Onko teillä kokemuksia, toimiiko uudelleen yrittäminen enää usean erokeskustelun/päätöksen jälkeen? Oletteko pystyneet näkemään kumppaninne uudessa valossa, oppineet rakastamaan häntä sellaisena kuin hän on? Ilman, että miettisi aika ajoin eroa tai elämää jonkun toisen kanssa?
Me seurusteltu 4 vuotta, asuttu yhdessä 2v ja nyt viimeinen vuosi etäsuhteessa opiskelujen päätökseensaattamisen takia. Tämä aika on varmasti vaikuttanut siihen, että olisi helppoa heittää hanskat tiskiin, aloittaa uusi elämä kun kerran valmiiksi jo asuu yksin (vanhassa yhteisessä asunnossa kyllä). Olemme riidelleet valtavasti, ja olen tosissani miettinyt, onko mieheni se, jonka kanssa haluan loppuelämäni viettää. Aina päädyn vastaukseen, etten tiedä. Välillä ajattelen kyllä, välillä ei.
Me ollaan hyvin erilaisia luonteiltamme, mutta arvostamme molemmat esim. perhekeskeistä elämää ja tavallista arkea. Keskusteluyhteys meillä toimii, ja sen ansiosta varmasti olemme vielä yhdessä. Sekä mieheni päätöksen-hän on päättänyt olla kanssani loppuelämän vaikka mikä olisi! Seksielämämmekin on hyvää, etäisyys on parantanut sitä..mutta se tuntuisi paremmalta, jos olisin aidosti sitoutunut mieheeni.
Minä en voi ymmärtää hänen tiettyjä valintojaan elämässään (entisessä ja nykyisessä), koska ne sotivat minun arvojani vastaan. Mies on tyypillisesti enemmän kylmä ja kova, ura merkitsee hänelle paljon, koska ajattelee sillä tavoin turvaavan lastensa hyvinvoinnin. Materia on hänelle tapa tuoda hyvinvointia elämään. Onhan se totta, että se auttaa, mutta minä en pidä sitä koskaan keskiönä. Kun kysyn, mikä meitä yhdistää, vastaukset ovat aina samat: koti, yhdessäolo, mökki, seksi jne. Ei siis mitään meissä itsessämme olevia asioita, vaan ulkoisia! Paitsi ehkä seksi. Ihan kuin ulkoisen hyvinvoinnin turvaamalla myös parisuhde on turvattu. En käsitä tätä ajattelutapaa, en vaikka olen myös elänyt alkoholistin hunsvontin kanssa.
Minä olen avoimempi ja suhtaudun maailmaan mielenkiinnolla, mies taas hieman kaavoihin kangistunut ja hän on usein kamalan mustavalkoinen ihminen. Välillä ihmettelen, miten 30-vuotias mies on elänyt elämänsä sellaisessa umpiossa, vaikka on kuitenkin kokenut yhtä sun toista.
Ongelma lähtee varmaan minusta, etten pysty hyväksymään häntä sellaisena kuin hän on. Olin jo jättämässä häntä, kävin asuntonäytöissä jne. Hellyin kuitenkin heti, kun nähtiin taas mieheni kanssa. Meillä on niin valtava läheisyys, vaikken olekaan aina varma rakastanko häntä. Tuntuu, etten rakasta niin paljon mitä minulla olisi annettavaa. En suostunut kosintaan vuosi sitten, halusin pelata "varman päälle" kun muutimme erilleen, että kestämmekö sen..ja katsotaan sen jälkeen mitä tunteet sanovat. Olen edelleen yhtä hukassa. Voiko vaisto/intuitio ohjata harhaan, teenkö tyhmästi jos jätän monen mielestä "tyädellisen" miehen? Minulle hän ei ole täydellinen, ei kukaan ole. Mies on joskus katkera, etten palvo maata hänen jalkojensa alla. Etten ihaile häntä. Vaikka tosiasiassa kyllä arvostan monia asioita hänessä. Mitä minun pitäisi tehdä, jotta löydän vastauksen? Aikaa on kyllä jo kulunut!
