ollaan oltu muijan kanssa kimpassa 17 vuotta. Lapsia on yksi 3vuotias poika. 3vuotta elämä ollut ihan kummallista suorittamista. Appivanhemmat säntäsivät meidän elämään kun lapsi syntyi. Minä olen vittuuntunut korvia myöden ja sanonut heille, että en kaipaa heitä täällä joka päivä. Vaimoni on sairaalloisen riippuvainen muista ihmisistä. Hänellä jotain ikäviä takaumia lapsuudesta. Hän on myös järjettömän ehdoton. Siivouspäivä on aina perjantaisin, kaikkien hänen sukulaisten kissanristiäiset juostaan ja alkoholia ei saa ottaa enää lapsen syntymän jälkeen. Elän kovassa painostuksessa. Olen miettinyt 2,5 vuotta eroa mutta en halua myydä taloa enkä antaa appivanhempien astua lapseni elämään lopullisesti. Tiedän, että menetän lapseni osittain jos eroan. Kuulin eräältä toiselta, että appivanhemmat ovat sanoneet, että kaksi osoittetta olisi heidän mielestään ihan hyvä ratkaisu! Ja että minä rajoitan heidän elämäänsä. He ovat käsittämättömän itsekeskeisiä ihmisiä. Olen ihan mielttömän pingottunut kokoajan. En pysty elämään tässä tukahtuneessa ilmapiiriissä enään. Pelkään että minulla napsahtaa totaalisesti joku päivä!!!
Elämä on ihmeellistä suorittamista ja suorittamista.
Ne ihmiset varmasti tietävät mitä tarkoitan, ikäänkuin kulkisin laput silmillä ja korvatulpat korvissa.
Olen tätä asiaa miettinyt jo niin paljon että minulta on mennyt yöunet.
Auttaisko tälläisessä asiassa paikkakunnan vaihto niin löytäisin rakkauteni uudestaan vaimooni?
En nauti elämästä enkä ole onnellinen. Pelkään että masennun tai alan käyttään jotain tajuntaa laajentavia aineita. Olo on sellainen, että tekisi mieli paeta outoon eristenyisyyden tilaan...
päätökset ja elämä olisi erilaista ilman näitä vaimoni vanhempia, KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!!
olen menettänyt rakkauden tunteenkin..
Olenkohan sekoamassa?
APUA, neuvokaa
Elämä on ihmeellistä suorittamista ja suorittamista.
Ne ihmiset varmasti tietävät mitä tarkoitan, ikäänkuin kulkisin laput silmillä ja korvatulpat korvissa.
Olen tätä asiaa miettinyt jo niin paljon että minulta on mennyt yöunet.
Auttaisko tälläisessä asiassa paikkakunnan vaihto niin löytäisin rakkauteni uudestaan vaimooni?
En nauti elämästä enkä ole onnellinen. Pelkään että masennun tai alan käyttään jotain tajuntaa laajentavia aineita. Olo on sellainen, että tekisi mieli paeta outoon eristenyisyyden tilaan...
päätökset ja elämä olisi erilaista ilman näitä vaimoni vanhempia, KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!!
olen menettänyt rakkauden tunteenkin..
Olenkohan sekoamassa?
APUA, neuvokaa
Vastaukset 9
Vanhimmat
Lue Paolo Coelhon kirja Zahir ja anna se sen jälkeen vaimollesi luettavaksi. Sen jälkeen keskustelkaa asiasta.
Kirja kertoo naisesta joka lähti avioliittoaan karkuun. Syy oli "mukautuja" eli elämästä tuli suorittamista. Hyvä kirja joka herättää ajatuksia elämästä.
ja äärimmäisen stressaantunut siis, eikä ihme, jos tilanne on tuollainen, kuin kuvailet.
vaimosi riippuvuuden syyt ainakin osittain ovat selvät: riippuvaiset vanhemmat, jotka ovat todennäköisesti hallinneet hänen elämäänsä aina, eikä hän osaa taistella itsenäisyydestään. surullista sinänsä.
mutta nyt on aika ruveta toimimaan.
