Mannerheim on suuri rikollinen

Mitä vuonna 1918 oikeastaan tapahtui? Ruotsinsuomalaiset porvarit murhasivat suomalaisia työläisiä ja venäläisiä sotilaita. Kyseessä oli etninen joukkopuhdistus, varmaan toinen laatuaan Armenian kansanmurhan jälkeen. Mannerheimin lahtarikaartin kova ydin koostui ruotsinkielisistä fanaatikoista, jotka vihasivat ennenkaikkea suomalaista alaluokkaa koska katsoivat sen kuuluvan alempaan rotuun.

puhdistus kirjoitti:

Mitä vuonna 1918 oikeastaan tapahtui? Ruotsinsuomalaiset porvarit murhasivat suomalaisia työläisiä ja venäläisiä sotilaita. Kyseessä oli etninen joukkopuhdistus, varmaan toinen laatuaan Armenian kansanmurhan jälkeen. Mannerheimin lahtarikaartin kova ydin koostui ruotsinkielisistä fanaatikoista, jotka vihasivat ennenkaikkea suomalaista alaluokkaa koska katsoivat sen kuuluvan alempaan rotuun.

Lue lisää

Sotatilassa eliminoidaan vihollisia, ei murhata, jotka olivat ottaneet asein röyhkeästi vallan demokraattisesti valitulta eduskunnalta.

Mannerheimin joukot olivat laillisen hallituksen joukkoja, joiden tehtävänä oli palauttaa järjestys maahan tältä Venäjältä tukea saavalta rosvoporukalta.

On hyvä muistaa että 1918 kapinaa ei kansa tukenut millään lailla. Eikä tue vieläkään valheellisesta kommaripropagandasta huolimatta!

ditatuuri kirjoitti:

Sotatilassa eliminoidaan vihollisia, ei murhata, jotka olivat ottaneet asein röyhkeästi vallan demokraattisesti valitulta eduskunnalta.

Mannerheimin joukot olivat laillisen hallituksen joukkoja, joiden tehtävänä oli palauttaa järjestys maahan tältä Venäjältä tukea saavalta rosvoporukalta.

On hyvä muistaa että 1918 kapinaa ei kansa tukenut millään lailla. Eikä tue vieläkään valheellisesta kommaripropagandasta huolimatta!

Lue lisää

tuhansittain.
Ihmisiä vangittiin ja murhattiin pelkän sukulaisuuden perusteella. Myös alaikäisiä murhattiin leireissä.
Lisäksi näännytettiin ihmisiä nälkään sotatoimien jo loputtua pitkälle syksyyn 1918.
Mannerheim on vastuussa kansanmurhasta. Mannerheimin osuutta ei ole uskallettu käsitellä oikeassa valossa, koska Suomessa elää vielä veteraanisukupolvea, joiden tunteita ei haluta loukata kertomalla totuus maamme verisestä historiasta.
Mannerheimin muistomerkit pitäisi romuttaa.

Professori Tuomo Polvinen selvitti varsin seikkaperäisesti jo 1960-luvulla sitä myyttiä mikä liittyi lapselliseen "Leninin antamaan Suomen itsenäisyyteen". Luulen, että suuremmalle osalle kansalaisista tässä ei ole mitään epäselvää.

Mutta sitäkin kummallisempaa on, että tuon myytin lopulta alkaessa hävitä kansakunnan muistista esiin nousee toinen myytti - ja sitäkin voimakkaampana - siitä kuinka valkoiset Mannerheimin johdolla ja saksalaiset von der Goltzin johdolla "vapaussodassa" vuonna 1918 taistelivat kommunismia vastaan ja lopulta ratkaisivat Suommelle itsenäisyyden.

Jokainen normaaliällinen ymmärtää jo yhden kartan ja yhden kuvan perusteella, että eihän Brest-Litovskissa talvella 1918 ja saksalaisjoukkojen sen paremmin kuin jääkärienkään saapumisella Suomeen tavoiteltu pelkästään ja ainoastaan maamme itsenäisyyttä.

http://cla.calpoly.edu/~lcall/brest_litovsk.jpg

Brest-Litovskin sopimuksessa Venäjä luopui Ukrainasta, Suomesta, Baltian provisseista, Kaukasuksesta ja Puolasta...

http://www.firstworldwar.com/photos/graphics/ww_brestlitovsk_01.jpg

Brest-Litovskin tapahtumasarja liittyy huomattavasti monimuotoisempaan asiayhteyteen kuin nykyinen 'historiallinen propaganda' antaa ymmärtää. Ja jos näitä asioita uskalletaan haarniskat päällä lähteä rohkeasti tonkimaan niin, luulenpa, että sieltä väistämättä tulee esiin asioita, jotka saavat suuren yleisömme taas "haukkomaan henkeä".

Myytit elävät vahvoina. Ja näiden myyttien purkamiseen tarvittaisiinkin emeritusprofessoreiden väistyessä nuorien tutkijoidemme apua.

viattomia kirjoitti:

tuhansittain.
Ihmisiä vangittiin ja murhattiin pelkän sukulaisuuden perusteella. Myös alaikäisiä murhattiin leireissä.
Lisäksi näännytettiin ihmisiä nälkään sotatoimien jo loputtua pitkälle syksyyn 1918.
Mannerheim on vastuussa kansanmurhasta. Mannerheimin osuutta ei ole uskallettu käsitellä oikeassa valossa, koska Suomessa elää vielä veteraanisukupolvea, joiden tunteita ei haluta loukata kertomalla totuus maamme verisestä historiasta.
Mannerheimin muistomerkit pitäisi romuttaa.

Lue lisää

"Siinä sivussa tapettiin viattomia"

Väitteesi ei pidä paikkaansa!
Valkoiset toimivat sen aikaisen sotatilalain perusteella, joka antoi sotatilanteessa tuomio-oikeuden koskemaan myös siviilejä.

Jälkiselvittelyissä tutkittiin ketä olivat avainasemassa punakaartissa ja avainhenkilöt myös tuon lainsäädännön perusteella ammuttiin. Muut vangittiin tai vapautettiin.

Jokaisessa kenttäoikeudessa oli lainoppinut, mutta muina jäseninä mm pitäjien napamiehiä. Tämä toimintatapa oli myös sodankäyntikeino ja teloitukset tapahtuivat sodan vielä ollessa käynnissä.

Kun sota loppui, niin loppuivat myös teloitukset; tarkemmin 20.5. 1918.

Hindenburg kirjoitti:

Professori Tuomo Polvinen selvitti varsin seikkaperäisesti jo 1960-luvulla sitä myyttiä mikä liittyi lapselliseen "Leninin antamaan Suomen itsenäisyyteen". Luulen, että suuremmalle osalle kansalaisista tässä ei ole mitään epäselvää.

Mutta sitäkin kummallisempaa on, että tuon myytin lopulta alkaessa hävitä kansakunnan muistista esiin nousee toinen myytti - ja sitäkin voimakkaampana - siitä kuinka valkoiset Mannerheimin johdolla ja saksalaiset von der Goltzin johdolla "vapaussodassa" vuonna 1918 taistelivat kommunismia vastaan ja lopulta ratkaisivat Suommelle itsenäisyyden.

Jokainen normaaliällinen ymmärtää jo yhden kartan ja yhden kuvan perusteella, että eihän Brest-Litovskissa talvella 1918 ja saksalaisjoukkojen sen paremmin kuin jääkärienkään saapumisella Suomeen tavoiteltu pelkästään ja ainoastaan maamme itsenäisyyttä.

http://cla.calpoly.edu/~lcall/brest_litovsk.jpg

Brest-Litovskin sopimuksessa Venäjä luopui Ukrainasta, Suomesta, Baltian provisseista, Kaukasuksesta ja Puolasta...

http://www.firstworldwar.com/photos/graphics/ww_brestlitovsk_01.jpg

Brest-Litovskin tapahtumasarja liittyy huomattavasti monimuotoisempaan asiayhteyteen kuin nykyinen 'historiallinen propaganda' antaa ymmärtää. Ja jos näitä asioita uskalletaan haarniskat päällä lähteä rohkeasti tonkimaan niin, luulenpa, että sieltä väistämättä tulee esiin asioita, jotka saavat suuren yleisömme taas "haukkomaan henkeä".

Myytit elävät vahvoina. Ja näiden myyttien purkamiseen tarvittaisiinkin emeritusprofessoreiden väistyessä nuorien tutkijoidemme apua.

Lue lisää

Voisitko nyt arvuuttelun jatkoksi meille vähä-älyisille kertoa mistä Suomen itsenäistymisessä oikeasti oli mielestäsi kysymys.

viattomuus eivät sovi yhteen kirjoitti:

"Siinä sivussa tapettiin viattomia"

Väitteesi ei pidä paikkaansa!
Valkoiset toimivat sen aikaisen sotatilalain perusteella, joka antoi sotatilanteessa tuomio-oikeuden koskemaan myös siviilejä.

Jälkiselvittelyissä tutkittiin ketä olivat avainasemassa punakaartissa ja avainhenkilöt myös tuon lainsäädännön perusteella ammuttiin. Muut vangittiin tai vapautettiin.

Jokaisessa kenttäoikeudessa oli lainoppinut, mutta muina jäseninä mm pitäjien napamiehiä. Tämä toimintatapa oli myös sodankäyntikeino ja teloitukset tapahtuivat sodan vielä ollessa käynnissä.

Kun sota loppui, niin loppuivat myös teloitukset; tarkemmin 20.5. 1918.

Lue lisää

Samalla tavoilla valkosuomalaiset toimivat venäläisten sotavankien ja Itä-Karjalan siviilien kanssa jatkosodassa.

viattomuus eivät sovi yhteen kirjoitti:

"Siinä sivussa tapettiin viattomia"

Väitteesi ei pidä paikkaansa!
Valkoiset toimivat sen aikaisen sotatilalain perusteella, joka antoi sotatilanteessa tuomio-oikeuden koskemaan myös siviilejä.

Jälkiselvittelyissä tutkittiin ketä olivat avainasemassa punakaartissa ja avainhenkilöt myös tuon lainsäädännön perusteella ammuttiin. Muut vangittiin tai vapautettiin.

Jokaisessa kenttäoikeudessa oli lainoppinut, mutta muina jäseninä mm pitäjien napamiehiä. Tämä toimintatapa oli myös sodankäyntikeino ja teloitukset tapahtuivat sodan vielä ollessa käynnissä.

Kun sota loppui, niin loppuivat myös teloitukset; tarkemmin 20.5. 1918.

Lue lisää

Ilmeisesti näkemyksesi vankien ja siviilienkin teloituksista sisällissodassa 1918 perustuu emeritusprofesorin natsi-Salmisen oppeihin.

Suomi valtiona ei tietystikään ollut mukana Haagin vuoden 1907 ja vuoden 1899 Geneven sopimuksessa, mutta siitä huolimatta nuo teloitukset olivat rikoksia, joiden tekijöiden paikka on siellä missä Rosenbergien ja muidenkin terroristien - Nurnberg ja Haag!

Myöskään Pol Potin hallitus ei ollut sitoutunut noihin sopimuksiin ja siitä huolimatta Kambodshassa nämä teloittajat istuvat oikeuden edessä juuri nyt.

viattomuus eivät sovi yhteen kirjoitti:

"Siinä sivussa tapettiin viattomia"

Väitteesi ei pidä paikkaansa!
Valkoiset toimivat sen aikaisen sotatilalain perusteella, joka antoi sotatilanteessa tuomio-oikeuden koskemaan myös siviilejä.

Jälkiselvittelyissä tutkittiin ketä olivat avainasemassa punakaartissa ja avainhenkilöt myös tuon lainsäädännön perusteella ammuttiin. Muut vangittiin tai vapautettiin.

Jokaisessa kenttäoikeudessa oli lainoppinut, mutta muina jäseninä mm pitäjien napamiehiä. Tämä toimintatapa oli myös sodankäyntikeino ja teloitukset tapahtuivat sodan vielä ollessa käynnissä.

Kun sota loppui, niin loppuivat myös teloitukset; tarkemmin 20.5. 1918.

Lue lisää

Leireillä tapettiin myös alaikäisiä ja erittäin paljon sodan jo loputtua.
Katsohan vainajien tietokannasta kuolinpäivä ja kuolinsyy, sekä syntymävuosi.

Hirveätä teurastusta!

Joulukuussa säädettiin taannehtiva laki, jolla murhaajat vapautettiin vastuusta. Miksi laki piti säätää, jos kerran toimittiin laillisesti alkuvuosi?

sotatuomari kirjoitti:

Ilmeisesti näkemyksesi vankien ja siviilienkin teloituksista sisällissodassa 1918 perustuu emeritusprofesorin natsi-Salmisen oppeihin.