Me seurusteltu 4 vuotta, asuttu yhdessä 2v ja nyt viimeinen vuosi etäsuhteessa opiskelujen päätökseensaattamisen takia. Tämä aika on varmasti vaikuttanut siihen, että olisi helppoa heittää hanskat tiskiin, aloittaa uusi elämä kun kerran valmiiksi jo asuu yksin (vanhassa yhteisessä asunnossa kyllä). Olemme riidelleet valtavasti, ja olen tosissani miettinyt, onko mieheni se, jonka kanssa haluan loppuelämäni viettää. Aina päädyn vastaukseen, etten tiedä. Välillä ajattelen kyllä, välillä ei.
Me ollaan hyvin erilaisia luonteiltamme, mutta arvostamme molemmat esim. perhekeskeistä elämää ja tavallista arkea. Keskusteluyhteys meillä toimii, ja sen ansiosta varmasti olemme vielä yhdessä. Sekä mieheni päätöksen-hän on päättänyt olla kanssani loppuelämän vaikka mikä olisi! Seksielämämmekin on hyvää, etäisyys on parantanut sitä..mutta se tuntuisi paremmalta, jos olisin aidosti sitoutunut mieheeni.
Minä en voi ymmärtää hänen tiettyjä valintojaan elämässään (entisessä ja nykyisessä), koska ne sotivat minun arvojani vastaan. Mies on tyypillisesti enemmän kylmä ja kova, ura merkitsee hänelle paljon, koska ajattelee sillä tavoin turvaavan lastensa hyvinvoinnin. Materia on hänelle tapa tuoda hyvinvointia elämään. Onhan se totta, että se auttaa, mutta minä en pidä sitä koskaan keskiönä. Kun kysyn, mikä meitä yhdistää, vastaukset ovat aina samat: koti, yhdessäolo, mökki, seksi jne. Ei siis mitään meissä itsessämme olevia asioita, vaan ulkoisia! Paitsi ehkä seksi. Ihan kuin ulkoisen hyvinvoinnin turvaamalla myös parisuhde on turvattu. En käsitä tätä ajattelutapaa, en vaikka olen myös elänyt alkoholistin hunsvontin kanssa.
Minä olen avoimempi ja suhtaudun maailmaan mielenkiinnolla, mies taas hieman kaavoihin kangistunut ja hän on usein kamalan mustavalkoinen ihminen. Välillä ihmettelen, miten 30-vuotias mies on elänyt elämänsä sellaisessa umpiossa, vaikka on kuitenkin kokenut yhtä sun toista.
Ongelma lähtee varmaan minusta, etten pysty hyväksymään häntä sellaisena kuin hän on. Olin jo jättämässä häntä, kävin asuntonäytöissä jne. Hellyin kuitenkin heti, kun nähtiin taas mieheni kanssa. Meillä on niin valtava läheisyys, vaikken olekaan aina varma rakastanko häntä. Tuntuu, etten rakasta niin paljon mitä minulla olisi annettavaa. En suostunut kosintaan vuosi sitten, halusin pelata "varman päälle" kun muutimme erilleen, että kestämmekö sen..ja katsotaan sen jälkeen mitä tunteet sanovat. Olen edelleen yhtä hukassa. Voiko vaisto/intuitio ohjata harhaan, teenkö tyhmästi jos jätän monen mielestä "tyädellisen" miehen? Minulle hän ei ole täydellinen, ei kukaan ole. Mies on joskus katkera, etten palvo maata hänen jalkojensa alla. Etten ihaile häntä. Vaikka tosiasiassa kyllä arvostan monia asioita hänessä. Mitä minun pitäisi tehdä, jotta löydän vastauksen? Aikaa on kyllä jo kulunut!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Intuitio ei petä. En usko, että rakastat miestäsi tarpeeksi. Ajattele, jos nyt annat minkään muun tunteen viedä itseäsi, kuin rakkauden, olet myöhemmin pulassa. Olen itse ollut kolme kertaa naimisissa ja aina tehnyt päätökseni jollain muulla perusteella kuin puhtaan rakkauden. Siitä on seurannut se, että on tullut muita ongelmia, jotka ovat sitten johtaneet eroon.
Olen edelleen aviossa, mutta en palvo vaimoani, enkä usko rakastavani häntä tarpeeksi ja siksi olen päättänyt, että jos tämä päättyy eroon, olen mielummin yksin kuin epätyydyttävässä suhteessa.
Naiset puhuu paljon, mutta vähän asiaa :-) Eli luin tuon muitta en kyllä ole han täysin varma kuinka paljon siitä ymmärsin. Tuntuu kun sieltä olisi jätetty paljon "oleellista" pois vaikka teksti olikin pitkä.