tosissaan. keskustelun pitää olla rohkeampaa ja rehellisempää kuin koskaan, niin vaimosi kanssa kun hänen vanhempiensakin kanssa, ja ennen kaikkea itsesi kanssa! se ei tarkoita huutamista vaan sitä, että sanot asiat niinkuin ne ymmärrät:
"te olette appivanhemmat, ja tämä ei ole teidän perheenne. tyttärenne on aikuinen nainen ja minä hänen miehensä. perheen pää olen minä, ette te. hellittäkää otettanne, se kuristaa, en tule sietämään tätä käytöstä. ja lapsen kasvatukseen teillä ei ole oikeutta puuttua, ilman meidän lupaa... jne"
tämä ei tule menemään kerralla perille, voit varautua neuvottelemaan asiasta noin 1-5 vuotta.
mutta se menee perille, kun olet rehellinen. myös siinä, mitä itse tunnet: "minua ahdistaa. en pidä tästä. tämä on liikaa. tunnen että te teette tämän tahallanne, minusta tuntuu, että haluatte vallata perheeni... jne"
älä sorru mielellään haukkumaan heitä, se ei auta mitenkään.
puhu vaimosi kanssa yhtä rehellisesti ja yritä saada teidät parisuhdeterapeutille. jos hän on sairaanloisen riippuvainen, hän tarvitsee sitä, hän tarvitsee puolueettoman mielipiteen. myös sinä tarvitset sitä. et voi yksin ratkaista koko perheen ongelmaa, mihin on sotkeutuneet appivanhemmatkin, ja kun lapsikin on kyseessä.
ja koska olet vuosikausia jaksanut riippuvaisia ihmisiä, kertoo se myös jotain sinusta. ei nämä ongelmat hetkessä synny, ne vaan voimistuivat lapsen synnyttyä. joten sinä olet ilmeisesti myös etsinyt tälläistä yhteisöä, ja sitouttanut itsesi siihen lapsen kautta. olet itse vastuussa valinnoistasi, mikä on jo ollut 17 vuotta vaimosi ja hänen perheensä. miksi? oletko miettinyt miksi iste olet ollut niin kiinni heissä?
koska olet niin stressaantunut ja kaipaat kuunetlijaa ja auttajaa, suosittelen myös psykologin apua sinulle, en siksi, että olisit tulossa muka hulluksi, vaan siksi, että siellä saat vihdoinkin ajatella vain itseäsi, puhua itsestäsi, omista tunteistasi ja elämästäsi, saat sen tunnin aikaa pohtia vain omia valintojasi ja selkeyttää omaa päätäsi. senkin tien kehityskaari on pitkä, mutta vaivan arvoinen.
tämän lisäksi hanki, jos sinulla ei ole, yksi sellainen harrastus, joka lisää omaa aikaasi ja hallinnan tunnetta omaan elämääsi. sillä kun muut ihmiset alkavat viemään kaiken aikasi ja ajatuksesi, on kyse myös siitä, että itse sallit sen.
jos elämässä haluaa saada, mitä on aina saanut, kannattaa toimia, niinkuin on aina toiminut. jos taas haluat muuttaa jotain, on muutoksen lähdettävä itsestäsi.
alkoholia ei tarvikaan ottaa ryypätäkseen, mutta miten vaimosi estää sinua ottamasta kavereitten kanssa muutamat aina silloin tällöin? miksei siivouspäivä taas voi olla aina perjantaisin, se on vain yksi rutiini? miksi sinun on lähdettävä joka kissan ristiäisiin mukaan, etkö voi kieltäytyä? kuka sinut pakottaa suorittamaan ja suorittamaan? kuka siirtelee sinun käsiäsi ja jalkojasi ja hallitsee ajatuksiasi?
olet miettinyt eroa, jo niinkin kauan, mutta et ole miettinyt miten te pysyisitte yhdessä, mitkä asiat siihen auttaisivat?
mitä sinä olet konkreettisesti tehnyt viimeisen kolmen vuoden aikana, että teidän parisuhteenne paranisi ja että sinun elämäsi paranisi?
mitkä noista ongelmista ovat todellisia, ja mitkä vain kärjistyneet omassa päässäsi?
mitä sinä olet itse tehnyt asioitten paranemisen eteen?
nyt tiedät, että ne eivät parane valvomalla yökaudet, suorittamalla koko ajan, toimimalla vain ja ainoastaan toisten ehdoilla, miettimällä avioeroa,jne. eli ehkei kannata niitä sitten jatkaa, vaan tehdä jotain kokonaan muuta.
ja muista, kaikki nämä vievät aikaa, askel askeleelta, mutta sinä onnistut kun haluat. usko huviksesi, osa meistä on ollut koko elämänsä ajan manipuloivien ja itsekkäiden ihmisten kanssa.
tsemppiä, olet astumassa pitkälle tielle. joka tapauksessa.
ja hali
XXXSAM
mulla ei ole enää 1-5 vuotta. En yksinkertaisesti jaksa.
