Apua, mitä mä teen, oon lähteny lapsen kanssa pitkästä suhteesta omaan kämppään.Vajaa 20 v yhdessä, mut vajaa 2 v asuttu samassa osoitteessa.Suhteessa oli kaikenlaisia ongelmia,(ei alkoholia, eikä vieraita suhteita)en vaan jaksanu sitä helvetinmoista henkistä väkivaltaa.Nyt mies pommittaa textareita lähes yhtenään ja lupaa korjata asiat jos saa meidät takas kotiin.En jaksa enää luottaa, sillä ytitin monta kertaa ottaa puheeski asiat mitkä hiertää suhteessa, mutta hänen mielestään ei ollu mitään ongelmaa,nyt on huomannu ongelmat kun ollaan muutettu pois,ja lupaa korjata ne asiat.Älkää sanoko et vaihda puh.numeroo, tai et syy olis minussa, ette tiedä suhteen taustoja ja ongelmia..voisko joku edes jotain apua antaa, vaikka mielipiteitä asiaan...
Avoero
ahdistunut
71263
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei!
Olet nyt kovassa myllyssä. Teillä molemmilla on tunteet pinnassa uuden asian edessä. Vaikka suhde ei olisikaan helppo ja ruusuinen on ero noinkin pitkän ajan jälkeen todella iso muutos. Siksi ehdotankin, että älä tee nyt "yhtään mitään".
Sanoit, että mies on eron jälkeen herännyt tajuamaan ongelmat. Voiko hänen kanssaan puhua järkevästi? Entä oletko itse sillä mielellä, että ero on lopullinen? Vai onko se keinosi saada peli poikki edes hetkeksi?
Jos edes jotenkin tunnet, että haluaisit ehkä palata yhteen, voisit koittaa puhua suoraan. En tosiaan tiedä taustoja enkä tunne teitä, mutta ehdottaisin, että sanot rehdisti olevasi kahden vaiheilla. Että haluat saada tilanteen rauhalliseksi. Jo lapsenkin kannalta olisi tärkeää, että saatte uudest rytmistä kiinni uudessa kodissanne. Kun tunteet tasaantuvat, koittakaa puhua lisää. Älkää heti palatko yhteen, mutta pysykää silti uskollisina toisillenne. Tarkoitan, että säilyy luottamus silti, vaikka erossa olettekin.
Alkoholi ja väkivalta ovat asioita, jotka on paljon vaikeampaa korjata. Henkisistä asioista voi keskustella, jos molemmat ovat vastaanottavaisia ja haluavat keskustelua. Olisiko joku ulkopuolinen josta olisi teille apua? Ystäviä on usein vaikea sekoittaa parisuhdeongelmiin, mutta joku virallinen tahokin olisi hyvä. Jos molemmat siihen ovat suostuvaisia. Kerro sinä puolestasi lisää, jos haluat keskustella vaikka minun kanssani.
Olen käynyt läpi saman myllyn.
Kiitos kohtalosisar.
Tuossa sinun kirjoituksessasi on niin paljon sitä samaa mitä olen ajatellut näinä päivinä.
Todellakin tunteet on pinnassa,sillä muuttoni on niin tuore tapaus että olen nyt viikon ollut omassa kämpässä.
Minä kovasti yritän etten tee mitään hölmöö ,ja oon yrittäny miestäni rauhoitella, ettei hötkyile - rauhoittuu ja katotaan rauhassa eteenpäin.Oon sanonu moneen kertaan että tilanne on nyt sellainen että tää peli pitää saaha poikki, ja enää ei ole muuta vaihtoehtoo kuin minun lähtö. Ennen pois muuttoamme ei voinut järkevästi puhua - aina vaan syytteli minua kaikesta.
Toivoin viimeisen vuoden, että olis selvitelty asiat, mutta hänen mielestään ei ollut mitään ongelmaa, vaan minä olin se ongelma.
Siinäkin vaiheessa, kun ilmoitin, että olen löytänyt asunnon ja minulla on viikko aikaa tehdä päätös otanko sen asunnon, vai pystytäänkö selvittämään suhde ongelmat - mies sanoi "senkus meet, olisit jo menny, mitä tuossa enää roikut, pitääkö haivenista repiä pihalle" Silloin tein päätöksen ja otin asunnon, heti alkoi pommitus "yritetään jatkaa" ym. ym...
Oon yrittänyt monta kertaa perheneuvolaan tai jollekkin asiantuntijalle, mutta ei lähde "minä en lotraa asioitani vieraille ihmisille" on ollu vastaus.
Hänellä on nyt hirvee hoppu tehä kaikkee, kihlaus huomenna, tammikuussa naimisiin,jos en suostu tähän,hän myy meidän omakotitalon ja ostaa rivitalokaksion ja muuttaa sinne ja etsii uuden naisen ja lähtee kapakkaan. Oon vastannu et rauhotu ja annetaan ajan kulua, älä tee mitään hätiköityja päätöksiä.
Hei ahdistunut!
Niinhän se usein on, että miehet suhtautuvat suhdeneuvojaan tuolla asenteella. Onko syy sitten siinä, että meille naisille on (yleistän nyt) luontevampaa analysoida tunteitamme. On vain sääli, että neuvojan avulla moni pari varmaan löytäisi uusia keinoja solmujen avaamiseen. Me emme pariterapiassa käyneet, mutta olen itse käynyt kahteen eri otteeseen terapiajakson.