Oletko työrmännyt aiemmissa suhteissasi vastaaviin ongelmiin?
Ei sinänsä etteikö kumppaniaan saa (ja pidä) valita huolella, mutta kuulostaa siltä että sinun speksit miehelle on jotenkin irti tästä maailmasta ja että teillä menee jonkin tason mukaan niin hyvin että moni kiljuisi riemusta.
Onko sinulla muita asiotia elämässä tarpeeksi missä saat toeteuttaa itseäsi? Tuntuu jotenkin että yrität sysätä tai elää miehen/suhteen kautta enemmän kuin kukaan (mies) kykenee.
Mutta ei sille mitään voi jos ei ole onnellinen. Jos olette jo menneet ees taas, niin mitä sitä päätä hakkaamaan seinään jos mikään lähtötekijä ei muutu.
Jotenkin vaan sellanen kutina että tuollaiset miehet on harvassa ja se mitä etsit tuskin on edes olemsssa, ainakaan peniksellä varusteltuna.
arvoista ja arvomaailmojen eroista. Tällaisiin asioihin eivät kaikki ehkä kiinnitä huomiota, mutta se on lopulta aika suuri syy, miksi ihmiset tulevat toimeen tai eivät tule. Meillä ei ole vielä lapsia, mutta jos olisi, miten arvojemme erot näkyvätkään lastenkasvatuksessa! Varsinkin, kun miehellä on usein tapana vähätellä minun näkemyksiäni, ja samoin minä en kykene ymmärtämään miehen ajatusmaailmaa. Tai ehkä ymmärrän, mutta en halua itse toimia ko. tavalla, koska se sotii arvojani vastaan. Melkein kaikki käytännön asiat tässä suhteessa onkin kohdallaan, kaikki muut suhteen edellytykset on kunnossa, paitsi tämä. En pysty ihailemaan ja arvostamaan miestäni aidosti, koska en pysty elämään tätä elämää hänen arvojensa mukaisesti.
Olen minä ollut onnellinen aiemmin, ja tämänkin miehen kanssa olin hyvin erilainen. Me kuitenkin arvostimme elämässä samoja asioita, halusimme samoja asioita, haaveemme olivat yhteiset.
Pitkästi selittäminen on ainainen paheeni, anteeksi :-)
kyllä minulla on harrastuksia, omia mielenkiinnon kohteita...mies ei vain ole kovin kiinnostunut niistä, enkä minäkään hänen vaikka olen yrittänyt kiinnostua. Itse haluaisin viettää aikani metsällä, merellä ym, olen luontoihminen henkeen ja vereen. Mies on onnensa kukkuloilla saadessaan olla 3h putkeen koneella, kun voi katsella leffamaratonin ja syödä samalla pitsaa. Kyllä hän liikuntaa harrastaa, mutta se on äijien yhteistouhua, ei häntä esim. saa kanssani lenkille kahdestaan. Matkoille tulee miellyttääkseen minua, muuten ei häntä juuri kiinnosta kuin oma koti ja mökki. Mökistä minäkin nautin kyllä.
Vaikeita asioita tiedän että joku toisenlainen nainen varmaan olisi onnellinen (minun mielestä vaikealuontoisen) miehen kanssa, mutta minulle tämä suhde on aiheuttanut valtavasti harmaita hiuksia. Kenen pitää joustaa, mistä on luovuttava. Nyttenkin se olen minä, jonka pitäisi miehen työn perässä liikkua. Muu ei tule kyseeseen, koska mies tienaa enemmän, ja rahahan näitä valintoja lopulta ohjaa. Hänen mielestään. Minusta se on paikka, johon haluaa juurtua, jossa viihtyy, jossa haluaa lapset kasvattaa. Kunhan työpaikka inhimillisen etäisyyden päässä. Mikä sitten on inhimillinen etäisyys? Minusta esim. 30km suuntaan, miehestä aivan liikaa -> kuluu aikaa ja rahaa. Nämä ovat näitä arvoja ja valintoja, jotka ohjaavat elämiämme. Jos ne menee ristiin, kuinka pitkälle täytyy joustaa, uhrata itselleen tärkeät asiat? Niin pitkälle, että on onneton..?