Ei ole muuta ulospääsyä kuin lähteminen. Sitä tuntuu kaikki haluavan ihan oikeasti.
XXXSAM
... ainakin ottaa aikalisä. mä mietin vaan sitä sun lasta, että se on totta että osittainhan sen aina avioerossa menettää, ja toisaalta 5 vuottakin on lyhyt aika suhteutettuna 17 vuoteen tai 40 vuoteen. mutta ehdottomasti lähde vaan siitä tilanteesta, että saat välimatkaa.
asumusero on juuri sitä varten, että puolisot saavat miettiä keskenään mutta erikseen mitä tehdä. ja silloin saa totutella siihen eroon lapsesta, ja miltä se tuntuu. ja millaisia järjestelyjä pitäisi tehdä, ja vaikka lapsi on pienikin, jotenkin hänen tasollaan, se asia on myös opeteltava selvittämään.
varo sellaista olotilaa kuin "kaikki tuntuu haluavan että mä lähden", koska se on myös väsyneen ihmisen itsesääliä, silloin ei aina tee parhaita ratkaisujaan. se on mielen jorinoita, koska ero ei ole koskaan "iloinen asia kaikille", ja kärsiviä osapuolia on kaikki, jopa se hiton hankalat vanhemmat.
joten ensin välimatkaa hetki, lomaa vähän, hoidat itsesi kuntoon, ja kun se itsesäälin hetki on mennyt, ja voit taas ajatella selkeästi, alat toimimaan.
ja se 1-5 vuotta... no, usko vaan, me vedämme puoleemme juuri niitä ihmisiä, joita tarvitsemme, jostain syystä näin täällä käy. en osaa sitä tarkemmin selittää, mutta jos et saa tätä hommaa ns. selkeästi hoidettua ja tajua myös omaa osuuttasi, tulet todennäköisesti vetämään puoleesi samanlaisia ihmisiä jatkossakin, ja olemaan niin kauan tavalla tai toisella samankaltaisissa tilanteissa, kunnes pystyt haasteen kohtaamaan ja poistamaan.
tämä on "kokemuksen syvä rintaääni", olen itse (-kin) siis elänyt hyvin hankalissa ja raskaissa tilanteissa, jotka toistivat toisiaan, kunnes itse muutuin. en sano, että se on oikein tai väärin, vaan että niin vaan on, eikä kukaan niistä hankalista ihmisistä tajunnut, ennenkuin itse aloin tajuta. sen jälkeen osa niistä hankalista on muuttuneetkin helpoiksi ja mukaviksi ja ne loput kaikonneet kuin itsestään.
muuta en osaa sanoa, kun että tämä on nyt sinun haasteesi ja polkusi ja sinun on siitä selvittävä,
ja teet mitä tahansa, onnea matkaan.
Kiitos rohkaisevista sanoista. Hengen veto on todellakin paikallaan. Niinkuin sanoit, turhia jorinoita ja asiat saavat poskettomia mittasuhteita.
Ehkä sitä on turha yrittää muuttaa muita, muuttamatta ensin itseään ja omaa asennettaan. Meidän elämässä on takana paljon muutakin kuin vain ruusuilla tanssimista. Takana on vakava sairaus, joka vieläkin pitää meidät hvyin nöyränä. Se osittain on saattanut tilanteen siihen, että nämä reviirit ovat menettäneet merkityksensä. En syytä, ymmärrän sen, mutta silti en pääse tästä ahdistuksesta. Tuntuu kuin jokin kuristaisi kaulaani...
Uskon siihen, että ihmisen on helppo valehdella ja esittää muille jotain, mutta itseään ei pitkään pysty huijaamaan. Itsepetoksella voi joskus olla jopa kohtalokkaat seuraukset ainakin henkisellä tasolla.
