Mietin tässä, että miten paljon ystävän tulee teidän muiden mielestä tukea ystäväänsä? :)
Jos siis sanoo olevansa jonkun ystävä.
Minulla on ollut viime aikoina oikeastaan vain yksi ystävä. Olen luottanut häneen ja kertonut paljon omista asioistani ja murheistani.
Nyt tuntuu typerältä, miten olenkaan voinut kuvitella, että hän tukisi minua.
Esimerkkinä pari asiaa:
sain keskenmenon ja halusin silloin tukea ystävältäni. No, en saanut sitä. Hän vain koko ajan puhui omasta elämästään ja tuskin jaksoi kuunnella minua. Minä kuitenkin kaikin voimin keskityin oman pahan oloni keskellä hänen puheisiinsa täydellisestä elämästään.
Jos kerroin hänelle esim kahvilla ollessamme, että minulla menee huonosti parisuhteessani, hän vain tokaisi, että "jaa, meillä menee niin loistavasti" ja alkoi kertoa miten hyvin hänen parisuhteessaan menee.
Nyt oli mielestäni viimeinen pisara:
kerroin hänelle messengerin kautta eilen, että eräs kaverini oli kuollut. Olin (ja olen) pahoilla mielin tapahtuneesta ja kaipasin hieman vain ymmärtävää keskustelua. Ystäväni tokaisi vain: "kamalaa. mitäs muuten kuuluu?"
Tuntuu, että olen aivan typerä, kun yritän kerjätä ymmärrystä ja tukea ystävältäni.
Kun olen tästä huomauttanut jo kolme kertaa, aina hän sanoo, että "kyllä mä haluan tukea".
Hänelle itselleen ei juuri ole pahoja asioita sattunut elämässä, on elänyt turvattua elämää aina, joten ehkä se on syy siihen, ettei hän osaa tukea tai osaa ajatella, miltä minusta saattaa tuntua.
Nyt en ole hetkeen muutenkaan pitänyt häneen yhteyttä tämän luottamus- ja tukemispulan vuoksi. Ajattelin kuitenkin eilen, että josko hän olisi miettinyt asioita ja suhtautuisi nyt vähän empaattisemmin, mutta turha toivohan se oli.. Tuntuu, ettei häntä edes kiinnosta minun elämäni, kunhan itse saa kertoa omasta täydellisestä elämästään.
Jos siis sanoo olevansa jonkun ystävä.
Minulla on ollut viime aikoina oikeastaan vain yksi ystävä. Olen luottanut häneen ja kertonut paljon omista asioistani ja murheistani.
Nyt tuntuu typerältä, miten olenkaan voinut kuvitella, että hän tukisi minua.
Esimerkkinä pari asiaa:
sain keskenmenon ja halusin silloin tukea ystävältäni. No, en saanut sitä. Hän vain koko ajan puhui omasta elämästään ja tuskin jaksoi kuunnella minua. Minä kuitenkin kaikin voimin keskityin oman pahan oloni keskellä hänen puheisiinsa täydellisestä elämästään.
Jos kerroin hänelle esim kahvilla ollessamme, että minulla menee huonosti parisuhteessani, hän vain tokaisi, että "jaa, meillä menee niin loistavasti" ja alkoi kertoa miten hyvin hänen parisuhteessaan menee.
Nyt oli mielestäni viimeinen pisara:
kerroin hänelle messengerin kautta eilen, että eräs kaverini oli kuollut. Olin (ja olen) pahoilla mielin tapahtuneesta ja kaipasin hieman vain ymmärtävää keskustelua. Ystäväni tokaisi vain: "kamalaa. mitäs muuten kuuluu?"
Tuntuu, että olen aivan typerä, kun yritän kerjätä ymmärrystä ja tukea ystävältäni.
Kun olen tästä huomauttanut jo kolme kertaa, aina hän sanoo, että "kyllä mä haluan tukea".