Suomi valtiona ei tietystikään ollut mukana Haagin vuoden 1907 ja vuoden 1899 Geneven sopimuksessa, mutta siitä huolimatta nuo teloitukset olivat rikoksia, joiden tekijöiden paikka on siellä missä Rosenbergien ja muidenkin terroristien - Nurnberg ja Haag!

Myöskään Pol Potin hallitus ei ollut sitoutunut noihin sopimuksiin ja siitä huolimatta Kambodshassa nämä teloittajat istuvat oikeuden edessä juuri nyt.

Lue lisää

Tässä suomalaisen punakaartin johtohamoihin kuulunut Yrjö Sirola revittelee tavoitteita. Eivät olleet todellakaan mitään viattomia nälkäukaaseja!

1) Työväen on tarmokkaasti valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, eikä suinkaan pyrittävä palaamaan siihen vanhaan eduskunnalliseen, ammatilliseen ja osuustoiminnalliseen taisteluun, jonka kannalla Suomenkin työväenjärjestöt olivat ennen vallankumousta.

2) Ainoastaan sellainen työväenliike ja toiminta, josta on takeita, että se edistää kommunismin leviämistä sekä työväen tulevan sosialistisen vallankumouksen voitolle pääsyä, on hyväksyttävä — toisenlaisella kannalla esiintyvää toimintaa työväen keskuudessa on jyrkästi tuomittava, paljastettava ja vastustettava.

3) Vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta ja perustettava rautainen työväen diktatuuri — on siis pyrittävä porvarillisen valtion hävittämiseen, eikä suinkaan kansanvaltaan, ei ennen vallankumousta, eikä vallankumouksen kautta.

4) Työväen diktatuurivallan kautta on luotava kommunistinen yhteiskunta järjestys pakkoluovuttamalla kaikki maa ja kapitalistinen omaisuus sekä järjestyneen työväen omalla toiminnalla järjestettävä kaikki tuotanto ja tuotteiden jako — ei siis ole, ei vallankumouksen kautta, eikä ennen sitä, pyrittävä vain korjailemaan kapitalistista riistojärjestelmää siedettävämmäksi.

5) Työväen kansainvälisen vallankumouksen syntymistä ja voittoa on edistettävä mahdollisimman tarmokkaasti, sekä kaikin voimin tuettava Venäjän proletariaatin Sosialistista Neuvostotasavaltaa.

keikahdit! kirjoitti:

Leireillä tapettiin myös alaikäisiä ja erittäin paljon sodan jo loputtua.
Katsohan vainajien tietokannasta kuolinpäivä ja kuolinsyy, sekä syntymävuosi.

Hirveätä teurastusta!

Joulukuussa säädettiin taannehtiva laki, jolla murhaajat vapautettiin vastuusta. Miksi laki piti säätää, jos kerran toimittiin laillisesti alkuvuosi?

Lue lisää

Jos oikeasti olemme isänmaallisia suomalaisia, meidän on kauhistuttava Mannerheimin pyövelien hirmutekoja.

realisti#1 kirjoitti:

Voisitko nyt arvuuttelun jatkoksi meille vähä-älyisille kertoa mistä Suomen itsenäistymisessä oikeasti oli mielestäsi kysymys.

"En ole tietysti rasisti, mutta kyllä se on
niin, että akkojen vahvuusalueet ovat aivan
muualla kuin yläpäässä."

Yrjö Sirola, 1918 kirjoitti:

Tässä suomalaisen punakaartin johtohamoihin kuulunut Yrjö Sirola revittelee tavoitteita. Eivät olleet todellakaan mitään viattomia nälkäukaaseja!

1) Työväen on tarmokkaasti valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, eikä suinkaan pyrittävä palaamaan siihen vanhaan eduskunnalliseen, ammatilliseen ja osuustoiminnalliseen taisteluun, jonka kannalla Suomenkin työväenjärjestöt olivat ennen vallankumousta.

2) Ainoastaan sellainen työväenliike ja toiminta, josta on takeita, että se edistää kommunismin leviämistä sekä työväen tulevan sosialistisen vallankumouksen voitolle pääsyä, on hyväksyttävä — toisenlaisella kannalla esiintyvää toimintaa työväen keskuudessa on jyrkästi tuomittava, paljastettava ja vastustettava.

3) Vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta ja perustettava rautainen työväen diktatuuri — on siis pyrittävä porvarillisen valtion hävittämiseen, eikä suinkaan kansanvaltaan, ei ennen vallankumousta, eikä vallankumouksen kautta.

4) Työväen diktatuurivallan kautta on luotava kommunistinen yhteiskunta järjestys pakkoluovuttamalla kaikki maa ja kapitalistinen omaisuus sekä järjestyneen työväen omalla toiminnalla järjestettävä kaikki tuotanto ja tuotteiden jako — ei siis ole, ei vallankumouksen kautta, eikä ennen sitä, pyrittävä vain korjailemaan kapitalistista riistojärjestelmää siedettävämmäksi.

5) Työväen kansainvälisen vallankumouksen syntymistä ja voittoa on edistettävä mahdollisimman tarmokkaasti, sekä kaikin voimin tuettava Venäjän proletariaatin Sosialistista Neuvostotasavaltaa.

Lue lisää

Suomessa nykyisin oikeusjärjestelmä varmastikin kieltää kaiken väkivallan käytön
valtiojärjestyksen muuttamiseksi siinä kuin katuväkivallankin.

Mutta Sirolan julistukset, olivat ne mitä tahansa, eivät oikeuttaneet tuon ajan kansainvälisen
oikeuskäsityksen mukaan vankien tai siviilien teloituksiin sisällissodan aikana, vaikka kylläkin
mahdollisesti Sirolan itsensä tuomitsemiseen vankeuteen tms., Mutta se ei tietenkään oikeuttanut
hänen vaimonsa, perheensä tai täysin sivullisten tuomitsemiseen.

Sirolaa noiden julistusten perusteella varmastikin tänäkin päivänä saatettaisiin periaatteessa
syyttää maanpetoksen valmistelusta, josta rauhan aikana seurauksena on mahdollisesti vankeustuomio.
Ja sodan aikanahan maanpetoksesta toimeenpantiin lukuisia kuolemantuomioitakin.

- Näihin kysymyksiin paremmat vastaukset löytyisivät Rabbelta tai Linqvistiltä.
Mutta sinä ja Salminen sekoitatte asioita tarkoituksellisesti tai vain koulutuksellista
sivistymättömyyttänne.

Kansainväliset ihmisoikeuslait ja sopimukset (International Humanitarian Law - Treaties & Documents)

http://www.icrc.org/ihl.nsf/INTRO?OpenView

Lykkäät pötyä!!

säästi luoteja kirjoitti:

Samalla tavoilla valkosuomalaiset toimivat venäläisten sotavankien ja Itä-Karjalan siviilien kanssa jatkosodassa.

Eivät toimineet. Toki karkaaminen voitiin pysäyttää ampumalla, mutta ei väkeä muutoin teloitettu!

Ravinnon suhteen talvi 1941/42 oli koko Suomen valtapiirissä niukka ja kaikille jaettiin korttiannokset. Niillä oli vaikea tulla toimeen ellei saanut mistään ravinnonlisää lisää.sen kokivat sotavangit ja myös venäläiset siviilivangit!

Mutta samaa niukkuutta koettiin tuolloin yhtälailla suomalaistennpuolella!

Nälkäkuolemat talvella 1941-1942

Omien peltojen tuoton jäädessä puoleen tarvittavasta ja Saksan toimitusten viivästyessä kevääseen, Suomea kohtasi vakava elintarvikekriisi. Siitä kärsivät ensi sijassa sotavangit, joita menehtyi talven ja kevään aikana noin 12.000. Lisäksi Itä-Karjalan siviilejä kuoli noin 3.500 kuolemien painottuessa kevääseen ja kesään.

Nälkäkuolemia esiintyi myös suomalaisten siviilien joukossa, mutta heidän kuolemistaan ei ole katsottu aiheelliseksi tehdä tutkimustyötä.

Hajatietoja siviilien kuolleisuudesta:

Mielisairaalat. Kuolleisuus nousi 10%:iin eli kaksinkertaistui normaalista.

Vuosina 1941 ja 1942 mielisairaaloissa kuoli yhteensä 1.100 - 1.200 potilasta yli keskiarvon.

Vanhukset. Kuolleiden määrä tuntematon.

Siviilivangit. Vankiloissa oli 27 todettua ja 14 mahdollista nälkäkuolemaa.

Imeväiskuolleisuus. Kasvoi 7%:stä 9%:iin.

Pikkulapset. Kuolleiden määrä tuntematon.

Yleinen kuolleisuus. Siviilien yleinen kuolleisuus 1940-1944 oli 0,1%-yksikköä normaalia suurempi. Tämä tarkoittaa 19.500 menehtynyttä suomalaista siviiliä.

Mannerheimin ihailussa ei ole mitään isänmaallista. Yhtä hyvin nykymeksikolaiset voisivat kunnioittaa Hernan Cortesia tai perulaiset Pizarroa.

aatelinen ruotsalaisryssä kirjoitti:

Mannerheimin ihailussa ei ole mitään isänmaallista. Yhtä hyvin nykymeksikolaiset voisivat kunnioittaa Hernan Cortesia tai perulaiset Pizarroa.

Mannerheim syntyi SUOMESSA!!!

Askaisten kartanossa.

Mannerheim oli siin syntyjään SUOMALAINEN. Piste.

Mannerheimin rikollisesta puolesta tullaan vaikenemaan, samoin kuin sodanjohdon suomalaisten rivimiesten hengestä piittaamattomasta asenteesta sotavuosina.

Saathan sinä yrittää, mutta ei Suomen nuoriso käänny stallareiksi! Ei enää!

Mannerheimin ruotsalais-saksalainen rankaisuretkikunta Suomen vähäväkisiä vastaan ei ansaitse pienintäkään ihailua.

"Jos Mannerheim olisi ollut hävinneellä puolella, olisi kommunismi tuhonnut moninkertaisen määrän ihmisiä Suomessa. Eipä sillä, etteikö punavankileireillä olisi kuollut suhteellisen viattomia ja ainakin kuolemanrangaistusta ansaitsemattomiakin ihmisiä."
-tuttumies

Aika heikkoa "argumentointia".

Aivan yhtä hyvin voitaisiin väittää, että jos Franco olisi ollut hävinneellä puolella, olisi kommunismi ja anarkismi tuhonnut Francoon nähden moninkertaisen määrän ihmisiä Espanjassa. Aivan yhtä hyvin voitaisiin väittää, että Hitler olisi voittaessaan tuhonnut häntä vastaan liittoutuneisiin nähden murto-osan ihmisiä Euroopassa. Ja aivan yhtä hyvin voitaisiin väittää paljon muutakin, mille ei tarvitse osoittaa mitään muuta perustetta kuin villi väite, joka perustuu vain siihen, että itselle mieluisempi vaihtoehto kahdesta konfliktin osapuolesta on "parempi".

On mielenkiintoista, että näinkin vahvoin "argumentein" Mannerheimia kritisoivat leimataan automaattisesti kommunisteiksi. Mielenkiintoista on sekin, että heiltä perätään vastuuta "tekemisistään", kun kyseessä on kuitenkin lähtökohtaisesti oma tekemättä jättäminen murhaamisen saralla ja muiden tekemien murhien ruotiminen. Tämä on totisesti, totisesti minä sanon, niin mielenkiintoista, että täytyy oikein kysyä, missä maailmassa arvoisa tuttumies elää. Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.

johannes19 kirjoitti:

"Jos Mannerheim olisi ollut hävinneellä puolella, olisi kommunismi tuhonnut moninkertaisen määrän ihmisiä Suomessa. Eipä sillä, etteikö punavankileireillä olisi kuollut suhteellisen viattomia ja ainakin kuolemanrangaistusta ansaitsemattomiakin ihmisiä."
-tuttumies

Aika heikkoa "argumentointia".

Aivan yhtä hyvin voitaisiin väittää, että jos Franco olisi ollut hävinneellä puolella, olisi kommunismi ja anarkismi tuhonnut Francoon nähden moninkertaisen määrän ihmisiä Espanjassa. Aivan yhtä hyvin voitaisiin väittää, että Hitler olisi voittaessaan tuhonnut häntä vastaan liittoutuneisiin nähden murto-osan ihmisiä Euroopassa. Ja aivan yhtä hyvin voitaisiin väittää paljon muutakin, mille ei tarvitse osoittaa mitään muuta perustetta kuin villi väite, joka perustuu vain siihen, että itselle mieluisempi vaihtoehto kahdesta konfliktin osapuolesta on "parempi".