Paljon puhutaan siitä, miten jossain suhteessa toinen on narsisti ja pilaan sillä toisen elämän. Jossain perheessä on väkivaltaa ja päihteitä. Tuskin ongelmatonta perhettä onkaaan. Tämä läheisriippuvuus on vaan ehkä sellainen asia, että siitä ei paljon puhuta kun sehän on "posiitiivinen sairaus" mutta kun se vaan nakertaa parisuhdetta niin syvältä...
Ehkä nyt on todellakin muutoksen aika.
Kiitos sinulle, kuka sitten oletkin.
Eihän elämäänsä pakoon pääse...
Sanot viisaita sanoja.
XXXSAM
ei voi päästä muuta kun keskustelemalla, asioita punnitsemalla ja päätöksiä tekemällä.
Kannattaisi ensin asettaa kotinne ulkopuolisille henkilöille selvät rajat, te päätätte omasta elämästänne, ei appivanhemmat.
Itse koi saman noin 12 v sitten, jolloin välit viilenivät appivanhempiin, mutta korjaantuivat sitten vuosia myöhemmin.
Lasten kannalta näen aina kaikki sukulaiset voimavaroina, lapset tarvitsevat myös heitä ja he lapsia. Lapset tarvitsevat myös aina molempia vanhempia, ei kuitenkaan vanhempien ongelmia.
Parisuhde onkin sitten vaikeampi juttu. Itse pähkäilin noin 10 vuotta, että voiko jatkaa ja sitten se päivä tuli vastaan, kun mitta oli täysi. Olin jo surrut suhteen päättymisen vuoksi jo monta vuotta, joten nyt onkin ollut helppoa eron jälkeen. Lasten takia en osannut aikaisemmin erota..
Kannatankin, että pohdit /pohditte niitä asioita jotka on teille tärkeitä ja päätätte että voitteko päästä niistä sopuun. Siivoaminen tuntui minustakin vaikealta, jos ei koskaan päätetä milloin siivotaan ja toinen odottaa milloin aletaan ( esim perjantaina/ lauantaina), hermot siinä tuntui menevän. On kivaa, jos joskus on edes työt tehty ja oikeus myös lepoon viikonloppuna.
Yritin itse vaihtaa asuntoa ja se ei anakaan tepsi, kuten ei paikkakunnan vaihtokaan, jos tilanteenne ei muuten parane.
Kaikkea hyvää..
Niinkuin olet huomannut, niin lapsen syntymä laukaisee joskus aikuisessa muuten täyspäisessä ihmisessä oman lapsuuden ongelmat taas uudestaan esiin. Ei varmaan yhtään lohduta, mutta tuo on tavallista ja Suomessa on muutama tuhat psykologia ja terapeuttia, jotka tienaavat elantonsa tasan samanlaisten tilanteiden ratkomisella.
Ei ole paljon muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää keskustella rauhallisesti niin kauan, että puolisosikin tajuaa tilanteen. Jotenkin pitäisi saada perille, että te olette perhe ja teillä on omat säännöt ja oma reviiri.
Tuon suorittamisen tunteen taas tunnistan itsekin. Karmea puristus vie elämästä ilon ja alkaa ahdistaa muitakin kun yrität ratkaista asiaa olemalla täydellinen isä ja mies vaikka ongelma on ihan eri suunnassa. Sitten puoliso helposti pakenee tilannetta takertumalla vielä tiukemmin sukulaisiinsa.
Yritä jotenkin puhua puolisosi kanssa asiasta niin ettei hän ahdistuisi. En tiedä kuinka se tapahtuu. Mutta pakko jonkun meistä on onnistua.
Kirjoitin nettiin sanan avioero ja sattui avautumaan tämä viestisi.
Tosi asiassa ei liitossanne enää ole kysymys rakastumisesta vaan tavastumisesta. Sitä rakastaa
rakastumista ja turvallisuutta ja onko vaikea tehdä päätöksiä rajusta elämän muutoksesta, varsinkin kun ei ole rakastunut kehenkään uuteen, josta saisi voimaa. Minun äitini myös ns. terrorisoi miestäni ja meidän kaikkien elämää, joten tiedän että pitempikin avioliitto on tässä koetuksella.
"Tosi löytöretki ei ole sitä, että etsii uusia paikkoja, vaan se, että katsoo uusin silmin"
PS ei psykologit auta vaan saman kokeneet