Pietarissa on esillä Suurimman Suomalaisen tittelin voittanut, ja presidenttimme, ja eikä vähiten maamme sodanaikaisen marsalkan upea näyttely.
Marski muistetaan Venäjällä kunniakkaasta Punakapinan kukistamisesta maassamme, mikä oli eittämätön edellytys Suomen itsenäistymiseen. Tämäkin, joskin joillekin ikävä tosiasia on ollut esillä Pietarin näyttelyssä, ja edellisen asian yhteydessä venäläiset ihmettelevät kuinka tämä itsenäistymisemme saattoikaan olla mahdollista, sillä tällöinhän Suomessa oli n. 100 000 venäläistä sotilasta. Heistä n. 45 000 osallistui Punakapinaan punikkien puolelle. Jotenkin ristiriitaista ajtellen venäläisen ja suomalaisen kommunistin kannalta, ja muutoinkin - mutta tottahan se kuitenkin.
Pietarissa kiitellään erikoisesti Marskin elämäntyötä sekä arvostetaan häntä vihollisuuksista huolimatta suurena sotilaana.
Erikoiskiitosta saa mm. se, ettei Marski jatkanut hyökkäystä piiritettyyn Leningradiin, vaan pysäytti voitokkaasti vyöryvät joukkomme suurinpiirtein Tarton rauhan rajoille. Jo Churchillille Marski lupasi, ettei suomalaisin voimin Muurmannin elintärkeää rataa neuvostoliittolaisille tulla katkaisemaan. Tämäkään asia ei ole jäänyt venäläisiltä huomaamatta, asia joka tunnustettiin kyllä jo Neuvostoliitonkin aikana.
Aika erikoinen ja ylistävä näyttely-/historiallinen katsaus venäläisiltä - ja yllättävintä että kerrotaankin totta ja tosiasioita, vaikka silloin olimmekin vihollisia -ja huolimatta siitä, että Venäjä jälleen luisumassa entistäkin syvempään diktatuuriin.
Ehkäpä tämänhetken viimeisiä vapaita ja rehellisiä sanoja Putinin diktatuurista pitkiin aikoihin - ja mitenkä jatkossa ...
Pietarin näyttelyssä arvostetaan myös sitä, ettei Suomi myöntynyt Stalinin vaatimuksiin, eli alueluovutuksiin mikä olisi merkinnyt Nl:n taholta maamme miehitystä, sekä myöhemmin (he olettavat tämän) saksalaisten pääseen ryntäämään Kannaksen kautta myös Pietariin - se olisi ollut koko sodan käänne - sekä Stalinin häviö (toki suurinosa kansaa sitä NL:ssa toivoikin).
Diktaattorihirviö Stalinkin osasi arvostaa, kunnioittaa sekä osin pelätäkin Mannerheimiä. Siitähän on sodanjälkeinen historia todisteena.
Aika oudolta tämä tallainen kyllä kuullostaa nyky Venäjän diktatuurissa, mutta kai siihen ovat syynsäkin, joita voi vain spekuloida, ja vähiten kai Nato:lla, ja halullamme liittyä tähän demokraattisten maiden- ja sitä haluavien maiden puolustusliittoon.
Väliin sitä kuulee ja lukee jotain myönteistäkin Venäjän suunnalta, eikä jatkuvia ja jokapäiväisiä synkkiä uutisia.
-Mutta miksiköhän suomalaisissa on sellaisia joille Mannerheim on kuin myrkkyä, ja varsinkin niille, jotka sympatiseeraavat Venäjää, kuten ennen Neuvostoliittoa - samaahan se periaatteesaa nytkin on, mitä oli kommunistisen Nl:n aikana. Maatahan johtaa entinen KGB kommunisti ja diktaattori.
Marski muistetaan Venäjällä kunniakkaasta Punakapinan kukistamisesta maassamme, mikä oli eittämätön edellytys Suomen itsenäistymiseen. Tämäkin, joskin joillekin ikävä tosiasia on ollut esillä Pietarin näyttelyssä, ja edellisen asian yhteydessä venäläiset ihmettelevät kuinka tämä itsenäistymisemme saattoikaan olla mahdollista, sillä tällöinhän Suomessa oli n. 100 000 venäläistä sotilasta. Heistä n. 45 000 osallistui Punakapinaan punikkien puolelle. Jotenkin ristiriitaista ajtellen venäläisen ja suomalaisen kommunistin kannalta, ja muutoinkin - mutta tottahan se kuitenkin.
Pietarissa kiitellään erikoisesti Marskin elämäntyötä sekä arvostetaan häntä vihollisuuksista huolimatta suurena sotilaana.
Erikoiskiitosta saa mm. se, ettei Marski jatkanut hyökkäystä piiritettyyn Leningradiin, vaan pysäytti voitokkaasti vyöryvät joukkomme suurinpiirtein Tarton rauhan rajoille. Jo Churchillille Marski lupasi, ettei suomalaisin voimin Muurmannin elintärkeää rataa neuvostoliittolaisille tulla katkaisemaan. Tämäkään asia ei ole jäänyt venäläisiltä huomaamatta, asia joka tunnustettiin kyllä jo Neuvostoliitonkin aikana.
