Olen niin shokissa että en tiedä mitä tehdä. Poikakaverini jätti minut ihan yks kaks pari päivää sitten. Yhdessä oltiin melkein vuosi.
Alussa en ollut hänestä kovin kiinnostunut ja en pystynyt edes pussaamaan häntä, koska se tuntui väärältä kun en ollut varma tunteistani. Mutta hän sanoi että "älä ajattele minua.. oo vaan rauhassa". Pikku hiljaa luottamus kasvoi. Takana kun on niin paljon pettymyksiä:( Kerrankin uskoin et löysin elämäni miehen.. Miehen, johon voi luottaa. Pikku hiljaa kasvoin häneen kiinni ja rakastan häntä. Pari kk sitten yritimme vauvaa ja katselimme omaa asuntoa. Olen rakentanut kaiken tämän miehen ympärille. Ollaan myös tapeltu paljon. Ihan turhista asioista, mut lähinnä kommunikointi on ollut hankalaa kun mies ei paljoa tunneasioista puhele. Oltiin kuin paita ja peppu. Oon niin shokissa kaikesta että en tiedä miten selviän. Miten hän voi yhtäkkiä sanoa ettei jaksa.. Ei jaksa tapella.. Mä putosin maan pinnalle niin kovaa ja korkealta kuin olla ja voi. En ole tajunnut että häntä on niin paljon ahdistanut. Lauantaina sanoi vielä että rakastaa ja ikävöi. Sunnuntaina halus erota. Mitään muka ei tapahtunut siinä välissä, päätti vaan että ei jaksa enää tapella. Silti ei aio antaa mahdollisuutta enää.
Oon niin sekaisin. Kaikki täällä asunnossa muistuttaa hänestä. Miksi ei voi jutella, miksi hän teki minulle sen mitä itse en pysty tekemään toiselle:( sen mitä alussa pelkäsin. Minusta ei voi näyttää tunteita ja kertoa rakastavansa jos ei sitä tarkoita. Miten tunteet ja kaikki voi kuolla niin yhtäkkiä? Miten enää uskaltaa keneenkään luottaa:/ Viikko sitten kaikki oli toisin. En tiedä itkeäkö vai nauraa... Ollako vihainen vai mitä. Pääasia että olen tehnyt kaikkeni. Annoin itsestäni kaikki mehut ja kirjoitin kirjeen tunteistani. Jos hän ei silti meille anna enää mahdollisuutta, ei hän ole minua tarpeeksi rakastanut. Se on ainoa asia joka lohduttaa minua. Se kirje. Siinä on ihan kaikki. Olisin toivonut jonkinlaista hälytysmerkkiä häneltä, ettei kaikki olisi tullut kuin puun takaa. En oo ikinä ollut näin sekaisin.:( Mies puhuu kuin eri ihminen eikä katso silmiin.. Luulen kokoajan olevani unessa... Onneksi minulla on ystäviä. Silti on ihan kamalaa nukkua meidän sängyssä. Rutistaa toista tyynyä:( Toivottavasti selviän. Yritän olla urhea tyttö!!!
Alussa en ollut hänestä kovin kiinnostunut ja en pystynyt edes pussaamaan häntä, koska se tuntui väärältä kun en ollut varma tunteistani. Mutta hän sanoi että "älä ajattele minua.. oo vaan rauhassa". Pikku hiljaa luottamus kasvoi. Takana kun on niin paljon pettymyksiä:( Kerrankin uskoin et löysin elämäni miehen.. Miehen, johon voi luottaa. Pikku hiljaa kasvoin häneen kiinni ja rakastan häntä. Pari kk sitten yritimme vauvaa ja katselimme omaa asuntoa. Olen rakentanut kaiken tämän miehen ympärille. Ollaan myös tapeltu paljon. Ihan turhista asioista, mut lähinnä kommunikointi on ollut hankalaa kun mies ei paljoa tunneasioista puhele. Oltiin kuin paita ja peppu. Oon niin shokissa kaikesta että en tiedä miten selviän. Miten hän voi yhtäkkiä sanoa ettei jaksa.. Ei jaksa tapella.. Mä putosin maan pinnalle niin kovaa ja korkealta kuin olla ja voi. En ole tajunnut että häntä on niin paljon ahdistanut. Lauantaina sanoi vielä että rakastaa ja ikävöi. Sunnuntaina halus erota. Mitään muka ei tapahtunut siinä välissä, päätti vaan että ei jaksa enää tapella. Silti ei aio antaa mahdollisuutta enää.
Oon niin sekaisin. Kaikki täällä asunnossa muistuttaa hänestä. Miksi ei voi jutella, miksi hän teki minulle sen mitä itse en pysty tekemään toiselle:( sen mitä alussa pelkäsin. Minusta ei voi näyttää tunteita ja kertoa rakastavansa jos ei sitä tarkoita. Miten tunteet ja kaikki voi kuolla niin yhtäkkiä? Miten enää uskaltaa keneenkään luottaa:/ Viikko sitten kaikki oli toisin. En tiedä itkeäkö vai nauraa... Ollako vihainen vai mitä. Pääasia että olen tehnyt kaikkeni. Annoin itsestäni kaikki mehut ja kirjoitin kirjeen tunteistani. Jos hän ei silti meille anna enää mahdollisuutta, ei hän ole minua tarpeeksi rakastanut. Se on ainoa asia joka lohduttaa minua. Se kirje. Siinä on ihan kaikki. Olisin toivonut jonkinlaista hälytysmerkkiä häneltä, ettei kaikki olisi tullut kuin puun takaa. En oo ikinä ollut näin sekaisin.:( Mies puhuu kuin eri ihminen eikä katso silmiin.. Luulen kokoajan olevani unessa... Onneksi minulla on ystäviä. Silti on ihan kamalaa nukkua meidän sängyssä. Rutistaa toista tyynyä:( Toivottavasti selviän. Yritän olla urhea tyttö!!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
viiden vuoden yhdesäolon ja 2,5v avioliiton jälkeen, ollaan yli nelikymppisiä. Luulin oikeesti etten selviä, nyt aikaa kulunut kohta vuosi ja olen (muuten näistä treffeistä) löytänyt miehen, ja rakkaus orastaa....en olis milään uskonut että näin voi käydä. Eli kyllä sä selviät, vaikka nyt tuntuu kamalalta. Anna itselles aikaa, jokainen tarvitsee oman aikansa.
Kiitos rohkaisuista. Aikaa tässä nyt tarttee ja paljon :(
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000408&posting=22000000027738684
Tuolla on tosiaan vähän samanlaisia kokemuksia ihmisillä kun sullakin, käyppäs lukemassa, toivottavasti saat niistä jotain lohdutusta.
Toivon sulle oikein paljon voimia ja jaksamista vaikeaan aikaan, kyllä se helpottaa ajan kanssa! Ja sinähän selviät, muista se! :)