On mielenkiintoista, että näinkin vahvoin "argumentein" Mannerheimia kritisoivat leimataan automaattisesti kommunisteiksi. Mielenkiintoista on sekin, että heiltä perätään vastuuta "tekemisistään", kun kyseessä on kuitenkin lähtökohtaisesti oma tekemättä jättäminen murhaamisen saralla ja muiden tekemien murhien ruotiminen. Tämä on totisesti, totisesti minä sanon, niin mielenkiintoista, että täytyy oikein kysyä, missä maailmassa arvoisa tuttumies elää. Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.

Lue lisää

No Venäläinenhän vain noin ajattelee.
Talvisotakin saa venäläisten tutkijain mielestä oikeutuksensa, koska Suomi oli Saksan aseveli Talvisodan jälkeen jatkosodassa, ja ANTOI maansa hyökkäysalustaksi Venäjälle. Näinhän Venäjällä asiat nähdään, ei HEITÄ kannata muunmaalaisiin verrata ajatusjuoksussaan.

kaikille! kirjoitti:

No Venäläinenhän vain noin ajattelee.
Talvisotakin saa venäläisten tutkijain mielestä oikeutuksensa, koska Suomi oli Saksan aseveli Talvisodan jälkeen jatkosodassa, ja ANTOI maansa hyökkäysalustaksi Venäjälle. Näinhän Venäjällä asiat nähdään, ei HEITÄ kannata muunmaalaisiin verrata ajatusjuoksussaan.

Lue lisää

Mitä muka selvitin? Mielestäni toin lähinnä esille sen, että "argumentointi", johon vastasin, oli aika heikkoa. Tähän sinulla ei ollutkaan yhtään mitään sanottavaa. Tyypillisesti alettiin vedättää "keskustelua" toiseen suuntaan. Mutta sisällissodan jälkeen ilmennyttä terroria ei mitätöidä siten, puhumalla täysin muista asioista. Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku.

Mainilan laukausten ampujista ei ole tutkijoiden joukossa päästy yhteisymmärrykseen. Parempi olla varovainen tällaisten asioiden suhteen kuin provosoida venäläisiä turhaan.

on aina riski kirjoitti:

Mainilan laukausten ampujista ei ole tutkijoiden joukossa päästy yhteisymmärrykseen. Parempi olla varovainen tällaisten asioiden suhteen kuin provosoida venäläisiä turhaan.

Lue lisää

Mistä on erimielisyyttä tutkijoiden kesken? Siitäkö, että Mainilan lavastusta on pidettävä riittävän hyvänä ja näin ollen sitä ei saa arvostella? Onko venäläiset edes kiistäneet, että he itse laukaukset ampuivat?

Vasili Makurov
Katsaus uuteen arkistomateriaaliin


Viiden - seitsemän viime vuoden aikana Venäjällä ja mm. Karjalassa on tullut esiin uutta arkistomateriaalia ja julkaistua aineistoa, joiden avulla avautuvat aiemmin suljettuina pysyneet menneisyytemme sivut.

Artikkelin tehtävä on kahtalainen: ensiksikin osoittaa, millaista uutta materiaalia toisen maailmansodan tapahtumista on tullut esiin ja tutkijoiden käyttöön Karjalassa; toiseksi, millaisiin konkreettisiin asioihin nämä materiaalit antavat uutta valoa. Kyse ei ole Karjalan arkistoihin tulleista uusista asiakirjoista, vaan pääasiassa dokumenteista, jotka pitkään säilytettiin salaisina, mutta jotka nyt ovat käytettävissä tieteellisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin.

Määrällisesti ja sisällöllisesti huomattavimpia ovat Karjalan keskusjohdon kokoelmat - Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean, kansankomissaarien neuvoston ja korkeimman neuvoston ma-teriaalit sodan vuosilta. Näitä kokoelmia pidettiin julkisina lukuunottamatta osaa arkistojutuista, jotka olivat salaisia viime aikoihin asti. Esimerkiksi kansankomissaarien neuvoston 7. kokoelman luettelo, johon kuuluu tuhansia vain virkakäyttöön tarkoitettuja asiakirjoja. Sama koski tasavallan puoluejohdon kokoelmien ns. erityiskansioita.

Mainitut arkistojutut sisältävät tärkeätä dokumentoitua tietoa Karjalan osallisuudesta sotilaspoliittisiin tapahtumiin vuosina 1939-1945. Kysymys on siitä, että tapahtumien lähtiessä liikkeelle tasavalta joutui erityisasemaan sekä rajan läheisen sijaintinsa vuoksi että suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvan väestönsä takia. Niinpä talvisodan alettua ja O. V. Kuusisen johtaman ns. Suomen kansanhallituksen perustamisen jälkeen Karjalan johdolla oli edessään konkreettinen tehtävä - tukea kaikin tavoin Kuusisen hallitusta sen pyrkimyksissä luoda uusi neuvostotyyppinen Suomen Demokraattinen Tasavalta. Paikallisen väestön keskuudessa aloitettiin tämän vuoksi laajamittainen agitaatio- ja propagandatyö.

Karjalan kommunistisen puolueen aluekomitean sihteeri G. N. Kuprijanov selvitti erityiskirjelmässään 30. joulukuuta 1939 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteereille G. M. Malenkoville ja A. A. ?danoville tehtyjä toimenpiteitä: "Suomen kansanhallitus on tehnyt päätöksen kansanrintaman komiteoiden perustamisesta. Me suoritamme organisointityön alueellisen puolueorganisaatiomme aktiivivoimin auttaen näin Suomen kansanhallitusta. Nyt joukkojemme hallussa olevalla Suomen alueella toimii kansanhallituksen edustajina viisi kommunistiamme, jotka kaikki osaavat suomea. On valittu 56 toverin reservi - heidän asiapaperinsa ovat valmiina (luvat, todistukset, henkilökohtaiset aseet). Tämän reservin lähetämme Puna-armeijan joukkojen etenemisen myötä Suomen sisämaahan. Puna-armeijan hallussa olevissa kylissä ja asutuskeskuksissa on muodostettu seitsemän kansanrintaman komiteaa..."

Ja edelleen: "Me jatkamme työtä itäisessä Suomessa toveri Molotovin puheen, Suomen kommunistisen puolueen vetoomuksen ja kansanhallituksen julistuksen selvittämiseksi väestölle. Sen lisäksi olemme järjestämässä suomen kielen opintoryhmiä. Puolueen työntekijät - suomen puhekieltä ymmärtävät ja itse jonkin verran suomea puhuvat karjalaiset tulevat hallitsemaan suomen kirjakielen, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan suomea niin, että heitä voidaan myöhemmin käyttää Kansantasavallan valtiokoneiston työssä..."

Mainituista dokumenteista voi nähdä, että Karjalassa muodostettiin puolue- ja neuvostoaktiivien erityisryhmiä, jotka osasivat hyvin suomea tai opiskelivat sitä joulukuussa 1939 perustetuissa opintokerhoissa. Nämä ryhmät huolehtivat asianmukaisesta propaganda- ja organisointityöstä. Vuoden 1940 alkuun mennessä Puna-armeijan hallussa olleissa piireissä oli perustettu 15 kansanrintaman komiteaa. Näin ollen käynnissä oli sekä johto- että organisaatiohenkilöstön koulutus "uuden Suomen" luomista varten.

Jo ennen sotatoimien alkamista vuonna 1939 Kuusisen hallituksen avuksi alettiin muodostaa ns. kansanarmeijaa - pääasiassa Karjalan ja Leningradin alueen karjalaisista, suomalaisista ja inkeriläisistä. Arkistotietojen mukaan tähän armeijaan lähetettiin vapaaehtoisia sekä politrukkeja tasavallan eri piireistä, suurimmaksi osaksi Kalevalan, Kontupohjan, Aunuksen ja Petrovskin piireistä. Niinpä raportin mukaan vuoden 1940 tammi-helmikuussa oli tullut melkein 1 500 vapaaehtoisten anomusta. Kaikkiaan kan-sanarmeijan joukko-osastoissa oli 20 000 henkilöä. Tosin osastot olivat toisessa portaassa, Puna-armeijan joukkojen takana ja osallistuivat välittömiin sotatoimiin vähän.

Mainitut materiaalit tuovat valoa muutamiin muihinkin talvisodan tapahtumiin. Esimerkiksi Kuusisen hallituksen selonteot kertovat Suomelta Neuvostoliitolle siirtyneiden alueiden suomalaisten kohtaloista, Karjalan sisäasiain kansankomissariaatin salaiset tiedotteet Suomen kansalaisten tilanteesta Karjalan erityisasutuskeskuksissa jne.

Kuten tunnettua, melkein koko väestö Neuvostoliitolle siirtyneiltä alueilta evakuoitiin Suomeen ja vain merkityksettömän pieni osa, vähän yli 2 000 henkilöä, jäi paikoilleen. Helmikuun alussa 1940 neuvostoliittolainen sodanjohto päätti siirtää nämä ihmiset Karjalan rintamantakaisille alueille, mikä tehtiinkin. Sen seurauksena kaikki 2 080 henkeä joutuivat kolmeen erityistaajamaan, jotka olivat: Interposjolok Prääsän piirissä, Kavgora eli Kautvaara Kontupohjan piirissä ja Kinte?ma Kalevalan piirissä. Asiakirjat todistavat Suomen kansalaisten vaikeista elinoloista näissä taajamissa, toimeentulomahdollisuuksien puuttumisesta, korkeasta sairastavuudesta ja kuolleisuudesta, turvallisuuspalvelun paikallisten elinten ankarasta kontrollista - erityistiedonannoissaan nämä ilmoittivat, että "suurin osa suomalaisista suhtautuu äärimmäisen vihamielisesti Neuvostoliittoon".

Neuvostoliiton ja Suomen välillä 12. maaliskuuta 1940 solmitun rauhansopimuksen jälkeen siirtolaisten keskuudessa alkoi voimistua Suomeen paluumieliala. Sisäasiain kansankomissariaatin raportit kertoivat siitä, että kaikissa kolmessa asuinpaikassa oli ilmaantunut ryhmiä, jotka valmistautuivat laittomaan rajanylitykseen. On syytä huomata, että mahdollisesti senkaltaista informaatiota luotiin varta vastan, jotta tulevat päätökset voitaisiin perustella. Sisäasiainhallinnon paikalliselimet ja valtion turvallisuuspalvelu olivat 1930-luvun loppuun mennessä saaneet jo melkoisesti kokemusta sellaisista asioista (kulakkien omaisuuden pakko-otto, rankaisutoimet, vankileirit) ja tarjoutuivat käyttämään koeteltuja menetelmiä ja välineitä. Sisäasiain kansankomissariaatin erityisraportissa kansankomissaarien neuvostolle 29. huhtikuuta 1940 ehdotetaan mm. että "kaikki Suomen alueelta saapuvat suomalaiset siirretään Siperiaan". Kyseisessä tapauksessa tilanne kehittyi toisin. Neuvostoliiton ja Suomen välillä 12. maaliskuuta 1940 solmitun rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti melkein kaikki Neuvostoliiton alueelle, mm. Karjalaan, jääneet suomalaiset voivat halutessaan palata Suomeen toukokuun lopussa - kesäkuun alussa 1940.

Talvisotaan liittyen voisi esittää vielä yhden aiheen, joka ei ole saanut riittävää huomiota venäläisessä historiankirjoituksessa, vaikka mahdollisuudet siihen nyt ovatkin olemassa. Kyse on Neuvostoliitolle vuoden 1940 rauhansopimuksella siirtyneiden suomalaisalueiden asuttamisesta. Neuvostoliiton johdon päätöksellä suurin osa kyseisestä alueesta liitettiin Karjalaan. Koko Suomen väestö evakuoitiin ja uusien, nyt neuvostoalueiden käyttöönottamiseksi ne oli ensiksi asutettava. Karjalan kansankomissaarien neuvoston ja sen siirtolaisosaston raporteista näkyy, että tänne järjestettiin maan eteläisistä ja keskiosista väestön massasiirto (Ukrainasta, Volgan rantaseudulta, Vladimirin ja Gorkin alueilta ja muualta). Pelkästään Vologdan alueelta tänne siirrettiin 20 000 henkeä, ja kaikkiaan ennen sotatoimien alkua 1941 yli 100 000 henkeä. Sen tuloksena Karjalan väkiluku nousi 700 000 henkeen, mikä oli yksi peruste muuttaa Karjalan autonominen tasavalta liittotasavallaksi.