Aika erikoinen ja ylistävä näyttely-/historiallinen katsaus venäläisiltä - ja yllättävintä että kerrotaankin totta ja tosiasioita, vaikka silloin olimmekin vihollisia -ja huolimatta siitä, että Venäjä jälleen luisumassa entistäkin syvempään diktatuuriin.
Ehkäpä tämänhetken viimeisiä vapaita ja rehellisiä sanoja Putinin diktatuurista pitkiin aikoihin - ja mitenkä jatkossa ...
Pietarin näyttelyssä arvostetaan myös sitä, ettei Suomi myöntynyt Stalinin vaatimuksiin, eli alueluovutuksiin mikä olisi merkinnyt Nl:n taholta maamme miehitystä, sekä myöhemmin (he olettavat tämän) saksalaisten pääseen ryntäämään Kannaksen kautta myös Pietariin - se olisi ollut koko sodan käänne - sekä Stalinin häviö (toki suurinosa kansaa sitä NL:ssa toivoikin).
Diktaattorihirviö Stalinkin osasi arvostaa, kunnioittaa sekä osin pelätäkin Mannerheimiä. Siitähän on sodanjälkeinen historia todisteena.
Aika oudolta tämä tallainen kyllä kuullostaa nyky Venäjän diktatuurissa, mutta kai siihen ovat syynsäkin, joita voi vain spekuloida, ja vähiten kai Nato:lla, ja halullamme liittyä tähän demokraattisten maiden- ja sitä haluavien maiden puolustusliittoon.
Väliin sitä kuulee ja lukee jotain myönteistäkin Venäjän suunnalta, eikä jatkuvia ja jokapäiväisiä synkkiä uutisia.
-Mutta miksiköhän suomalaisissa on sellaisia joille Mannerheim on kuin myrkkyä, ja varsinkin niille, jotka sympatiseeraavat Venäjää, kuten ennen Neuvostoliittoa - samaahan se periaatteesaa nytkin on, mitä oli kommunistisen Nl:n aikana. Maatahan johtaa entinen KGB kommunisti ja diktaattori.
Vastaukset 4
Vanhimmat
rivikaupalla propaganda-paskaa?
Mannerheimin ja esikunnan pakkomielteisen sokea ja epärealistinen hyökkäyspolitiikka syyllisti ja jopa teloitti "pakenevia" sotilaita, jotka pelastautuivat aivan mahdottomista tilanteista venäläisten massiivisen ylivoiman jyräyksen alta.
Ylivoima johtui monesti upseerien tilannetajun karmeasta vääristymisestä ja "pelottomuudesta".
Upseerien tilannesokeus oli epäammattimaista todellisuuspakoa ja sotilaiden uhraamista. Upseerit kieltäytyivät strategisista tiedustelutiedoista ja turvautuivat ideologiseen sotilasylpeyden säilyttämiseen. Voiman tunteen korostamista menneen maailman sotilaallisen ideologian alleviivaamiseksi. Kokeneita sotilaita ei kuunneltu strategisessa pohdinnassa vaan päätökset olivat mahdollisimman uljaan "viimeiseen mieheen"-ideologian toteuttamista. Keskusjohtoisen, todellisuudesta siistityn "päättäväisen" sokean strategian toteuttamista.
"Tuliko kesän 1944 suurhyökkäys Suomelle yllätyksenä" - kirja ja keskustelu
Strategiset vetäytymiset ja venäläisten etujoukkojen hyökkäystehon hajottamisjuonet eivät sopineet Mannerheimin vanhaan tsaarinajan "luovuttamattomaan sotilasylpeyteen". Tehokkaat sissisodankäynnin tyyppiset dynaamiset joukkojen ja hyökkäysten painopisteiden nopeat siirtelyt todistettavine tuloksineen ja esimerkkitapauksineen eivät selkeistä tuloksista huolimatta menneet upseerien ylpeyskäsitysten läpi. Upseerit taantuivat vertailemaan toinen toistensa perinteistä sotilaskunniaa vain "rohkeuskäsitysten kautta" mitä suurempi paine jatkosodassa kasvoi. Haluttiin historiaan vain rohkeaa toimintaa eikä strategista joustavuutta. Pelkuriksi leimaaminen ohjasi mielikuvana ja pelkona lopulta sodanjohtoa sen sisäisessä nokittelussa.
Olen kuullut eturintaman sotilaiden jälkeläisten suoria kertomuksia siitä, kuinka upseerit sijoittivat etulinjoihin nimenomaan ja joskus ainoastaan punaisten jälkeläisiä ja huoletta kuluttivat heidät perusteettomissa hyökkäyksissä välittämättä tiedustelujoukkojen raporteista ja kokeneiden sotajermujen tilannekatsauksista. Tuntematon sotilas oli rohkea kirja nimenomaan näiden jännitteiden esilletuomisessa.
