katson peiliin. Näen rumat kasvot, ruma vartalo. Virheitä täynnä oleva hahmo. Ruman pinnan alla rikkinäinen sielu. Mietin: en voi koskaan olla kenellekään mitään kaunista - mitään rakastamisen ja haluamisen arvoista. En ansaitse tulla rakastetutksi koska en ole kaunis. Rakkaus ja kauneus kuuluvat yhteen. Ja koska ihmisellä on aistit, on meillä myös tarve "nähdä" rakkaus - nähdä kauneus.
Miksi olen kiinni pinnallisessa kauneudessa? Olen miettinyt tätä niin paljon ja niin monta vuotta. Ehkä se johtuu siitä, että jo lapsena hyvin varhain koin, että muita lapsia rakastettiin enemmän kuin mua ja koin että siihen liittyi se, että muut lapset olivat paljon kauniinpia kuin minä. Halusin kuitenkin myös huomiota ja hain sitä ottamalla "pellen roolin". Kehitin itselleni myös mielikuvitusmaailman, jossa olin kaunis - rakastamisen arvoinen ja jossa mun ei tarvinnut olla pelle.
Olen jo pian 25-vuotias ja en ole koskaan seurustellut. Vain yksi parhaista ystävistäni tietää tämän. Muille olen valehdellut valkoisia valheita ja suurpiirteisesti kertonut "kumppaneistani".
Toinen puoli ongelmassani on se, että ehdokkaita on ollut. Miehet ovat osoitaneet kiinnostusta mua kohtaan. Mutta, en vain syty. Kukaan ei sytytä tarpeeksi. Himo ja ihastuminen ovat mulle sama asia. Jotta koen olevani ihastunut täytyy kumppanin aiheuttaa mussa himoa. Ja vaikka kokisin himoa, en silti voi antaa kenenkään päästä lähelleni. Mieluummin torjun ihastuneen ihmisen ja annan hänen jäädä siihen käsitykseen että MINÄ voisin olla jotain kunista ja rakastamisen arvoista, kuin, että päästäisin hänet oikeasti lähelleni jolloin hän väistämättä näkisi kuinka ruma oikeasti olen.
Tiedän, että ihmiset sanovat, ettei se ulkoinen kauneus ole tärkeintä tässä elämässä eikä seurustelussa, mutta vaikka järkeni on samaa mieltä, silti tunnen aivan eritavoin. Ulkoinen kauneus on mulle pakkomielle ja se on kaikki kaikessa tässä elämässä. Elämäntehtäväni ja suurin tavoitteeni tässä elämässä on muuttua kauniiksi.
Kaipaan parisuhdetta ja kaipaan rakkautta. Haluasin niin nukkua jonkun vieressä, herätä toisen kainalosta, helliä ja hyväillä ja tehdä hyvää. Mutta, enemmän kuin itse seurustelua kaipaan kauneutta. Jos joku hyvähaltia tulisi eteeni ja antaisi minulle vaihtoehdot: kauneus vai hyvä parisuhde...valitsisin kauneuden.
Haluan pitää unelmistani kiinni, että vielä joku päivä olen tarpeeksi kaunis, muutun niin kauniiksi, että olen rakastamisen arvoinen. Suurin unelmani tässä elämässä on se, että olisin tarpeeksi kaunis. Mutta en vain tiedä kuinka saavuttaisin tuon unelman.
Tilanteeni ahdistaa minua. Tiedeän että ajatuksissani on ehkä jotain vialla, mutta en vain voi tunteilleni mitään. Pelkään että elämäni valuu hukkaan. Kuljen vain päivästä päivään peili kädessä ja etsin itseäni - etsin kauneutta.
Jos joku tajusi ideani sekavan tekstin seasta ja jos sinulla on viisaita vastauksia, niin kuuntelen mielelläni.
Miksi olen kiinni pinnallisessa kauneudessa? Olen miettinyt tätä niin paljon ja niin monta vuotta. Ehkä se johtuu siitä, että jo lapsena hyvin varhain koin, että muita lapsia rakastettiin enemmän kuin mua ja koin että siihen liittyi se, että muut lapset olivat paljon kauniinpia kuin minä. Halusin kuitenkin myös huomiota ja hain sitä ottamalla "pellen roolin". Kehitin itselleni myös mielikuvitusmaailman, jossa olin kaunis - rakastamisen arvoinen ja jossa mun ei tarvinnut olla pelle.