Hyvin kiinnostavia ovat sisäasiain kansankomissariaatin ja valtion turvallisuuspalvelun elinten raportit, joita ne tekivät tarkastaessaan ja seuratessaan jatkuvasti alueiden tilannetta. Raportteja lähetettiin systemaattisesti tasavallan johdolle ja ne jäivät sen kokoelmiin. Tämänkaltaisista dokumenteista käy ilmi, ettei aina eikä kaikki työtätekevien nimissä lausuttu vastannut todellisuutta. Niinpä talvisodan aikana tasavallassa käytiin laajamittaista agitaatio- ja propagandakampanjaa, julkaistiin väestön joukkokokousten monilukuisia päätöslauselmia, joissa hyväksyttiin ja tuettiin kaikkia neuvostohallituksen päätöksiä (sodan aloittaminen, sopimus Kuusisen hallituksen kanssa jne.)

Itse asiassa arkistodokumentit osoittavat, että sellaista yksimielisyyttä ei ollut Karjalan asukkaiden keskuudessa. Joissakin paikoissa ilmaistiin tyytymättömyys tehtyihin päätöksiin, mm. sopimukseen Kuusisen hallituksen kanssa, jolla 70 000 neliökilometriä Karjalan luoteisosasta luovutettiin "Suomen Demokraattiselle Tasavallalle". Lisäksi, huolimatta siitä, että virallisesti välitettiin tietoja Puna-armeijan voitoista rintamalta, väestön keskuudessa puhuttiin epäonnistumisista ja suurista menetyksistä, joita neuvostojoukot kärsivät vuosien 1939 ja 1940 taisteluiden aikana, mikä lopulta osoittautuikin todeksi.

Karjalan johdon kokoelmien avautuminen antaa uutta tietoa myös vuosista 1941-1944 ja näin saadaan tarkempi ja täydellisempi kuva tasavallan elämästä sotavuosina. Tasavallan keskuselinten saamista raporteista ilmenee, että noiden vuosien todellisuus oli vaikeampaa ja raskaampaa, kuin miltä se näytti koko väestölle tarkoitettujen asiakirjojen ja lehtitietojen perusteella. Aivan ilmeistä on, että tasavallan rintamantakainen väestö eli äärimmäisen raskaissa olosuhteissa. Siitä seurasivat korkea kuolleisuus, kyvyttömyys suoriutua sota-ajan välttämättömistä tehtävistä (yleinen työvelvollisuus, sotalainat, varojen keruu jne.).

Esimerkiksi sopii toveri Sorokinin, Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteerin, salainen raportti Puudosin piirin väestön tilanteesta 1. syyskuuta 1941 ja 1. heinäkuuta 1942 välisenä aikana. Raportti sisältää seuraavia: "Kymmenessä kuukaudessa vuosina 1941-1942 piirissä syntyi 1 278 henkeä ja kuoli 2 938". Näin korkean kuolleisuuden syy (ylitti syntyvyyden enemmän kuin kaksinkertaisesti) oli siinä, että väestö ei saanut välttämättömintä elämäänsä varten - vaatteita, kenkiä, ruokatarvikkeita. Erityisen raskasta oli tasavallan muista piireistä evakuoiduilla, joissa oli paljon lapsia ja vanhuksia ja jotka seurasivat reittiä rintamantakaisille seuduille ja osa heistä asettui Puudosin piiriin.

Metsäteollisuuden työntekijät joutuivat hyvin raskaisiin olosuhteisiin täyttäessään puolustusluonteisia valtiollisia tehtäviä, ennen kaikkea puun toimituksia (polttoaineeksi) Kirovin rautateille. Tästä todistavat esimerkiksi metsätyömaiden työntekijöiden kirjeet omaisilleen ja läheisilleen. Seuraavassa muutamia katkelmia kirjeistä, jotka sisäasiain kansankomissariaatti oli lähettänyt toimenpiteitä varten tasavallan kansankomissaarien neuvostolle.

Eraskova L., Malenskin metsätyömaan työläinen, kirjoittaa kenttäarmeijaan K. A. Samovskille: "Asumme vakiomökeissä, joissa ei ole mitään lämmitystä, on ahdasta, valoja ei ole. Mökissä on hirvittävän kylmä, nukumme paljailla lavereilla. Neljään päivään emme ole peseytyneet. Ruoka on huonoa. Emme saa täytetyksi normia. Elämänolot ovat kauheat."

A. A. Bogdanova, Karhumäen metsäkeskuksen työläinen, kirjoittaa miehelleen kenttäarmeijaan: "Olen vaihtanut kaikki tavarani, kuljen virsuissa, nukun pelkillä lankuilla. Työstä palaamme keppeihin nojaten, ihmiset kaatuvat tielle ja heidät viedään pois hevosilla. Tunnen itseni hyvin heikoksi. Työ on raskasta, normin täyttämistä vaaditaan, muuten rankaisevat."

Metsätyöläisten raskaita olosuhteita perusteltiin sillä, että alkaneen sodan vuoksi oli perustettava uusia metsäteollisuuslaitoksia pohjoisille metsäalueille, missä maatalous oli kehittymätöntä. Metsänhakkuun suuritöisiä vaiheita, puun ajoa ja kuljetusta jouduttiin usein kuljetuskaluston puuttuessa hoitamaan käsityönä. Kaikki tämä johti korkeaan kuolleisuuteen, jota aiheuttivat keripukki, ravitsemushäiriöt ja muut sairaudet.

Vieläkin huonompiin olosuhteisiin joutuivat ne 60 000, jotka rakensivat Karjalan rintaman puolustuslinjaa. Sodan alussa perustettiin Oboronstroi (puolustusrakennus) Vienanmeren-Baltian kombinaatin perustalle; kombinaatti kuului Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin työleirijärjestelmään. Tosin rikoslain tunnetun 58. pykälän mukaan neuvostovastaisesta toiminnasta ja muusta sellaisesta tuomittuihin ei luotettu ja sodan alussa heidät lähetettiin kauemmaksi rajalinjasta - Arkangelin, Komin tasavallan, Uralin ja Siperian leireille.

Karjalan tasavallan valtionarkistossa säilytetään erittäin kiinnostavaa henkilökohtaisten dokumenttien kokoelmaa, joka on kuulunut Karjalais-Suomalaisen tasavallan kommunistisen puolueen ensimmäiselle sihteerille, Karjalan rintaman sotaneuvoston jäsenelle G. N. Kuprijanoville. Sodan jälkeen vuonna 1950 Kuprijanov joutui vainon kohteeksi ja hänet tuomittiin neuvostovastaisesta toiminnasta 25 vuodeksi leirille. Vuonna 1956 hänet vapautettiin ja rehabilitoitiin, mutta neuvosto- ja puolueura oli lopussa. Kuprijanov ryhtyi kirjoittamaan muistelmia tapahtumista, joihin oli joutunut osallistumaan, ihmisistä, joiden kanssa kohtalo oli hänet johtanut yhteen, kaikesta, mitä muistissa oli säilynyt. Sen lisäksi hän tapasi aktiivisesti taistelutovereitaan ja tutki arkistodokumentteja. Työn tuloksena oli paljon kirjoituksia, artikkeleja ja muuta materiaalia, sekä myös julkaisuja pääasiassa sotaa koskevasta menneisyydestä.

Mutta, ensiksikin, julkaisut kävivät läpi sensuurin ja ne toimitettiin menneitten neuvostoaikojen tyyliin. Toiseksi tekijän määrällisesti ja sisällöllisesti laajinta työtä "Sota Pohjoisessa" ei koskaan julkaistu eikä se ollut tutkijoiden käytössä, vaan sitä säilytettiin salaisena. Syynä oli arkistopalvelun tietojen mukaan se, että käsikirjoitus on luonteeltaan hyvin subjektiivinen, siinä on paljon negatiivista materiaalia, mm. kielteisiä lausuntoja Neuvostoliiton ja Karjalan johtohenkilöistä (J. V. Andropovista, I. I. Senkinistä, P. V. Prokkosesta ja muista).

Käsikirjoitus "Sota Pohjoisessa" sisältää yli 1 500 konekirjoitussivua monipuolista tietoa sota-ajan tapahtumista ja tosiasioista. Esimerkiksi tutkijoita kiinnostaa suuresti luku, joka on omistettu Karjalan kansallisuuskysymyksen käsittelylle 1944. Kuprijanovin muistelmien mukaan kysymyksen ydin oli seuraavanlainen: siihen mennessä neuvostojohto oli päätöksillään likvidoinut useita tasavaltoja (Volgan saksalaisten, Kalmukian, Krimin tataarien jne.) Helmi-maaliskuussa 1944 Karjalan rintaman johto vaihdettiin. Uusi johto ryhtyi valmistelemaan materiaalia vastaavaa Karjalaa koskevaa päätöstä varten, ts. päätöstä Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan likvidoinnista ja väestön karkotuksesta. Sellaisten toimien perustelemiseksi vastavakoilun elimet keräsivät materiaalia: tosiasioita paikallisen väestön yhteistyöstä vihollisen kanssa, todisteita petturuudesta, mitä tahansa kielteisiä kannanottoja neuvostovaltaa kohtaan, tietoja karjalaisten ja suomalaisten johtamien sotilasosastojen tappioista sotaoperaatioiden aikana jne.

Kysymys Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan kohtalosta oli Kuprijanovin mukaan Stalinin ja puolueen keskuskomitean käsiteltävänä elokuussa 1944. Molempia näkökantoja kuultiin. Lopulta tunnustettiin, että Kuprijanov perusteli kantansa paremmin ja asiasta päätettiin 31. elokuuta 1944. Päätöksen nimi oli "laajamittaisen poliittisen työn puutteet suomalaisten miehityksestä vapautetuilla Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan alueilla". Tästä päätöksestä keskusteltiin Karjalan tasavallassa useaan otteeseen.

Näin onnistuttiin Kuprijanovin mukaan pelastamaan Karjalais-Suomalainen neuvostotasavalta ja sen väestö. Mutta tällä kysymyksellä oli kielteisiä seurauksia, sillä Neuvostoliiton johto ei täysin luottanut Karjalaan ja sen johtoon, minkä vuoksi seuraavina vuosina tasavallassa suoritettiin asioiden erityistarkastuksia puolueen keskuskomitean toimesta.

Erityisryhmän tasavallan valtionarkistossa muodostavat sotasaalismateriaalit, jotka kuuluivat suomalaiselle miehityshallinnolle, Itä-Karjalan sotahallinnolle. Tämä hallinto perustettiin heinäkuussa 1941 Suomen puolustusvoimien ylipäällikön, sotamarsalkka Mannerheimin käskystä organisoimaan ja johtamaan elämää vallatuilla alueilla, joita oli 2/3 Neuvosto-Karjalan alueesta ja jolla asui lähes 50 000-60 000 ihmistä.

Sotasaalismateriaaleihin kuuluu kymmeniä arkistojuttuja ja tuhansia dokumentteja huolellisesti säilytettyinä. Itä-Karjalan sotahallinnon asiakirjakokoelma on monipuolinen: hallinnon raportteja hallinnollisesta, taloudellisesta, valistuksellisesta, uskonnollisesta ja muusta toiminnasta; numerotietoja väestöstä kansallisuuden, sukupuolen, iän, uskontokunnan jne. mukaan; suomalaisten piiriesikuntien raportteja kolmeen piiriin jaetulta miehitysalueelta - Aunuksen, Maaselän ja Vienan piiristä; erilaisia määräyksiä, ohjeita, suomalaisten sotilasviranomaisten kirjeenvaihtoa.

Kokonaisuutena nämä materiaalit antavat valoa joihinkin Karjalan valloitettujen alueiden elämän puoliin vuosina 1941-1944 ja ne todistavat Suomen perusteellisista suunnitelmista niiden käyttöönottamiseksi. Tässä käytettiin erilaisia keinoja eri väestöryhmiin - toisia houkuteltiin omalle puolelle yhteistyöhön (erityisesti karjalaisia, suomalaisia ja vepsäläisiä), rankaisutoimia käytettiin niitä kohtaan, jotka eivät osoittaneet lojaalisuutta uudelle hallinnolle. Dokumenteissa mainitaan nimeltä henkilöitä opiskelun tai työn yhteydessä, suomalaisviranomaisten myöntämien materiaalisten palkintojen saajia jne. Tämä ilmeisesti selittää sen, että Itä-Karjalan sotahallinnon kokoelmia pitkään tutkivat vain erityiselimet ja ne pysyivät suljettuina tutkijoilta.

On painotettava sitä, että Itä-Karjalan sotahallinnon koko materiaalia säilytetään Suomen sota-arkistossa. Karjalan valtionarkistossa on vain sen pieni osa, mutta täällä on mahdollisesti sellaisia dokumentteja, joita ei löydy muualta. Esimerkiksi suomalaisten sotilaiden kirjeitä omaisille kotiin tai ystäville rintamalle. Ne ovat alkuperäisinä eikä niistä ilmeisesti ole olemassa kopioita. Niissä ilmaistaan inhimillisiä tunteita ja mielialoja, mietteitä tapahtumista jne., mikä monella tavalla auttaa ymmärtämään sotivien osapuolten psykologisia näkökulmia.

