Hei, enpä olisi uskonut koskaan kirjoittavani tätä kaiken karvaisen kansan luettavaksi. Näin kuitenkin kävi ja nyt kirjoitan kun en enää muuta voi; minut jätettiin yli vuosi sitten kolmen seurusteluvuoden jälkeen. Olsin mielummin vaikka sairastunut syöpään kuin hyväksynyt sen, että entiseni sanoi suhdetta täysin kuolleeksi ja tappotylsäksi. Sattuu aivan uskomattoman paljon vieläkin; en ole osannut solmia mitään ihmissuhteita sen jälkeen, vaikka urheana olen yrittänyt. En halua edes ystäviä lähelleni, eivätkä he oikestaan halua olla kanssani kun en ole niin onnellinen ja helppo ja hymyilevä kuin ennen.
Ei, en ole itsetuhoinen, päinvastoin; koulussa menee hienosti ja minusta tulee hyvä ammattilainen omalle alalleni. Ja silti on tämä tyhjyys, tämä uskomaton kipu, joka jaksaa vain leiskua minussa. Ehkä menetän järkeni, läheiseni, vähät harrastukset, mutta kipu jäisi. Se on uskollisin ystäväni. Ehkä nyt ja aina?
Ei, en ole itsetuhoinen, päinvastoin; koulussa menee hienosti ja minusta tulee hyvä ammattilainen omalle alalleni. Ja silti on tämä tyhjyys, tämä uskomaton kipu, joka jaksaa vain leiskua minussa. Ehkä menetän järkeni, läheiseni, vähät harrastukset, mutta kipu jäisi. Se on uskollisin ystäväni. Ehkä nyt ja aina?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vai olisit syöpään sairastunut mielummin? Toivokaamme yhdessä ettet koskaan pääse vertailemaan näitä kahta kokemusta toisiisa.
Olet vielä lapsi, koululainen, elämä edessä. Elämän tuska tuntuu kovalta, ja muutokset rajuilta. Jo muutaman vuoden jälkeen olet tyystin erimieltä niin monesta asiasta. Keskity koulunkäyntiin, se on hyvä juttu. Elämä ei koskaan lopu puolison menetykseen, sillä jokainen on itse oman onnensa seppä. Itse se on onni luotava, ei toiseen nojaten, vaan korkeintaan nätisti vieressä kulkien.
Oon joskus miettinyt omalla kohdallani miten vastuutonta on ylipäätään rakastaa ketään, tai miten tukahduttava taakka se on kenellekään sälyttää, jos on niin kuin välillä tuntuu että siinä on jotain itseä voimakkaampaa. Aika kankeasti sanottu, eikä liity aiheeseen, mutta tuli tuosta mieleen.
Ei kai siinä mitään hävettävää ole nimettömänä kirjotella vaikka mihin. Mä ainakin tajusin ihan vähäsen. Tosin varmaan eri asiaa.
Kyllä se elämä siitä suttaantuu,ei se elämä siihen lopu,että yksi rakkaussuhde päättyy...Tietysti jos joutuu jätetyksi,se vituttaa aivan sairaasti,päivänselväähän se on...Mutta se kuitenkin on elämää,kaikki suhteet eivät vain kestä,sen kanssa meidän on elettävä.Sitäpaitsi;jos olet joutunut jätetyksi,helpointa itsellesi on se,että et mieti enää koko idioottia hetkeäkään.Jos yhdenkin ajatuksen sitä idioottia kohtaan suot,se paska nauttii vain.Elä elämääsi,ja unohda se idiootti.Jos se apina lukee näitä tekstejä,se nauttii kun kärsit.Jos et välitä vittujakaan siitä,se kituu.Elämä jatkuu,löydät varmasti paremman kumppanin,usko pois.Nuorikin ilmeisesti olet,kun koulussa olet.Nuorena kaikki päättyneet ihmissuhteet sattuu paljon kovemmin,mutta kun ikää tulee,huomaat että niitä ei todellakaan kannata murehtia liian pitkään.Ja lopuksi:Pidä ystävistäsi kiinni,ja kerro huolesi heille,todelliset ystävät jaksavat aina kuunnella jos sydämelläsi on jotain :) Kyllä se siitä!
Jotenkin kirjoituksesi kolahti minuun, vaikka yleensä vaan lueskelen palstoja ja en ota kantaa asioihin. Itsellä oli eri tilanne tärkeässä ihmissuhteessa ja minä olin se osapuoli, joka päätti lopettaa meidän suhteen. Tosin päätökseen vaikuttivat ulkoiset seikat eikä "toisen viat" tai puutteet. Itse olin noin puolitoista vuotta kihloissa miehen kanssa, joka miehenä oli ihana ja juuri sellainen luonteeltaan, jonka miehekseni halusin. Mutta meillä oli (tai on siis vieläkin)iso ikäero, hänellä kolme lasta ja isoimpana esteenä minun toisen vanhemman vastaaanolo meidän suhdetta kohtaan. Näiden seikkojen vuoksi suhde kaiversi mieltäni ja minusta tuntui välillä, että en enää jaksa tätä ristiriitaista tilannetta, joten ajattelin, että kai on pakko purkaa kihlaus. Nyt sitten minulla elää kaipaus ja ikävä, vaikka reaaliteetit ovat edelleen samat. Vaikka tein itse valintani lähinnä järjen perusteella, tunteeni ovat edelleen kiinni miehessä.
Toivottavasti viestiketjun aloittaja saa tukea ystäviltä ja neuvona vaan, että pura tosiaan kipua ja tuskaa vaikka anonyymisti tällaisilla palstoilla, koska purkaminen on aina tietä eheytymiseen. Ja tästä samasta neuvosta itsekin yritän ottaa vaarin.
Voi sinua ei huolesi ole noin vakava että syöpää haluaisit varmaankaan. Kyllä selviät se hiljaisuus jonka täyttää tyhjyys ja sanaton kaipuu ja ikävä muuttaa muotoaan ja löydät uuden usko pois. Elämä vain on tämmöistä se satuttaa meitä kaikkia jossain vaiheessa jopa yli 30 vuoden jälkeenkin kun suhde päättyy.