtui -06 toukokuussa mutta "löysimme" toisemme uudestaan -06 joulukuussa... ja nyt siis meillä on kuukauden ikäinen tyttö.
Täytyy myöntää että ryyppäämistä hän on vähentänyt rutkasti, mutta aikaa ei tunnu riittävän meille, minulle ja pikku-likalle.. ja tänään riideltiin ja se käski mun hypätä parvekkeelta....... jne. että oikein mukavaa elämää me vietetään. Tuntuu vaan nyt siltä että ollaa tien päässä =( on vaan tosi surullista tuon likan takia.
Voimia sinulle!!!
Samaa sanon ku eka vastaajaki, tuntuu et meillon tosi samanlaisia, ainakin naisille vähän harvinaisempia piirteitä kuten sääli siippaa kohtaan (ite menin säälistä naimisiin -luultavasti elämäni pahin virhe), nettiaddiktio ja se ettei ole voimaa tehdä asialle mitään. Ite en kyllä ees tiiä, mitä voisin tehä... lapsi täälläkin, ja hänen takiaan en ihan heti olisi eroamassa. En halua riistää lapselta isäänsä, kun se on kuitenkin lapselleen kiva hauskuttaja. Harjottelen tässä elämään kylmässä avioliitossa ja ihmettelen miten se tapahtuu...
Eli sori, apua musta ei ole mut ehkä vähän vertaistukea... (heh, joo sitähän se vertaistuki just on että "yhtä paskasti menee täälläkin!")
sehän on sitten ihan itsestäsi kiinni alatko elää sitä elämääsi vai et.
Hukkaat elinvoimasi ex-mieheesi, miksi?
Se, että kirjoitit tänne, kertoo että ainakin joku osa sinusta tietää että tää ei ole sitä mitä haluat elämältä, tietää mitä pitää tehdä.
Eli askel kerrallaan irti vanhasta, ei se sääliminen auta sitä exääkään, sekin roikkuu jossakin mitä ei ole olemassakaan.
Homman hankala puoli on se, että ihan itse sun täytyy edelleen kohodata nää asiat omassa ja lapsesi elämässä.
Ota pieniä tavoitteita, onnistu niissä, hae apua ystäviltä.
Niinjoo, nykyään vanhemmat valvoo lastensa netin käyttöä. Mitäs luulet, pitäiskö sun pyytää äitiäsi asettamaan rajat koneella istumiselle vai osaisitko ihan itse miettiä mikä on liikaa...?
/Nev
Nii-i. Kiitoksia kaikille kanssasisarille vastauksista. Jep, itsestähän kiinni on paljon miten elää elämäänsä. Aattelin istuttaa äijän tässä lähipäivinä pöydän ääreen ja keskustella (tapella) mitä me näillä elämillämme tehdään.
No, tossa nyt sitten yön ja päivän aikana sain ainakin mietittyä asioita ja päätin, että palailen kouluun tässä alkukeväästä. Tai ainakin yritän tehdä jotain, että pääsee pois kotoa.. eroon tästä typerästä koneesta.
Mutta niin, voimia meille kaikille omiin elämiimme eksyineille. Pakko sen auringonkin on joskus paistaa.