Vielä yhden tyypin sotasaalismateriaaleja muodostavat ns. tarkastusjutut, tutkintajutut, karjalaissyntyisiä neuvostosotilaita vastaan, jotka olivat joutuneet sotavankeuteen. Pääosin ne ovat henkilökortteja, joita saksalaisten leireillä pidettiin jokaisesta vangista ja jotka sisälsivät henkilötietoja, kuten esim. missä ja milloin syntynyt, missä palvellut, missä joutunut vangiksi, vankeuspaikka, tietoja vankeusajalta jne. Kuten tunnettua, sodan alkuvaiheessa Stalin antoi määräykset n:o 270 ja 227, joiden mukaan neuvostosotilailla ei ollut oikeutta jäädä sotavangiksi. Vapautumisensa jälkeen entiset sotavangit koottiin erityisiin tutkintapisteisiin, heidän juttunsa tutkittiin huolellisesti, minkä jälkeen monet joutuivat uudelleen leirille. Täytyy sanoa, että tämä asiakirjakokonaisuus (henkilökortit) on suuri ja odottaa vielä tutkimistaan.

Sodanaikaisen menneisyyden kokonaiskuvan luomisessa olennainen merkitys on ihmisten muistelmilla elämänsä sotavuosista. Esimerkiksi tiedetään, että sodan alettua 1941 suurin osa Karjalan väestöstä evakuoitiin maan rintamantakaisille seuduille, mutta tämän asian valaisemiseen ei ole olemassa riittävästi arkistomateriaalia. Mutta nyt on kerätty kymmeniä muistelmia, jotka muodostavat asiakirjakokoelman Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen arkistossa. Suurin osa on sellaisten henkilöiden kirjoittamia, jotka olivat evakossa Venäjän Euroopan puoleisessa pohjoisosassa - Komin, Arkangelin ja Vologdan alueilla. Näiden muistelmien avulla voi seurata yksityiskohtaisesti konkreettisten ihmisten ja heidän perheittensä elämää ja kohtaloita. Näin saadut tiedot todistavat esimerkiksi, että yleensä Karjalan evakuoitu väki saapui määräpaikkaan melkein ilman omaisuutta ja joutui vielä vaikeampiin oloihin kuin paikallinen väestö, mikä johti myös korkeampaan kuolleisuuteen heidän keskuudessaan. Monet heistä eivät eläneet sodan loppuun asti.

Toisen maailmansodan tapahtumia Pohjoisessa koskeva lähdeaineisto tutkijoiden ulottuvilla on kasvanut ja se heijastuu myös monissa viime vuosina ilmestyneissä dokumenttijulkaisuissa ja tutkimuksissa. Näitä ovat moniosainen "Muistokirja", joka sisältää tietoja yli 40 000 kaatuneesta tai kadonneesta 1941-1945 Karjalan asukkaasta, ja samankaltainen "Muistokirja" on tehty 71. divisioonan kaatuneista sotilaista; divisioona muodostettiin Petroskoissa 1940 pääasiassa "Suomen kansanarmeijan" entisistä taistelijoista, jotka olivat osallistuneet talvisotaan.

Edelleen kokoomateos "Molemmin puolin Karjalan rintamaa", joka koostuu 405 erilaisesta venäläisestä ja suomalaisesta asiakirjasta ja heijastelee näkemystä tapahtumiin vuosina 1939-1944 molemmin puolin. Kokoomateos "Tuntematon Karjala" taas sisältää neuvostoliittolaisten erityiselinten raportteja ja tiedonantoja, joista saa paremman kuvan talvisodan aikaisen Karjalan jokapäiväisestä elämästä ja todellisesta tilanteesta.

V. P. Galitskin tutkimus suomalaisten sotavankien kohtaloista entisen Neuvostoliiton alueella on venäläisessä ja ulkomaisessa historiantutkimuksessa ensimmäinen työ, jossa arkistomateriaalien perusteella käsitellään suomalaisten sotavankien kaikkia leirielämän näkökohtia. Edelleen on kirjoitettu tieteellisiä artikkeleita muista toisen maailmansodan historian ongelmista.

Näin ollen uusia asiakirjalähteitä avautuu ja niiden myötä avautuvat 1900-luvun sotahistorian tuntemattomat sivut. Venäjällä julkaistaan moniosainen erikoistutkielma nimeltään "Suuri Isänmaallinen sota 1941-1945", jossa esitetään uusia näkemyksiä kiistanalaisiin ongelmiin samoin kuin moniin kysymyksiin ja tapahtumiin, joita tähän saakka on pidetty selvitettyinä ja kiistattomina. Tämän työn on mahdollistanut uusien venäläisten asiakirjojen ja uusimman ulkomaisen historiantutkimuksen hyväksikäyttö.

Karjala! kirjoitti:

Vasili Makurov
Katsaus uuteen arkistomateriaaliin


Viiden - seitsemän viime vuoden aikana Venäjällä ja mm. Karjalassa on tullut esiin uutta arkistomateriaalia ja julkaistua aineistoa, joiden avulla avautuvat aiemmin suljettuina pysyneet menneisyytemme sivut.

Artikkelin tehtävä on kahtalainen: ensiksikin osoittaa, millaista uutta materiaalia toisen maailmansodan tapahtumista on tullut esiin ja tutkijoiden käyttöön Karjalassa; toiseksi, millaisiin konkreettisiin asioihin nämä materiaalit antavat uutta valoa. Kyse ei ole Karjalan arkistoihin tulleista uusista asiakirjoista, vaan pääasiassa dokumenteista, jotka pitkään säilytettiin salaisina, mutta jotka nyt ovat käytettävissä tieteellisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin.

Määrällisesti ja sisällöllisesti huomattavimpia ovat Karjalan keskusjohdon kokoelmat - Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean, kansankomissaarien neuvoston ja korkeimman neuvoston ma-teriaalit sodan vuosilta. Näitä kokoelmia pidettiin julkisina lukuunottamatta osaa arkistojutuista, jotka olivat salaisia viime aikoihin asti. Esimerkiksi kansankomissaarien neuvoston 7. kokoelman luettelo, johon kuuluu tuhansia vain virkakäyttöön tarkoitettuja asiakirjoja. Sama koski tasavallan puoluejohdon kokoelmien ns. erityiskansioita.

Mainitut arkistojutut sisältävät tärkeätä dokumentoitua tietoa Karjalan osallisuudesta sotilaspoliittisiin tapahtumiin vuosina 1939-1945. Kysymys on siitä, että tapahtumien lähtiessä liikkeelle tasavalta joutui erityisasemaan sekä rajan läheisen sijaintinsa vuoksi että suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvan väestönsä takia. Niinpä talvisodan alettua ja O. V. Kuusisen johtaman ns. Suomen kansanhallituksen perustamisen jälkeen Karjalan johdolla oli edessään konkreettinen tehtävä - tukea kaikin tavoin Kuusisen hallitusta sen pyrkimyksissä luoda uusi neuvostotyyppinen Suomen Demokraattinen Tasavalta. Paikallisen väestön keskuudessa aloitettiin tämän vuoksi laajamittainen agitaatio- ja propagandatyö.

Karjalan kommunistisen puolueen aluekomitean sihteeri G. N. Kuprijanov selvitti erityiskirjelmässään 30. joulukuuta 1939 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteereille G. M. Malenkoville ja A. A. ?danoville tehtyjä toimenpiteitä: "Suomen kansanhallitus on tehnyt päätöksen kansanrintaman komiteoiden perustamisesta. Me suoritamme organisointityön alueellisen puolueorganisaatiomme aktiivivoimin auttaen näin Suomen kansanhallitusta. Nyt joukkojemme hallussa olevalla Suomen alueella toimii kansanhallituksen edustajina viisi kommunistiamme, jotka kaikki osaavat suomea. On valittu 56 toverin reservi - heidän asiapaperinsa ovat valmiina (luvat, todistukset, henkilökohtaiset aseet). Tämän reservin lähetämme Puna-armeijan joukkojen etenemisen myötä Suomen sisämaahan. Puna-armeijan hallussa olevissa kylissä ja asutuskeskuksissa on muodostettu seitsemän kansanrintaman komiteaa..."

Ja edelleen: "Me jatkamme työtä itäisessä Suomessa toveri Molotovin puheen, Suomen kommunistisen puolueen vetoomuksen ja kansanhallituksen julistuksen selvittämiseksi väestölle. Sen lisäksi olemme järjestämässä suomen kielen opintoryhmiä. Puolueen työntekijät - suomen puhekieltä ymmärtävät ja itse jonkin verran suomea puhuvat karjalaiset tulevat hallitsemaan suomen kirjakielen, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan suomea niin, että heitä voidaan myöhemmin käyttää Kansantasavallan valtiokoneiston työssä..."

Mainituista dokumenteista voi nähdä, että Karjalassa muodostettiin puolue- ja neuvostoaktiivien erityisryhmiä, jotka osasivat hyvin suomea tai opiskelivat sitä joulukuussa 1939 perustetuissa opintokerhoissa. Nämä ryhmät huolehtivat asianmukaisesta propaganda- ja organisointityöstä. Vuoden 1940 alkuun mennessä Puna-armeijan hallussa olleissa piireissä oli perustettu 15 kansanrintaman komiteaa. Näin ollen käynnissä oli sekä johto- että organisaatiohenkilöstön koulutus "uuden Suomen" luomista varten.

Jo ennen sotatoimien alkamista vuonna 1939 Kuusisen hallituksen avuksi alettiin muodostaa ns. kansanarmeijaa - pääasiassa Karjalan ja Leningradin alueen karjalaisista, suomalaisista ja inkeriläisistä. Arkistotietojen mukaan tähän armeijaan lähetettiin vapaaehtoisia sekä politrukkeja tasavallan eri piireistä, suurimmaksi osaksi Kalevalan, Kontupohjan, Aunuksen ja Petrovskin piireistä. Niinpä raportin mukaan vuoden 1940 tammi-helmikuussa oli tullut melkein 1 500 vapaaehtoisten anomusta. Kaikkiaan kan-sanarmeijan joukko-osastoissa oli 20 000 henkilöä. Tosin osastot olivat toisessa portaassa, Puna-armeijan joukkojen takana ja osallistuivat välittömiin sotatoimiin vähän.

Mainitut materiaalit tuovat valoa muutamiin muihinkin talvisodan tapahtumiin. Esimerkiksi Kuusisen hallituksen selonteot kertovat Suomelta Neuvostoliitolle siirtyneiden alueiden suomalaisten kohtaloista, Karjalan sisäasiain kansankomissariaatin salaiset tiedotteet Suomen kansalaisten tilanteesta Karjalan erityisasutuskeskuksissa jne.

Kuten tunnettua, melkein koko väestö Neuvostoliitolle siirtyneiltä alueilta evakuoitiin Suomeen ja vain merkityksettömän pieni osa, vähän yli 2 000 henkilöä, jäi paikoilleen. Helmikuun alussa 1940 neuvostoliittolainen sodanjohto päätti siirtää nämä ihmiset Karjalan rintamantakaisille alueille, mikä tehtiinkin. Sen seurauksena kaikki 2 080 henkeä joutuivat kolmeen erityistaajamaan, jotka olivat: Interposjolok Prääsän piirissä, Kavgora eli Kautvaara Kontupohjan piirissä ja Kinte?ma Kalevalan piirissä. Asiakirjat todistavat Suomen kansalaisten vaikeista elinoloista näissä taajamissa, toimeentulomahdollisuuksien puuttumisesta, korkeasta sairastavuudesta ja kuolleisuudesta, turvallisuuspalvelun paikallisten elinten ankarasta kontrollista - erityistiedonannoissaan nämä ilmoittivat, että "suurin osa suomalaisista suhtautuu äärimmäisen vihamielisesti Neuvostoliittoon".

Neuvostoliiton ja Suomen välillä 12. maaliskuuta 1940 solmitun rauhansopimuksen jälkeen siirtolaisten keskuudessa alkoi voimistua Suomeen paluumieliala. Sisäasiain kansankomissariaatin raportit kertoivat siitä, että kaikissa kolmessa asuinpaikassa oli ilmaantunut ryhmiä, jotka valmistautuivat laittomaan rajanylitykseen. On syytä huomata, että mahdollisesti senkaltaista informaatiota luotiin varta vastan, jotta tulevat päätökset voitaisiin perustella. Sisäasiainhallinnon paikalliselimet ja valtion turvallisuuspalvelu olivat 1930-luvun loppuun mennessä saaneet jo melkoisesti kokemusta sellaisista asioista (kulakkien omaisuuden pakko-otto, rankaisutoimet, vankileirit) ja tarjoutuivat käyttämään koeteltuja menetelmiä ja välineitä. Sisäasiain kansankomissariaatin erityisraportissa kansankomissaarien neuvostolle 29. huhtikuuta 1940 ehdotetaan mm. että "kaikki Suomen alueelta saapuvat suomalaiset siirretään Siperiaan". Kyseisessä tapauksessa tilanne kehittyi toisin. Neuvostoliiton ja Suomen välillä 12. maaliskuuta 1940 solmitun rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti melkein kaikki Neuvostoliiton alueelle, mm. Karjalaan, jääneet suomalaiset voivat halutessaan palata Suomeen toukokuun lopussa - kesäkuun alussa 1940.