Hänelle itselleen ei juuri ole pahoja asioita sattunut elämässä, on elänyt turvattua elämää aina, joten ehkä se on syy siihen, ettei hän osaa tukea tai osaa ajatella, miltä minusta saattaa tuntua.
Nyt en ole hetkeen muutenkaan pitänyt häneen yhteyttä tämän luottamus- ja tukemispulan vuoksi. Ajattelin kuitenkin eilen, että josko hän olisi miettinyt asioita ja suhtautuisi nyt vähän empaattisemmin, mutta turha toivohan se oli.. Tuntuu, ettei häntä edes kiinnosta minun elämäni, kunhan itse saa kertoa omasta täydellisestä elämästään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen puhelias tyyppi. Mulle soitellaan paljon,ja juuri tuolleen,kerrotaan kaikenmaailman asioita ja mä kuuntelen,vastaan,jos kerkeen sanoa väliin jotain.
No,soittelin sitte pahoina aikoina yhelle kaverilleni,olisin tarvinnut tukea ku ukon pistin pihalle...no jokatapauksessa...
*pesen just nyt pyykkiä
*pesen just nyt tukkaa
*katon just nyt frendejä
*katon just nyt elokuvaa
*ootan uutisia telkkarista
*ootan just yhtä puhelua
*oon menossa ulos
*luen lehteä
*ootan että se tai toi alkaa
...ja tälleen jatkui jonkin aikaa...aina jokin syy...aina...Eräänä iltana hän soitti ja kysyi mitä kuuluu...olin hyvin lyhytsanainen" ei mitään, ei yhtään mitään"
Pari kertaa taas soitti,minä en...ja aina vastasin...ei mitään...
Lakkasi soittelemasta.
Sitten kuulin yhteisen tutun kautta hänen kyselleen,että mikä mulle tuli. Laitoin kirjeen ja kerroin, että koska mun seura ei kiinnostanut enää,aina oli telkkari tärkeämpi tai joku muu...en halua enää olla tekemisisssä...eikä olla oltu!
Se siitä ystävyydestä...ei saitä siis ollutkaan oikeasti olemassakaan!
(niin tässäkiun tapauksessa,hänelle kyllä olisi pitänyt olla aina aikaa kuunnelle....)
Mulla oli joskus samantyyppinen tilanne: Vuosikausia mietin, miksei kaverit ole kiinnostunut mun ongelmistani. Lopulta päätin käydä asiasta kunnon keskusteluja kavereiden kanssa. Selitin perusteellisesti, miltä musta todella tuntuu, ja kaverit selitti mitä ne mun käytökseni perusteella on kuvitellut.
Mun tapauksessa kaikki olikin johtunut siitä, etten ollut tuonut ajatuksiani ja tahtoani tarpeeksi selvästi ilmi. Kavereiden käytöskin sai ymmärrettäviä selityksiä. Sen jälkeen meidän oli helppo mietittiä yhdessä keinoja, miten ongelman voisi ratkaista, ja me keksittiinkin ihan toimivia ratkaisuja. Näin jälkikäteen harmittelen vain sitä, kuinka kauan aikaa ehti kulua ennen kuin otin kissan pöydälle...
Suosittelen siis puhumaan asian läpi, koska kukaan ulkopuolinen ei voi tietää mistä sun tapauksessa on kyse. Ilmeisesti yksittäiset huomautukset ei nyt riitä, joten koitappa joskus sopivan hetken tullen sanoa kaverillesi, että tahtoisit keskustella teidän ystävyydestä - siis keskustella oikein kunnolla eikä pelkästään vaihtaa muutama sana ennen kuin siirrytään asiasta kolmanteen. Älä kuitenkaan lähde heti syyllistämään kaveriasi vaan ole avoin myös sille mahdollisuudelle, että syy on huonosti toimivassa kommunikaatiossa tai jossain muussa. Avoin keskustelu voi johtaa yllättävän hyviin tuloksiin ja lähentää teitä muutenkin toisiinne.