En ole pystynyt itkemään eron jälkeen. Valvon yöt, mietin suhdettamme ja muistelen kaikkia ihania hetkiä. Itku ei vain tule, ei vaikka yritän. Vain omituinen painava tunne rinnassa. Ero tuli minulle täytenä yllätyksenä, kuin salama kirkkaalta taivaalta... kun mies ilmoitti haluavansa erota, itkin, mutta en hyvästien sanomisen jälkeen... olenko jonkinlaisessa shokkitilassa? Menetin unelmieni miehen, "sen oikean", mutta itku ei tule ja muutenkin toimin kylmän analyyttisesti... onko kokemuksia?
Miksi itku ei tule??
Liekki_24
55055
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Surutyössä on eri vaiheet ja toimii eri tavalla eri ihmisillä. Varaudu siihen että sitten kun sen itkun aika tulee niin se voi olla aika rajua ja tuskaista epätoivon purkamista. Minä ainakin toimin niin että ensin olen täysin tunteeton, toimin kylmän rauhallisesti, asiallisesti ja tehokkaasti. Sitten vain ihan arvaamatta ja yllättäen tulee se lohduton itku ja asia kaatuu niskaan ja jalat menee alta. Kaikki tunteet mylläävät käyntiin ja olo on yhtä hel.....ä.
Itselläni kävi niin että tyttöystävä jätti, ja kaikki tuli täytenä yllätyksenä, ei sitä vaan pystyny itkemään eikä mitään, johtuu varmaan siitä kun mun sydän on jo aiemminkin monesti rikottu, että alkaa jo tottuun tähän ainaiseen tuskaan.
kans valitin yhdessä keskustelussa tätä. sattuu ja suututtaa, ties mitä muutakin niin paljon, mutta itkua ei tullut.
4päivän päästä menin baariin ja yhtäkkiä siellä purskahdin itkuun, eikä siitä meinannut tulla loppua...
joten samaa sanon, että yritä varautua siihen itkun tuloon, se voi todellakin tulla missä tahansa.
yllättäen. Sitä ennen tarvitset tuon kylmän ja analyyttisen verhon itsellesi, jotta voit edes toimia. Turha ottaa painetta siitä, ettei itku tule: se todellakin tulee, sitten kun olet tarpeeksi vahva sen kestääksesi.
Itkuun ei tarvita kovinkaan paljoa. Sopivassa vaiheessa pelkkä myötätuntoinen katse, sanat nostaa koko kyynelten tulvan.
Anna nyt olla, älä vahtaa kyyneleitä, ja sitten kun ne tulevat, anna valuu vaan.
Itselläni menetin silloisen elämäni miehen neljä vuotta sitten... en oikeasti itkenyt miehen perään kuin pienen hetken. Nekin oli väkinnäisesti vuodatettuja kyyneliä, joita piti yksinkertaisesti pusertaa ulos kun tuntui, että nyt jos koskaan kuului itkeä. Analysoin ja tilitin kaikille suhdettamme kylmän rauhallisesti tosin ilmeisesti shokkitilassa, koska analysoin sitä niillekkin kaikilta kanteilta, jotka eivät asiasta tienneet tai välittäneet kuulla.
Olin siitä onnellinen, että tapasin varsinaisesti elämäni miehen vasta tämän entisen jälkeen ja tajusin oikeastaan vasta silloin, mikä minulla ja entisellä oli pielessä ja mitä on oikeasti olla rakastunut yhdessä kun molemmilla on yhteiset haaveet ja toiveet. Tämä mies tiesi aikaisemman suhdesotkuni ja oli silloin varsinaisesti tukipilarini. Yhdessä emme alkaneet olemaan kuitenkaan vasta kuin tänä vuonna. Lupauksien ja vannomisien jälkeen siinä kävi kuitenkin niin, että tämä oikea lopulta jätti minut tänä syksynä. Se ei tuntunutkaan hänestä oikelta, ei ollut mitä hän halusi ja haluaa... vaikka olen edelleenkin kaikki mistä hän on aina unelmoinut. En ymmärrä. Tässä tapauksessa itkin viikon aamusta iltaan ja nyt kahden kuukaudenkin jälkeen itkettää. Sattuu vain niin pirusti ja kyynelistä ei oikeasti tule loppua.