Talvisotaan liittyen voisi esittää vielä yhden aiheen, joka ei ole saanut riittävää huomiota venäläisessä historiankirjoituksessa, vaikka mahdollisuudet siihen nyt ovatkin olemassa. Kyse on Neuvostoliitolle vuoden 1940 rauhansopimuksella siirtyneiden suomalaisalueiden asuttamisesta. Neuvostoliiton johdon päätöksellä suurin osa kyseisestä alueesta liitettiin Karjalaan. Koko Suomen väestö evakuoitiin ja uusien, nyt neuvostoalueiden käyttöönottamiseksi ne oli ensiksi asutettava. Karjalan kansankomissaarien neuvoston ja sen siirtolaisosaston raporteista näkyy, että tänne järjestettiin maan eteläisistä ja keskiosista väestön massasiirto (Ukrainasta, Volgan rantaseudulta, Vladimirin ja Gorkin alueilta ja muualta). Pelkästään Vologdan alueelta tänne siirrettiin 20 000 henkeä, ja kaikkiaan ennen sotatoimien alkua 1941 yli 100 000 henkeä. Sen tuloksena Karjalan väkiluku nousi 700 000 henkeen, mikä oli yksi peruste muuttaa Karjalan autonominen tasavalta liittotasavallaksi.

Hyvin kiinnostavia ovat sisäasiain kansankomissariaatin ja valtion turvallisuuspalvelun elinten raportit, joita ne tekivät tarkastaessaan ja seuratessaan jatkuvasti alueiden tilannetta. Raportteja lähetettiin systemaattisesti tasavallan johdolle ja ne jäivät sen kokoelmiin. Tämänkaltaisista dokumenteista käy ilmi, ettei aina eikä kaikki työtätekevien nimissä lausuttu vastannut todellisuutta. Niinpä talvisodan aikana tasavallassa käytiin laajamittaista agitaatio- ja propagandakampanjaa, julkaistiin väestön joukkokokousten monilukuisia päätöslauselmia, joissa hyväksyttiin ja tuettiin kaikkia neuvostohallituksen päätöksiä (sodan aloittaminen, sopimus Kuusisen hallituksen kanssa jne.)

Itse asiassa arkistodokumentit osoittavat, että sellaista yksimielisyyttä ei ollut Karjalan asukkaiden keskuudessa. Joissakin paikoissa ilmaistiin tyytymättömyys tehtyihin päätöksiin, mm. sopimukseen Kuusisen hallituksen kanssa, jolla 70 000 neliökilometriä Karjalan luoteisosasta luovutettiin "Suomen Demokraattiselle Tasavallalle". Lisäksi, huolimatta siitä, että virallisesti välitettiin tietoja Puna-armeijan voitoista rintamalta, väestön keskuudessa puhuttiin epäonnistumisista ja suurista menetyksistä, joita neuvostojoukot kärsivät vuosien 1939 ja 1940 taisteluiden aikana, mikä lopulta osoittautuikin todeksi.

Karjalan johdon kokoelmien avautuminen antaa uutta tietoa myös vuosista 1941-1944 ja näin saadaan tarkempi ja täydellisempi kuva tasavallan elämästä sotavuosina. Tasavallan keskuselinten saamista raporteista ilmenee, että noiden vuosien todellisuus oli vaikeampaa ja raskaampaa, kuin miltä se näytti koko väestölle tarkoitettujen asiakirjojen ja lehtitietojen perusteella. Aivan ilmeistä on, että tasavallan rintamantakainen väestö eli äärimmäisen raskaissa olosuhteissa. Siitä seurasivat korkea kuolleisuus, kyvyttömyys suoriutua sota-ajan välttämättömistä tehtävistä (yleinen työvelvollisuus, sotalainat, varojen keruu jne.).

Esimerkiksi sopii toveri Sorokinin, Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteerin, salainen raportti Puudosin piirin väestön tilanteesta 1. syyskuuta 1941 ja 1. heinäkuuta 1942 välisenä aikana. Raportti sisältää seuraavia: "Kymmenessä kuukaudessa vuosina 1941-1942 piirissä syntyi 1 278 henkeä ja kuoli 2 938". Näin korkean kuolleisuuden syy (ylitti syntyvyyden enemmän kuin kaksinkertaisesti) oli siinä, että väestö ei saanut välttämättömintä elämäänsä varten - vaatteita, kenkiä, ruokatarvikkeita. Erityisen raskasta oli tasavallan muista piireistä evakuoiduilla, joissa oli paljon lapsia ja vanhuksia ja jotka seurasivat reittiä rintamantakaisille seuduille ja osa heistä asettui Puudosin piiriin.

Metsäteollisuuden työntekijät joutuivat hyvin raskaisiin olosuhteisiin täyttäessään puolustusluonteisia valtiollisia tehtäviä, ennen kaikkea puun toimituksia (polttoaineeksi) Kirovin rautateille. Tästä todistavat esimerkiksi metsätyömaiden työntekijöiden kirjeet omaisilleen ja läheisilleen. Seuraavassa muutamia katkelmia kirjeistä, jotka sisäasiain kansankomissariaatti oli lähettänyt toimenpiteitä varten tasavallan kansankomissaarien neuvostolle.

Eraskova L., Malenskin metsätyömaan työläinen, kirjoittaa kenttäarmeijaan K. A. Samovskille: "Asumme vakiomökeissä, joissa ei ole mitään lämmitystä, on ahdasta, valoja ei ole. Mökissä on hirvittävän kylmä, nukumme paljailla lavereilla. Neljään päivään emme ole peseytyneet. Ruoka on huonoa. Emme saa täytetyksi normia. Elämänolot ovat kauheat."

A. A. Bogdanova, Karhumäen metsäkeskuksen työläinen, kirjoittaa miehelleen kenttäarmeijaan: "Olen vaihtanut kaikki tavarani, kuljen virsuissa, nukun pelkillä lankuilla. Työstä palaamme keppeihin nojaten, ihmiset kaatuvat tielle ja heidät viedään pois hevosilla. Tunnen itseni hyvin heikoksi. Työ on raskasta, normin täyttämistä vaaditaan, muuten rankaisevat."

Metsätyöläisten raskaita olosuhteita perusteltiin sillä, että alkaneen sodan vuoksi oli perustettava uusia metsäteollisuuslaitoksia pohjoisille metsäalueille, missä maatalous oli kehittymätöntä. Metsänhakkuun suuritöisiä vaiheita, puun ajoa ja kuljetusta jouduttiin usein kuljetuskaluston puuttuessa hoitamaan käsityönä. Kaikki tämä johti korkeaan kuolleisuuteen, jota aiheuttivat keripukki, ravitsemushäiriöt ja muut sairaudet.

Vieläkin huonompiin olosuhteisiin joutuivat ne 60 000, jotka rakensivat Karjalan rintaman puolustuslinjaa. Sodan alussa perustettiin Oboronstroi (puolustusrakennus) Vienanmeren-Baltian kombinaatin perustalle; kombinaatti kuului Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin työleirijärjestelmään. Tosin rikoslain tunnetun 58. pykälän mukaan neuvostovastaisesta toiminnasta ja muusta sellaisesta tuomittuihin ei luotettu ja sodan alussa heidät lähetettiin kauemmaksi rajalinjasta - Arkangelin, Komin tasavallan, Uralin ja Siperian leireille.

Karjalan tasavallan valtionarkistossa säilytetään erittäin kiinnostavaa henkilökohtaisten dokumenttien kokoelmaa, joka on kuulunut Karjalais-Suomalaisen tasavallan kommunistisen puolueen ensimmäiselle sihteerille, Karjalan rintaman sotaneuvoston jäsenelle G. N. Kuprijanoville. Sodan jälkeen vuonna 1950 Kuprijanov joutui vainon kohteeksi ja hänet tuomittiin neuvostovastaisesta toiminnasta 25 vuodeksi leirille. Vuonna 1956 hänet vapautettiin ja rehabilitoitiin, mutta neuvosto- ja puolueura oli lopussa. Kuprijanov ryhtyi kirjoittamaan muistelmia tapahtumista, joihin oli joutunut osallistumaan, ihmisistä, joiden kanssa kohtalo oli hänet johtanut yhteen, kaikesta, mitä muistissa oli säilynyt. Sen lisäksi hän tapasi aktiivisesti taistelutovereitaan ja tutki arkistodokumentteja. Työn tuloksena oli paljon kirjoituksia, artikkeleja ja muuta materiaalia, sekä myös julkaisuja pääasiassa sotaa koskevasta menneisyydestä.

Mutta, ensiksikin, julkaisut kävivät läpi sensuurin ja ne toimitettiin menneitten neuvostoaikojen tyyliin. Toiseksi tekijän määrällisesti ja sisällöllisesti laajinta työtä "Sota Pohjoisessa" ei koskaan julkaistu eikä se ollut tutkijoiden käytössä, vaan sitä säilytettiin salaisena. Syynä oli arkistopalvelun tietojen mukaan se, että käsikirjoitus on luonteeltaan hyvin subjektiivinen, siinä on paljon negatiivista materiaalia, mm. kielteisiä lausuntoja Neuvostoliiton ja Karjalan johtohenkilöistä (J. V. Andropovista, I. I. Senkinistä, P. V. Prokkosesta ja muista).

Käsikirjoitus "Sota Pohjoisessa" sisältää yli 1 500 konekirjoitussivua monipuolista tietoa sota-ajan tapahtumista ja tosiasioista. Esimerkiksi tutkijoita kiinnostaa suuresti luku, joka on omistettu Karjalan kansallisuuskysymyksen käsittelylle 1944. Kuprijanovin muistelmien mukaan kysymyksen ydin oli seuraavanlainen: siihen mennessä neuvostojohto oli päätöksillään likvidoinut useita tasavaltoja (Volgan saksalaisten, Kalmukian, Krimin tataarien jne.) Helmi-maaliskuussa 1944 Karjalan rintaman johto vaihdettiin. Uusi johto ryhtyi valmistelemaan materiaalia vastaavaa Karjalaa koskevaa päätöstä varten, ts. päätöstä Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan likvidoinnista ja väestön karkotuksesta. Sellaisten toimien perustelemiseksi vastavakoilun elimet keräsivät materiaalia: tosiasioita paikallisen väestön yhteistyöstä vihollisen kanssa, todisteita petturuudesta, mitä tahansa kielteisiä kannanottoja neuvostovaltaa kohtaan, tietoja karjalaisten ja suomalaisten johtamien sotilasosastojen tappioista sotaoperaatioiden aikana jne.

Kysymys Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan kohtalosta oli Kuprijanovin mukaan Stalinin ja puolueen keskuskomitean käsiteltävänä elokuussa 1944. Molempia näkökantoja kuultiin. Lopulta tunnustettiin, että Kuprijanov perusteli kantansa paremmin ja asiasta päätettiin 31. elokuuta 1944. Päätöksen nimi oli "laajamittaisen poliittisen työn puutteet suomalaisten miehityksestä vapautetuilla Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan alueilla". Tästä päätöksestä keskusteltiin Karjalan tasavallassa useaan otteeseen.

Näin onnistuttiin Kuprijanovin mukaan pelastamaan Karjalais-Suomalainen neuvostotasavalta ja sen väestö. Mutta tällä kysymyksellä oli kielteisiä seurauksia, sillä Neuvostoliiton johto ei täysin luottanut Karjalaan ja sen johtoon, minkä vuoksi seuraavina vuosina tasavallassa suoritettiin asioiden erityistarkastuksia puolueen keskuskomitean toimesta.

Erityisryhmän tasavallan valtionarkistossa muodostavat sotasaalismateriaalit, jotka kuuluivat suomalaiselle miehityshallinnolle, Itä-Karjalan sotahallinnolle. Tämä hallinto perustettiin heinäkuussa 1941 Suomen puolustusvoimien ylipäällikön, sotamarsalkka Mannerheimin käskystä organisoimaan ja johtamaan elämää vallatuilla alueilla, joita oli 2/3 Neuvosto-Karjalan alueesta ja jolla asui lähes 50 000-60 000 ihmistä.