Kuulemieni sisäpiirin juorujen mukaan veronmaksajien rahoja on puolustusvoimien määrärahoista varattu iso potti Renny Harlinin "tulevaan" Mannerheim-elokuvaan. Eli Renny on tekemässä hinnalla millä hyvänsä Mannerheim-sankarieeposta, joka tulee olemaan varmasti täysin sotahullujen ihanteiden mukainen propagandaelokuva. Ihaelma.
Mannerheimin homo-/biseksuaalisuutta tuskin tuskin tuodaan esille tässä upseerieläkeläisten valvomassa ja armeijan sensuroimassa käsikirjoituksessa. Eihän kansakuntamme ikuisia myyttejä miehuullisen sotilaan ja sotilaallisen miehuuden heteroseksuaalisesta voimasta ja olemuksesta voi kaataa.
Armeija ei ole lakipykälien mukaan velvollinen paljastamaan sitten kuinka paljon rahaa se häslää "tiedottamistoimintaansa" tässäkään tapauksessa, jos elokuva toteutuu. Yksi salaisuus lisää. Demokratian puolesta.
Myyttejä ja sankareita ylläpidetään ilman historiallista rehellisyyttä.
Ja siitä vieläkin halutaan tehdä propagandaa. Säälittävää meininkiä.
Mannerheimin alkoholinkäyttöä, kasvavaa pakkomielteistä hyökkäysintoa päämajan kartan äärellä ja aggressiivista huonojen uutisten torjuntaa ja hänen upseeriensa nuoleskelu-peliä päämajasta tuskin näytetään kaikessa karmeudessa ja todellisuuspakoisuudessa. Täytyy muistaa, että Mannerheim on se henkilö päätti jatkosodan hyökkäyssodasta rajojen yli eikä keskittynyt puolustus- ja miinoitustyöhön voimavarojen maksimoimiseksi. Voimavarat tuhlattiin valloitussotaan voitollisen fasistisen Saksan uskon takia.
Kenraali Airon rikollinen toiminta tiedustelutietojen väärentämisestä ja pimittämisestä armeijan säädöksien vastaisesti on yksi pimeimpiä tabuja suomalaisessa historiankirjoituksessa. Joko sen toiminnan seurauksena tai sen lisäämän Mannerheimin todellisuuspakoisuuden, psyykkisen tasapainottomuuden tai ihan vain ideologisten harhojen takia ei tehty strategisia vetäytymisiä ja tuhottiin miesvoimaa ja yleistä puolustustehokkuutta. Tutkijat kyllä kommentoivat silloin tällöin tätä esikunnan harkittua todellisuuspakoa ja paranoijaa mutta viralliseen historiankirjoitukseen sitä ei vielä liitetä.
Suomi ei ole vieläkään valmis todellisuudelle. Suur-Suomi ei ole hävinnyt sotilaallisen ideologisena itsetunnon ajatuksena. Vieläkin on ihmisiä, jotka luulevat että Suomi olisi voinut realistisesti valloittaa Neuvostoliitolta alueita ja että kaikki sotilaalliset päätökset olivat vain "käytännön sanelemia", eivät ideologisia. Että Mannerheim oli oikeassa ilman kyseenalaistettavaa ideologiaa ja hyvää tahtova sodanjohtaja hyökkäävän Suomen parhaaksi.
Uskomatonta. Armeijalle sallitaan vieläkin ideologinen menneisyyden vääristely, jos elokuva rahoitetaan ja tuotetaan eläkeläiskenraalien fantasioiden pohjalta
vähän objektiivisempi ,etkä olisi sen ideologisen ja yksisuuntaisen pauhaamisen lumoissa - on se kumma kun näistä asioista ei pystytä rauhallisesti analysoimaaan - tuossa on taas yksi fanaatikon vääntely omaan suuntaansa.
Uskottavuus katoaa ,kun keskustelu on osittain juorulehden tyyliä.
Yl. nämä jotka siteeraa jotain historioitsijaa ottavat esimerkkejä seuraavista suomettuneisuuden muka tutkijoista.
Heidän vasemmistoa ja punikkeja myötäilevät tutkimukset on ammuttu ankkoina alas yksi kerrallaan.
Mm: Aapo Roselius (Amatöörien sota), Mirja Turunen (Veripellot), Marko Tiainen (Valkoisen hämärän maa ja Terrorin aika 1917-1922) ja erikoisesti Heikki Ylikangas aivan surkuhupaisine tutkimuksineen mm. Huhtiniemen ym. suhteen. Toki huippuna voitaneen pitää täys-stalinisti Elina Sanan teoksia, jotka ei missään pohjaudu tai nojaa totuuteen.
Yhteistä edellämainituille on se etteivät he koskaan, tai missään uskaltaudu sanomaan, että valkoisten voitto oli itsenäisyyden ehdoton tae ja ehdoton edellytys !