Isäni kuoli liki parikymmentä vuotta sitten, äitini kuolemasta on neljä vuotta.Meitä on kolme sisarusta ja äitini kuolemaan asti keskinäiset suhteemme olivat kunnossa. Olin ainoa ,joka asuin perheineni äidin kanssa samalla paikkakunnalla. Sisareni ja veljeni kävivät tapaamassa äitiä muutaman kerran vuodessa. Olin se ,joka jaoin äitini kanssa ilot ja surut päivittäin.Isäni kuoleman jälkeen äitini tuli minulle läheisemmäksi ja ystäväksi äidin roolin ohessa. Sisareni ja veljeni soittelivat äidilleni ja useimmat puhelut päättyivät äitini loukkaamiseen, ja äitini pahoitti mielensä pitkäksi aikaa.Äidilläni oli perussairautena sydänsairaus, vaikka eli vielä keski-ikää.Huolehdin hänestä paljon,joka oli luonnollistakin,koska hän asui lähelläni enkä koskaan tehnyt sitä velvollisuudesta. Tasan samana yönä , 13 vuotta myöhemmin isäni kuolemasta, löysin äitini kotoaan nukkumasta ikiuntaan. Se oli shokki; olin kohdannut samanlaisen tilanteen ,kun isäni kuoli yhtäkkisesti käsivarsilleni.
Äidin kuoleman jälkeen hoidin kaiken arkun hankkimisesta perunkirjoituksiin. Aikanaan myin äidin asunnon sisarusteni lähettäessä vain valtakirjat ja sain siitä paremman hinnan kuin olisimme osanneet odottaakaan.
Tässä vaiheessa kerron,miksi em. aasinsilta asiaan,joka tuntuu niin epäreilulta. Olen aina ollut sisaruksista se,joka hoitaa asiat kuntoon, tekee sen ikävän byrokraattisen työn ja ottaa asioista selvää.
Kaksi vuotta äitini kuoleman jälkeen koin avioeron ja sisarukseni eivät hyväksyneet sitä ollenkaan ja osoittivat asian mykkäkoululla. Sen jälkeen aloin puhumaan,että voismmeko myydä isäni jättämät metsät pois,koska ne olivat olleet ja ovat edelleen hoitamattomina alueella,jossa meistä ei kukaan enää edes asu. Ne ovat olleet perikunnan omistuksessa 17 vuotta ja aiheuttavat ainoastaan kustannuksia joka vuosi. Sisarukseni olivat erostani vihaisia ja eivät suostuneet siihen. Itse en enää pysty enkä edes halua maksaa jatkuvia maksuja,mitä perikunnalle tulee. Siskoni on lopettanut yhteydenpidon ja provosoinut myös veljeäni tässä asiassa.
Olen harkinnut, että luovutan suosiolla oman osuuteni pois perinnöstä,mutta ajattelen lapsiani ja heidän tulevaisuuttaan.Tiedän,että sillä summalla jokainen pääsisi elämänsä alkuun.
Olen yrittänyt pitää yhteyttä sisaruksiini, mutta nyt on tullut piste vastaan...en jaksa "hakata päätäni koko ajan seinään". Olen itse ajatellut viime aikoina, että ovatko he jotenkin kateellisia siitä,että sain elää äitiäni niin lähellä viimeiset vuodet. Ovatko he siirtäneet negatiiviset tunteensa minua kohtaan,kun äitiäni ei enää ole.
Itse olen sen oppinut,että jos huomaan,että minulla jää jotakin yli normaali elämisen jälkeen,annan ne tasapuolisesti lapsilleni elinaikanani enkä missään nimessä halua jättää mitään maallista perintöä jälkeeni.Seuraava sukupolvi voi sitten elää kenties riidattomana ja siinä suhteessa hyväonnisempina.
Voisin sanoa,että tunteeni sisaruksiani kohtaan ovat kuolleet.Silti olen onnekas lapsistani ja elämästäni,joka on pikkuhiljaa asettunut uomilleen.Vanhemmat ja sisarukseni ovat poissa, sille en voi enää mitään.
Äidin kuoleman jälkeen hoidin kaiken arkun hankkimisesta perunkirjoituksiin. Aikanaan myin äidin asunnon sisarusteni lähettäessä vain valtakirjat ja sain siitä paremman hinnan kuin olisimme osanneet odottaakaan.
Tässä vaiheessa kerron,miksi em. aasinsilta asiaan,joka tuntuu niin epäreilulta. Olen aina ollut sisaruksista se,joka hoitaa asiat kuntoon, tekee sen ikävän byrokraattisen työn ja ottaa asioista selvää.