Sotasaalismateriaaleihin kuuluu kymmeniä arkistojuttuja ja tuhansia dokumentteja huolellisesti säilytettyinä. Itä-Karjalan sotahallinnon asiakirjakokoelma on monipuolinen: hallinnon raportteja hallinnollisesta, taloudellisesta, valistuksellisesta, uskonnollisesta ja muusta toiminnasta; numerotietoja väestöstä kansallisuuden, sukupuolen, iän, uskontokunnan jne. mukaan; suomalaisten piiriesikuntien raportteja kolmeen piiriin jaetulta miehitysalueelta - Aunuksen, Maaselän ja Vienan piiristä; erilaisia määräyksiä, ohjeita, suomalaisten sotilasviranomaisten kirjeenvaihtoa.

Kokonaisuutena nämä materiaalit antavat valoa joihinkin Karjalan valloitettujen alueiden elämän puoliin vuosina 1941-1944 ja ne todistavat Suomen perusteellisista suunnitelmista niiden käyttöönottamiseksi. Tässä käytettiin erilaisia keinoja eri väestöryhmiin - toisia houkuteltiin omalle puolelle yhteistyöhön (erityisesti karjalaisia, suomalaisia ja vepsäläisiä), rankaisutoimia käytettiin niitä kohtaan, jotka eivät osoittaneet lojaalisuutta uudelle hallinnolle. Dokumenteissa mainitaan nimeltä henkilöitä opiskelun tai työn yhteydessä, suomalaisviranomaisten myöntämien materiaalisten palkintojen saajia jne. Tämä ilmeisesti selittää sen, että Itä-Karjalan sotahallinnon kokoelmia pitkään tutkivat vain erityiselimet ja ne pysyivät suljettuina tutkijoilta.

On painotettava sitä, että Itä-Karjalan sotahallinnon koko materiaalia säilytetään Suomen sota-arkistossa. Karjalan valtionarkistossa on vain sen pieni osa, mutta täällä on mahdollisesti sellaisia dokumentteja, joita ei löydy muualta. Esimerkiksi suomalaisten sotilaiden kirjeitä omaisille kotiin tai ystäville rintamalle. Ne ovat alkuperäisinä eikä niistä ilmeisesti ole olemassa kopioita. Niissä ilmaistaan inhimillisiä tunteita ja mielialoja, mietteitä tapahtumista jne., mikä monella tavalla auttaa ymmärtämään sotivien osapuolten psykologisia näkökulmia.

Vielä yhden tyypin sotasaalismateriaaleja muodostavat ns. tarkastusjutut, tutkintajutut, karjalaissyntyisiä neuvostosotilaita vastaan, jotka olivat joutuneet sotavankeuteen. Pääosin ne ovat henkilökortteja, joita saksalaisten leireillä pidettiin jokaisesta vangista ja jotka sisälsivät henkilötietoja, kuten esim. missä ja milloin syntynyt, missä palvellut, missä joutunut vangiksi, vankeuspaikka, tietoja vankeusajalta jne. Kuten tunnettua, sodan alkuvaiheessa Stalin antoi määräykset n:o 270 ja 227, joiden mukaan neuvostosotilailla ei ollut oikeutta jäädä sotavangiksi. Vapautumisensa jälkeen entiset sotavangit koottiin erityisiin tutkintapisteisiin, heidän juttunsa tutkittiin huolellisesti, minkä jälkeen monet joutuivat uudelleen leirille. Täytyy sanoa, että tämä asiakirjakokonaisuus (henkilökortit) on suuri ja odottaa vielä tutkimistaan.

Sodanaikaisen menneisyyden kokonaiskuvan luomisessa olennainen merkitys on ihmisten muistelmilla elämänsä sotavuosista. Esimerkiksi tiedetään, että sodan alettua 1941 suurin osa Karjalan väestöstä evakuoitiin maan rintamantakaisille seuduille, mutta tämän asian valaisemiseen ei ole olemassa riittävästi arkistomateriaalia. Mutta nyt on kerätty kymmeniä muistelmia, jotka muodostavat asiakirjakokoelman Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen arkistossa. Suurin osa on sellaisten henkilöiden kirjoittamia, jotka olivat evakossa Venäjän Euroopan puoleisessa pohjoisosassa - Komin, Arkangelin ja Vologdan alueilla. Näiden muistelmien avulla voi seurata yksityiskohtaisesti konkreettisten ihmisten ja heidän perheittensä elämää ja kohtaloita. Näin saadut tiedot todistavat esimerkiksi, että yleensä Karjalan evakuoitu väki saapui määräpaikkaan melkein ilman omaisuutta ja joutui vielä vaikeampiin oloihin kuin paikallinen väestö, mikä johti myös korkeampaan kuolleisuuteen heidän keskuudessaan. Monet heistä eivät eläneet sodan loppuun asti.

Toisen maailmansodan tapahtumia Pohjoisessa koskeva lähdeaineisto tutkijoiden ulottuvilla on kasvanut ja se heijastuu myös monissa viime vuosina ilmestyneissä dokumenttijulkaisuissa ja tutkimuksissa. Näitä ovat moniosainen "Muistokirja", joka sisältää tietoja yli 40 000 kaatuneesta tai kadonneesta 1941-1945 Karjalan asukkaasta, ja samankaltainen "Muistokirja" on tehty 71. divisioonan kaatuneista sotilaista; divisioona muodostettiin Petroskoissa 1940 pääasiassa "Suomen kansanarmeijan" entisistä taistelijoista, jotka olivat osallistuneet talvisotaan.

Edelleen kokoomateos "Molemmin puolin Karjalan rintamaa", joka koostuu 405 erilaisesta venäläisestä ja suomalaisesta asiakirjasta ja heijastelee näkemystä tapahtumiin vuosina 1939-1944 molemmin puolin. Kokoomateos "Tuntematon Karjala" taas sisältää neuvostoliittolaisten erityiselinten raportteja ja tiedonantoja, joista saa paremman kuvan talvisodan aikaisen Karjalan jokapäiväisestä elämästä ja todellisesta tilanteesta.

V. P. Galitskin tutkimus suomalaisten sotavankien kohtaloista entisen Neuvostoliiton alueella on venäläisessä ja ulkomaisessa historiantutkimuksessa ensimmäinen työ, jossa arkistomateriaalien perusteella käsitellään suomalaisten sotavankien kaikkia leirielämän näkökohtia. Edelleen on kirjoitettu tieteellisiä artikkeleita muista toisen maailmansodan historian ongelmista.

Näin ollen uusia asiakirjalähteitä avautuu ja niiden myötä avautuvat 1900-luvun sotahistorian tuntemattomat sivut. Venäjällä julkaistaan moniosainen erikoistutkielma nimeltään "Suuri Isänmaallinen sota 1941-1945", jossa esitetään uusia näkemyksiä kiistanalaisiin ongelmiin samoin kuin moniin kysymyksiin ja tapahtumiin, joita tähän saakka on pidetty selvitettyinä ja kiistattomina. Tämän työn on mahdollistanut uusien venäläisten asiakirjojen ja uusimman ulkomaisen historiantutkimuksen hyväksikäyttö.

Lue lisää

partisaanit???

http://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliiton_partisaani-iskut_Suomeen

http://www.kojinshugi.com/naziparade.htm

Katynia

KATYNIN UHRIT

Stalin määräsi Politbyron päätöksellä vuonna 1940 teloittamaan 21 857 puolalaista älymystön edustajaa. Teloitukset toteutettiin valtaosin Katynin metsässä. Neuvostohallitus pyrki tehokkaasti salaamaan tämän kansanmurhan ja laittamaan sen Natsi-Saksan vastuulle.

Venäjän lupaavasti alkanut avoimuuskehitys neuvostohallinnon hirmutöiden osalta loppui nopeasti ja Venäjä on jälleen palannut entisiin neuvostoväitteisiin, että murhat tapahtuivat natsien toimesta.

Venäjä on kieltäytynyt luovuttamasta Puolalle tapauksen asiakirjoja. Venäjällä käynnistettiin asiasta poliisitutkimus, mutta syyttäjäviranomaiset lopettivat jutun tutkinnan vuonna 2004. Perusteena oli se, ettei 21 857 puolalaisen siviilin murhaaminen ollut sotarikos tai rikos ihmisyyttä vastaan, joten kanneoikeus oli vanhentunut.

Noin 70 Katynin murhien omaista on nostanut Venäjää vastaan kanteen Euroopan Neuvoston Ihmisoikeustuomioistuimessa. Kanteen perusteena on se, ettei Venäjä ole tutkinut joukkomurhaa ja etsinyt syyllisiä.

Stalinin ja Neuvostoliiton totalitaristinen kommunistihallinto aiheutti viime sotiin liittyen kymmenien miljoonien ihmisten väkivaltaisen kuoleman. Valta-osa murhatuista oli oman maan kansalaisia, jotka likvidoitiin neuvostojärjestelmän omasta toimesta.

Massamurha Katynin metsässä

Neuvostoliitto ja Saksa valtasivat Molotov-Ribbentrop –sopimuksen pohjalta Puolan syksyllä 1939. Osapuolet ryhtyivät syyskuussa 1939 nujertamaan kaiken puolalaisen vastarinnan ja tuhoamaan puolalaista eliittiä kumpikin omalla vastuu-alueellaan. Brest Litovskissa armeijoiden komentajat pitivät yhteisen voittoparaatin, minkä jälkeen saksalaiset vetäytyivät uuden rajalinjan taakse. Sotilaalliset toimet päättyivät helmikuussa 1940.

Puolan eliitin annettiin uskoa, että heidät vapautettaisiin. 05.03.1940 Stalin ja muu Politbyro allekirjoitti 21 857 vangitulle teloituskäskyn, jonka toimeenpano annettiin NKVD:n tehtäväksi. Teloittaminen tapahtui huhti-toukokuussa 1940. Tunnetuimmaksi murhapaikaksi on tullut Katynin kylän metsä, 12 mailia länteen Smolenskista, joka sijaitsee Minskin ja Moskovan puolessa välissä, nykyisen Venäjän puolella, lähellä Valko-Venäjän rajaa. Neuvostohallinto toteutti kansanmurhan, josta käytetään nimeä Katynin murhat. Osa teloituksista on voinut tapahtua myös Smolenskissa ja parissa muussa paikassa.

NKVD surmasi suuren osan puolalaista älymystöä, mm. nelisen tuhatta korkea-arvoista upseeria, professoreita, kirjailijoita, lentäjiä, pappeja, lakimiehiä, insinöörejä, opettajia, toimittajia. Tavoitteena oli eliminoida toisten ihmisten johtamiseen kykenevä kansanosa. Pidätetyistä vain professori Stanislaw Swianiewicz noukittiin pois juuri ennen kuolemaan vievään bussiin astumista.

Stalin halusi varata Katynin suomalaisille

Alunperin neuvostohallinnon tarkoituksena oli ollut siirtää puolalaiset Siperiaan. Stalin kuitenkin katsoi, että siirto veisi liian pitkän aikaa, sillä Katynin alue haluttiin varata suomalaisten upseerien ja suojeluskuntalaisten leiri- ja teloituspaikaksi.

Stalin oli Politbyrossa sanonut, että suojeluskuntalaisia oli 150 000, joista jo 60 000 olemme tappaneet. Hänen tarkoituksenaan oli nopeasti voitetun talvisodan jälkeen kerätä suojeluskuntalaiset ja upseerit Katyniin teloitettaviksi.

Muut suomalaiset Stalinin tarkoituksena oli karkottaa Siperiaan. Tehtävää hän ei pitänyt vaikeana, koska koko Suomessa oli vähemmän asukkaita kuin Leningradissa. Suomalaisten ankaran vastarinnan, lähes käsittämättömien torjuntavoittojen ja saksalaisten ase-avun ansiosta puna-armeija ei kyennyt valtaamaan Suomea.

Katynin murhat pyrittiin salaamaan

Hirmutyö salattiin mahdollisimman tehokkaasti. Neuvostoarmeijan vallattua uudelleen Smolenskin alueen saksalaisilta NKVD tuhosi Puolan punaisen ristin rakentaman hautausmaan. Tammikuussa 1944 neuvostohallinto määräsi ns. Burdenkon komission tutkimaan tapausta. Se piti kansainvälisen lehdistötilaisuuden 22.01.1940, jossa esiteltiin väärennettyjä todisteita ja kerrottiin, että murhat olivat tapahtuneet 1941 Saksan miehityksen aikana, ei 1940. Ainakin osa amerikkalaisistakin lankesi vääriin todisteisiin.

Katyn oli Puolassa kielletty puheenaihe, asia poistettiin virallisesta historiasta. Koska totuus Katynin tapahtumista kuitenkin oli usean henkilön tiedossa, neuvostohallinto pyrki sekoittamaan asian valitsemalla 1969 pienen Khatyn-nimisen valkovenäläisen kylän saksalaisten uhrien muistomerkin paikaksi. Venäläiset veivät presidentti Richard Nixonin Khatyniin propagandatarkoituksessa heinäkuussa 1974. Mm. New York Times tunnisti hämäyksen.