Olen jo pian 25-vuotias ja en ole koskaan seurustellut. Vain yksi parhaista ystävistäni tietää tämän. Muille olen valehdellut valkoisia valheita ja suurpiirteisesti kertonut "kumppaneistani".
Toinen puoli ongelmassani on se, että ehdokkaita on ollut. Miehet ovat osoitaneet kiinnostusta mua kohtaan. Mutta, en vain syty. Kukaan ei sytytä tarpeeksi. Himo ja ihastuminen ovat mulle sama asia. Jotta koen olevani ihastunut täytyy kumppanin aiheuttaa mussa himoa. Ja vaikka kokisin himoa, en silti voi antaa kenenkään päästä lähelleni. Mieluummin torjun ihastuneen ihmisen ja annan hänen jäädä siihen käsitykseen että MINÄ voisin olla jotain kunista ja rakastamisen arvoista, kuin, että päästäisin hänet oikeasti lähelleni jolloin hän väistämättä näkisi kuinka ruma oikeasti olen.
Tiedän, että ihmiset sanovat, ettei se ulkoinen kauneus ole tärkeintä tässä elämässä eikä seurustelussa, mutta vaikka järkeni on samaa mieltä, silti tunnen aivan eritavoin. Ulkoinen kauneus on mulle pakkomielle ja se on kaikki kaikessa tässä elämässä. Elämäntehtäväni ja suurin tavoitteeni tässä elämässä on muuttua kauniiksi.
Kaipaan parisuhdetta ja kaipaan rakkautta. Haluasin niin nukkua jonkun vieressä, herätä toisen kainalosta, helliä ja hyväillä ja tehdä hyvää. Mutta, enemmän kuin itse seurustelua kaipaan kauneutta. Jos joku hyvähaltia tulisi eteeni ja antaisi minulle vaihtoehdot: kauneus vai hyvä parisuhde...valitsisin kauneuden.
Haluan pitää unelmistani kiinni, että vielä joku päivä olen tarpeeksi kaunis, muutun niin kauniiksi, että olen rakastamisen arvoinen. Suurin unelmani tässä elämässä on se, että olisin tarpeeksi kaunis. Mutta en vain tiedä kuinka saavuttaisin tuon unelman.
Tilanteeni ahdistaa minua. Tiedeän että ajatuksissani on ehkä jotain vialla, mutta en vain voi tunteilleni mitään. Pelkään että elämäni valuu hukkaan. Kuljen vain päivästä päivään peili kädessä ja etsin itseäni - etsin kauneutta.
Jos joku tajusi ideani sekavan tekstin seasta ja jos sinulla on viisaita vastauksia, niin kuuntelen mielelläni.
Vastaukset 11
Vanhimmat
vikaa ole, kun että sulla on vääristynyt kuva itsestäsi. Eikä sitä kauneuttakaan nyt niin paljoa arvosteta. Joskus sitä kuvittelee niin, kun itse arvostaa jotain että toiset myös. Ihmiset ovat erilaisia. Lisäksi kun ikää tulee lisää, suakin alkaa jopa huvittamaan tuo pinnallisuus. Arvot muuttuu kun vanhenet ja viisastut.
Kukaan ei saa oikeaa rakkautta vain kauneuden tähden. Sori.
Minä olen aivan täydellinen itseni raskausarpineni, ryppyineni, selluliitteineni, lyhyine jalkoineni, roikkuvine tisseineni ja kuluneine hampaineni. Pään sisältä se kauneus on lähtöisin! Mulla olis seuraa liiaksikin saakka.
Terapia on kallista, mutta nyt on vuosi vaihtumassa ja tunge itsesi väkisin kunnallisen palvelun piiriin. Niillä on taas vähän rahaa kun vuosi vaihtuu.
Eilen itseäni peilistä katsoessani iltapuvussa, kampauksessa, koruissani, meikissäni täytyi myöntää, että olen oikeasti todella näyttävä nainen...Silti, silti olen yksin...Mutta miehet varmaan pelkäävät, että minulle tulee tarjouksia runsainmitoin, enkä voisi siten ehkä olla uskollinen. Vertaan itseäni kuitenkin joutseneen ja olisin 100% uskollinen. Eli sitä oikeaa odotellessa täälläkin.Mutta elämänfilosifiaa lukeneena voin sinulle AP kertoa, että ei voi rakastaa toista, ellei ensin rakasta itseään!!!