Kaksi vuotta äitini kuoleman jälkeen koin avioeron ja sisarukseni eivät hyväksyneet sitä ollenkaan ja osoittivat asian mykkäkoululla. Sen jälkeen aloin puhumaan,että voismmeko myydä isäni jättämät metsät pois,koska ne olivat olleet ja ovat edelleen hoitamattomina alueella,jossa meistä ei kukaan enää edes asu. Ne ovat olleet perikunnan omistuksessa 17 vuotta ja aiheuttavat ainoastaan kustannuksia joka vuosi. Sisarukseni olivat erostani vihaisia ja eivät suostuneet siihen. Itse en enää pysty enkä edes halua maksaa jatkuvia maksuja,mitä perikunnalle tulee. Siskoni on lopettanut yhteydenpidon ja provosoinut myös veljeäni tässä asiassa.
Olen harkinnut, että luovutan suosiolla oman osuuteni pois perinnöstä,mutta ajattelen lapsiani ja heidän tulevaisuuttaan.Tiedän,että sillä summalla jokainen pääsisi elämänsä alkuun.
Olen yrittänyt pitää yhteyttä sisaruksiini, mutta nyt on tullut piste vastaan...en jaksa "hakata päätäni koko ajan seinään". Olen itse ajatellut viime aikoina, että ovatko he jotenkin kateellisia siitä,että sain elää äitiäni niin lähellä viimeiset vuodet. Ovatko he siirtäneet negatiiviset tunteensa minua kohtaan,kun äitiäni ei enää ole.
Itse olen sen oppinut,että jos huomaan,että minulla jää jotakin yli normaali elämisen jälkeen,annan ne tasapuolisesti lapsilleni elinaikanani enkä missään nimessä halua jättää mitään maallista perintöä jälkeeni.Seuraava sukupolvi voi sitten elää kenties riidattomana ja siinä suhteessa hyväonnisempina.
Voisin sanoa,että tunteeni sisaruksiani kohtaan ovat kuolleet.Silti olen onnekas lapsistani ja elämästäni,joka on pikkuhiljaa asettunut uomilleen.Vanhemmat ja sisarukseni ovat poissa, sille en voi enää mitään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joko he ostavat sinut pois siitä tai sitten kaikki myydään halukkaalle.
Otat vain yhteyttä johonkin asianajajaan.
Lain mukaan siis tuollaiset jämät on pakko jakaa jos yksikin osakas sitä vaatii.
Vähän samoin kävi meidän suvussa.. Kaikki riidat ja katkeruudet johtui vain ja ainoastaan kateudesta. Nykyään välit on poikki.
Pidä kaikki mitä sinulle kuuluu, äläkä luovu mistään.
Toiset ihmiset ovat niin katkeroituneita omasta elämästään, että he saavat siitä jotain "iloa" kun voivat hankaloittaa toisten elämää. Jos itsellään on paha olla, niin sitä toivoo myös toiselle pahaa.. Tämän huomasin..
Yli kaksikymmentä vuotta myös isäni kuolemasta ja mitään jakoa ei ole voitu tehdä, kun veli tahtoo pitää itse kiinni kaikesta, kun rahasta ei ole pulaa. Itse olisin tarvinnut apua eniten, mutta kateus vie kalatkin vedestä, näin se menee aiva lähisuhteissa - suhteessa sisrauksiin tai heidän lahjoihinsa, ja jopa äidit hankaloittavat lapsiensa elämää, jos katkeruus ja kateus ovat vieneet halun olla tukena.
Tämä on ahneiden ja ikävien ihmisten maa - herkkyys ja herkät ihmiset täällä tapetaan. Tai heistä tehdään tappajia? Vanhemmat ajattelevat vain omaa napaansa joka asian suhteen, materia päällimmäisenä ja - ulkokuori.
Vrt.traagiset tapahtumat..?
Lain mukaan pesä on jaettava, jos yksikin osakas sitä vaatii. Muiden osakkaiden asia on päättää, miten jako tapahtuu; joko myymällä tai ostamalla osakas ulos.
Keinolla lienee ei merkitystä, kunhan vain lopputulos on sama.
Pidä kirjanpitoa kaikesta mitä olet tehnyt ja maksanut ynnä muut ,ja vaadi sitten jaossa näitä kuluja korvattavaksi itsellesi , ne otetaan heti päältä ja sitten vasta loppu jaetaan ,
Alä anna tyhmyyttäsikään mitään sisarillesi ilmaiseksi.