Vuonna 1981 Solidaarisuus-liike pystytti muistomerkin, jossa oli lyhyt teksti: "Katyn 1940". Poliisi takavarikoi muistomerkin ja neuvostohallinto teki uuden muistomerkin: Puolalaisille sotilaille, Hitlerin fasismin uhreille, jotka lepäävät Katynissa.

Todisteet Katynista paljastuvat

Vuoden 1989 alussa neuvostoviranomaiset varoittivat Gorbatshovia Katynin totuuden esille tulemisesta. Sen vuoksi 13.10.1990 Gorbatshov luovutti Kremlissä presidentti Jaruzelskille dokumenttikansion, joka ei jättänyt epäilystä Neuvostoliiton syyllisyydestä. Hän ei antanut NKVD:n Stalinilta saamaa teloituskäskyä, vaan työnsi vastuun neuvostohallituksen sijaan salaisen poliisin päällikölle Lavrenty Berialle ja hänen apulaiselleen. Kyseessä olisi siten ollut salaisen poliisin raakalaistyö, ei ylijohdon määräys. Koska Beria oli ammuttu rikollisena, hän oli sopiva vastuunkantaja. Uhrien lukumääräksi ilmoitettiin 15 000.

Lisätodisteita löytyi keväällä 1990 yllättävästä paikasta: Marylandin College Parkin kansallisarkistosta. CIA:n virkailija Robert G. Poirier oli kirjoittanut jo 1981 raportin, joka perustui Luftwaffen ilmatiedusteluun vuosina 1943-44. Kun uusia tietoja verrattiin vuoden 1941 ilmatiedustelukuviin, jotka kattoivat siten ajanjakson ennen ja jälkeen Saksan miehityksen Smolenskin alueella, voitiin havaita, ettei alueella ollut fyysisiä muutoksia Saksan miehityksen aikana, mutta muutoksia oli tapahtunut Saksan miehityksen jälkeen joukkomurhien hautauspaikoilla. Kuvat myöskin paljastivat NKVD:n kaivavan joitakin puolalaisia hautoja ja siirtävän ruumiita. Nämä Luftwaffen kuvista löytyneet paljastukset julkaistiin saksalaisessa Tagesspiegel-lehdessä 12.05.1991.

Vuonna 1992 Moskova "yllättäen" löysi – Gorbatshovin yksityisestä arkistosta - vuoden 1940 alkuperäisen teloitusmääräyksen, jonka Stalin ja viisi muuta Politbyron jäsentä olivat allekirjoittaneet. Muutama päivä tämän jälkeen Jeltsin osallistui Katynin puolalaisen hautausmaan peruskiven muuraustilaisuuteen. Hän ei osoittanut katumusta, vaan kertoi, että "... totalitaristinen terrori vahingoitti ei vain Puolan kansalaisia, vaan myös entistä Neuvostoliittoa". Hän mainitsi, että 10 000 eri kansallisuuksiin kuuluvaa ruumista oli löydetty Katynista ja toivoi, ettei tragedia erottaisi kansoja.

Ei kestänyt kahtakaan viikkoa, kun Venäjän ulkoministerin edustaja varoitti puolalaisia vaatimasta anteeksipyyntöä ja kylvämästä epäsopua Venäjän ja Puolan välille. Hän muistutti, että totalitaristinen hallinto oli tappanut miljoonia venäläisiä.

Venäjä ei pyydä anteeksi, vaan tekee vastahyökkäyksiä

Venäjä siten kieltäytyi pyytämästä anteeksi tai maksamasta korvauksia. Vuonna 1996 ilmestyi puolaksi kirjoitettu kirja, The Katyn Crime Fiction, jossa nimensä mukaisesti toistettiin vanha Stalinin väite saksalaisten syyllisyydestä.

Venäläisten "vastahyökkäys" käynnistyi vuonna 1998. Oikeuskansleri, kenraali Yuri Chayka lähetti kirjeen Puolan oikeusministerille vaatien virallista selvitystä Puolan-Venäjän sodassa vuosina 1919-21 vangittujen venäläisten kuolemasta. Hänen mukaansa 83 500 venäläistä oli kuollut puolalaisilla keskitysleireillä julmissa ja epähumaaneissa olosuhteissa. Chayka nimitti venäläisten vankien kuolemia kansanmurhaksi. Puola tarjosi turhaan yhteistä tutkimusta, ja piti syytettä perusteettomana.

Vuonna 1998 venäläis-puolalainen tutkimusryhmä julkaisi sarjan salaiseksi luokiteltuja poliisiraportteja, jotka oli tarkoitettu vain Stalinille. Nämä NKVD:n raportit Puolasta 1944-46 paljastivat yksityiskohtaisesti toisen terroriaallon sodanjälkeisessä miehityksessä. Ne osoittivat, etteivät 1939-41 rikokset olleet poikkeuksia, vaan osa imperialistista toimintamallia.

Vaikka virallinen Venäjä ei vieläkään tunnusta neuvostohallinnon rikoksia, yhä useampi venäläinen tiedemies tuntee jo totuuden. Sekä idässä että lännessä on asteittain herätty oivaltamaan, että Hitler ja Stalin olivat molemmat samanlaisia murhamiehiä ja totalitarismin hirmuvaltiaita. Heistä Stalin onnistui tapattamaan enemmän ihmisiä kuin Hitler. Stalin kunnostautui erityisesti omien maanmiestensä likvidoimisessa.

Vaikka sekä poliittisessa että tiedemaailmassa tiedetään, että Neuvostoliiton rikokset olivat suuremmat kuin Natsi-Saksan, näyttää asian tunnustaminen olevan edelleen vaikeaa. Neuvostoliiton ja länsivaltojen toimesta on systemaattisesti 60 vuotta toistettu natsien hirmutöiden julmuutta ja sitä, että Neuvostoliitto pelasti Euroopan natsivallasta. Tätä pelastustoimintaa neuvostohallinto ei tehnyt ihmisoikeuksien puolustamiseksi ja hyvää hyvyyttään, vaan jyrätäkseen oman hirmuhallintonsa koko maailmaan.

Totalitaristisen neuvostohallinnon rikokset selvitettävä

Euroopan Neuvosto teki 25.01.2006 historiaa tuomitsemalla totalitarististen kommunistihallintojen rikokset. EN ei kuitenkaan antanut toimenpidesuositusta ministerineuvostolle, minkä vuoksi asian eteneminen jää riippumaan jokaisesta valtiosta.

Suomi on EU-puheenjohtajamaa heinäkuusta 2006 alkaen. Suomella on nyt erinomainen tilaisuus osoittaa tahtonsa ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ottamalla Katynin ja monet muut totalitaristisen neuvostohallinnon rikokset esille. EU:n tulee perustaa vahva organisaatio tutkimaan näitä rikoksia mahdollisia toimenpiteitä varten.

Suomen valtionhallinto on tähän saakka ollut kyvytön ottamaan tosiasiallisesti esille erityisesti omia kansalaisryhmiään kohdanneita vakavia ihmisoikeusloukkauksia. Se on valinnut vaikenemisen linjan, jonka vaikutukset tulevat pitkällä tähtäyksellä olemaan demokratiaa ja hyvinvointia pahasti rapauttavia.

Voidaan uudelleen herättää kysymys, onko Suomen hallitus näissä vakavissa ihmisoikeusasioissa murhaajien vai viattomien uhrien puolella? Jätetäänkö suomalaiset ns. sotasyylliset ja asekätkijät edelleen väärien tuomioiden alle ja Suomi syylliseksi? Jätetäänkö karjalaisten ja muiden pakkoluovutettujen alueitten karkotettujen eli evakkojen oikeudet edelleen huomioimatta?

Jeltsin luovutti Neuvostoliitosta irtautuneille maille niitä koskevia salaisia asiakirjoja. Presidentti Mauno Koivisto ei ollut asiasta kiinnostunut, eikä halunnut Suomea koskevia asiakirjoja. Mikä on entisen presidentin sekä nykyisen presidentin, pääministerin, hallituksen ja eduskunnan kunkin jäsenen vastuu, jos näitä asioita ei ryhdytä selvittämään?

On hyvä muistuttaa mieliin, ettei kansojen välillä voi syntyä todellista luottamusta, saati aitoa ystävyyttä, ennen kuin vanhat rikokset selvitetään, syylliset nimetään ja vahingot korvataan niin hyvin kuin mahdollista. Luottamus ei synny liturgisista puheista, vaan luottamusta herättävistä toimenpiteistä. Eikö olisi jo korkea aika ryhtyä rakentamaan todellista kansojen välistä ystävyyttä rehellisyyden ja aidon luottamuksen pohjalle?

TODELLISUUDESSA:

Punaisia kuoli taistelussa 5.199 ja teloitettiin oikeuden päätöksellä ampumalla 7.390 eli YHTEENSÄ punaisia surmattiin 12.589 henkeä.

Vankileireillä kuoltiin kulkutauteihin, joista pahin oli Espanjan tauti. Tällöin ei kuollutta suinkaan ”tapettu” vaan hän kuoli epidemiaan.

Kadonneista lienee melkoinen osa päätynyt Venäjälle. Termi ’kuoli’ muutoin kuvannee juuri sitä mitä sanookin. Kuoli tuohon aikaan, jostakin syystä.

Jos mietimme verisiä vallankumouksia niin pahin niistä oli Venäjän sisällissota, jossa mehehtyi 9 miljoonaa ihmistä eli n. 6,5 % väestöstä!

Espanjan sisällissodassa 1936-1939 menehtyi 1,5 % väestöstä.

Suomessa punaisia surmattiin vain n. 0,34 % väestöstä.

Ei häntä ”palvota”, mutta tunnustetaan miehen ansiot!

Todellisuudessa marski johdatteli Suomen kahdessa sodassa voimasuhteilla 3,5 vs 200 miljoonaa meidät sodasta eroon vapaana, itsenäisenä ja demokraattisena maana!

Vajaakykyiset juuri yrittävät onnettomilla valeillaan mustamaalata Marskia ja hänen tekojaan.

Kaikilla täysijärkisillä on Marskista oikeat tiedot.
Ne on helppo hankkia,kun pelkästään elämäkertoja on noin 300.

Anonyymi kirjoitti:

Vajaakykyiset juuri yrittävät onnettomilla valeillaan mustamaalata Marskia ja hänen tekojaan.

Kaikilla täysijärkisillä on Marskista oikeat tiedot.
Ne on helppo hankkia,kun pelkästään elämäkertoja on noin 300.

Lue lisää

Toiset vaajakykyiset yrittävät vähätellä ja lytätä kaikki Mannerheimin ansiot.

Täyttä puppua taas stallarilta!

Punaisia kuoli taistelussa 5.199 ja teloitettiin oikeuden päätöksellä ampumalla 7.390 eli YHTEENSÄ punaisia surmattiin 12.589 henkeä.

Vankileireillä kuoltiin kulkutauteihin, joista pahin oli Espanjan tauti. Tällöin ei kuollutta suinkaan ”tapettu” vaan hän kuoli epidemiaan.

Kadonneista lienee melkoinen osa päätynyt Venäjälle. Termi ’kuoli’ muutoin kuvannee juuri sitä mitä sanookin. Kuoli tuohon aikaan, jostakin syystä.

Jos mietimme verisiä vallankumouksia niin pahin niistä oli Venäjän sisällissota, jossa mehehtyi 9 miljoonaa ihmistä eli n. 6,5 % väestöstä!

Espanjan sisällissodassa 1936-1939 menehtyi 1,5 % väestöstä.

Suomessa punaisia surmattiin vain n. 0,34 % väestöstä.

Todellisuudessa marski johdatteli Suomen kahdessa sodassa voimasuhteilla 3,5 vs 200 miljoonaa meidät sodasta eroon vapaana, itsenäisenä ja demokraattisena maana!

Vielä suurempia murhaajia toki löytyy!

Jos kerran omien joukkojen lähettäminen sotaan on niiden ”tapattamista” niin historian pahin ”tapattaja” oli Josef Stalin, jonka komennossa kuoli 14,6 miljoonaa puna-armeijalaista toisessa maailmansodassa edetessään pitkälle Eurooppaan orjuuttamaan Itä-Blokin valtioita ja niiden kansoja!

Saavutus kesti vain vuodet 1945-1990, jonka jälkeen Neuvostoliitto romahti ja menetti liki kaikki valloitukset samalla kun suuri joukko sen osiksi alistettuja maita karkasi vapauteen! Valloitusmielessä kaatuneiden sotilaiden uhri oli täysin turha!

Sic Transit Gloria Mundi!