Ja itserakkaisiin narsisteihin, jotka pitävät itseään joutsenena, on myös vaikea rakastua.
Et ilmeisesti ymmärrä narsismin sisältöä. joten kerron sinulle, että on täysin tervettä pitää itsestään.Jos luet syvemmällä ajatuksella alan kirjallisuutta, korostetaan tätä, että on tärkeää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on->terve itserakkaus ei ole narsismia, joka on täysin eri asia. Joutsen vertaus tarkoitti joutsenen "yksiavioisuutta". Olen pahoillani, että käsitit asian väärin.
takaa rakkautta; itse yli 40-v, tylikkäännäköinen ja menestynyt sinkku, mutta tosissaan kukaan samantasoinen mies ei ole lähestynyt, ja jos olen viettänyt aikaa riman alittavien miesten kanssa, niin ne alkavat kettuilee pidemmän päälle, ovat kai kateellisia tai heikkoitsetuntoisia.
mulla sama ongelma,
mutta oon yrittäny päästä tästä ongelmasta ettimällä esim kadulla vastaan tulijoista virheitä oli ne sit kuin kauniita vain ja sit kysyn iteltäni : onks toi ihminen muka täydellinen? ei oo.
Ei minunkaan tarvitse olla.
Seuraavaksi yritän etsiä "rumista" ihmisistä kaunista ja olen löytänyt jokaisesta jotain kaunista ja sitten sanon itselleni: sinustakin löytyy kaunista
"Mieluummin torjun ihastuneen ihmisen ja annan hänen jäädä siihen käsitykseen että MINÄ voisin olla jotain kunista ja rakastamisen arvoista, kuin, että päästäisin hänet oikeasti lähelleni jolloin hän väistämättä näkisi kuinka ruma oikeasti olen."
Tää on SUORAAN mun suusta. En osaa sanoa muuta kuin, että täällä on toinen aivan samanlainen.
paljon miehiä jotka kärsivät täsmälleen samasta ongelmasta.
Ehkä netti auttaa kohtaamaan?
On näköjään muitakin samoin ajattelevia kuin minä! Mun pitäisi pian tavata yks mies jonka kans on soiteltu mutta pelkään hirveästi mitä se musta aattelee...jos se ei pidäkään musta. En ole koskaan ennen seurustellut ja en oikeastaan ymmärrä miten olen tähän asti päässyt. Jotenki sitä vaan ajattelee että jos itse ei oikein pidä itestään miten joku muu voisi...Taidan tarvita terapiaa minäkin...
Mä ymmärrän mistä puhut. Hyvä etten ruvennu itkemään kun luin tekstiäs, se oli niin suoraan mun ajatuksistani että teki kipeetä tajuta se.
Itse olen myös sairaalloisen ulkonäkökompleksinen, enkä sen takia voi luoda kontakteja naisiin. Haluaisin olla fyysisesti täydellisen komea alfauros.
Toisaalta olen jo ajat sitten oivaltanut, että ulkonäkö ei itsessään tuo onnellisuutta, vaan se lähtee ihan muista asioista. Voi olla, että en koskaan kykene olemaan naisten kanssa johtuen komplekseistani, mutta elämässä on niiiiin paljon muita kiinnostavia asioita kuin naiset, että en näe sitä mitenkään ylitsepääsemättömänä ongelmana.
On yksinkertaisesti typerää tuhlata koko elämä kauneutta etsien, koska ei sitä etsimällä löydä. Kauneuden saa jotkut harvat ihmiset syntyessään lahjana, ei sitä voi jälkeenpäin hankkia. Elämässä kannattaa keskittyä joihinkin kiinnostaviin, konkreettisiin asioihin ja etsiä elämäniloa niiden kautta. Kaverisuhteet on myös tärkeitä.
En toki väitä, että en koskaan itse miettisi miltä tuntuisi esim. ihan halata naista tai nukkua kivan naisen vieressä, mutta kyllä elämä voi olla ihan mukavaa ilman sitä kumppania.