Tuossa toinen kirjoittaja sanoi, että sama terrori jatkuu ja kehottaa hankkiutumaan miehestä äkkiä eroon. Minä kuitenkin pidättäydyn sanomasta asiasta puoleen tai toiseen. Enhän tunne teitä kumpaakaan ja ymmärrän mainiosti ahdistuksesi. Ei 20 vuoden suhdetta voi katkaista pikana - korjaaminenkaan ei ole mitään pikasuutarin hommaa. Lapsen vuoksi kannattaa pyrkiä säilyttämään suhde mahd. hyvänä. Ettehän kumpikaan halua, että läpsenne joutuu välikäteen.
Ajatukseni on edelleen, että anna aikaa. Ja tarkoitan sillä, että anna aikaa itsellesi. Mieti ja punnitse vaikka paperille laittaen eroamisen edut ja haitat. Kun olet selvillä omista toiveistasi, toimi vasta sitten. Nyt on tärkeää, että tunnistat oletko halukas enemmän eroamaan vai korjaamaan. Älä anna tässä kuitenkaan minkään sellaisen tunteen vaikuttaa, että vanhassa vara parempi. Yksinolo on pelottavaa, mutta minusta se on ollut kuitenkin parempi kuin jatkuva tuska suhteessa.
Noista uhkailuista - talon myynti ja uusi nainen: jos sinun mietintäaikanasi tapahtuu tuollaista, että hän aloittaa uuden suhteen, niin se on hänen päätöksensä. Voit vain arvailla onko hänen kohdallaan todella kyse uudesta rakkaudesta vai vain kostosta. Ja jos se on vain kostoa, sääliksi käy tätä tulevaa hypoteettista uutta naista.
On kovin kulunut klisee sanoa, että sinun on oltava rehellinen itsellesi. Silti se on aivan totta. Sinut voi auttaa eteenpäin vain se ihminen, joka aamulla peilistä katsoo sinua. Voit keskustella toisten kanssa, mutta valitettavasti vain sinä itse osaat antaa sen lopullisen vastauksen. Jokainen meistä haluaa olla onnellinen ja on sen myös ansainnut. Huonossa ihmissuhteessa ei pidä roikkua, jos parannusta ei saada aikaan. Mutta erokaan ei aina ole se helppo tie onneen.
Olen edelleen halukas keskustelemaan, jos voin jotenkin sinua auttaa :-)
Jatkuu.!!! Puhelimen muodossa.!Kyllä nyt lupaa ummet ja lammet.Sanonta on et turha rypistää kun . . . . ..Yritä päästä lopullisesti eroon äiästä.Mikään ei muutu vaikka palaisitte yhteen.!!Löydät kyllä arvoises ihmisen rinnalles.Äiästä on ensin päästävä lopullisesti eroon.Se vaatii aikaa.!
Minä muutan viikon päästä eroon omasta alkoholististani. Olen yrittänyt erota jo monta kertaa, mutta mies on aina luvannut ummet ja lammet muuttua täysin. Mitään ei ole tapahtunut vaikka jo vuonna 2000 lupas lopettaa juomisen jotta en läksisi. Päinvastoin, juominen on lisääntynyt, aggressiivisuus samoin ja muita naisiakin ilmeisesti pyörii juopporeissuilla ympärillä. Se olikin viimeinen niitti, en kertakaikkiaan itse voi enää jatkaa. Lupauksia on jo annettu eikä mitään tehty asian eteen.
Mielialat miehellä vaihtelee, välillä ei välitä paskaakaan välillä lupaa tehdä mitä vaan jotta saa pitää minut.
Minulla on vain nyt mittä täynnä alkoholisteista tässä elämässä. Minun pitää nyt jatkaa itseni hoitamista ja yrittää toipua kaikesta. En voi kertakaikkiaan kuvitella palaavani yhteen, tiedän sen sisimmässäni.
Pelkään että mies myös aloittaa puhelin- ja tekstariterrorin. Voikohan silloin hakea lähestymiskieltoa. Jo nyt tekstarit ovat joskus olleet tosi rankkoja uhkauksia, olen pitänyt ne varalta tallessa.
Jos mietit yhteenpaluuta, vaadi ensin näyttöä että mies tekee jotain esim. menee Aa:han. Jos hän vain lupaa eikä tee asian eteen mitään, yksin hän ei kyllä onnistu parantumaan. Tosin jos hän yrittää muuttua vääristä syistä kuten sinun vuoksesi, yritys on tuhoon tuomittu. Hän voi parantua vain jos itse sitä todella haluaa.
Yritä myös ajatella että teet ehkä palveluksen hänelle. Kun jätät hänet oman onnensa nojaan, hän ehkä huomaa jonain päivänä yrittää parantua. Mutta jos vain jatkat hänen vierellään kannatellen, luultavasti vain avustat hänen juomariippuvuuttaan.
Olet kuitenkin jo pitkällä, joten harkitse tarkkaan hylkäätkö nyt tämän vaihtoehdon. Ero on hirveän raskas ja yksinäisyys pelottaa ja elämänmuutos surettaa hirvittävästi. Mutta muutkin ihmiset ovat siitä selvinneet, miksi emme mekin. Uskon että jonain päivänä helpottaa! Itse tunnen jo nyt välillä suurta helpotusta ja jopa iloa!
Hei PPPiiiik !
Alkoholistin kanssa elämisestä minulla ei ole kokemuksia - tai riippuu siitä mihin vedämme rajan alkoholismille. Olisiko se ollut alkoholismia, että ex-mieheni istuin telkun ääressä mielellään seuranaan olut. Se oli vain yksi illassa, harvoin kaksi. Ei asiassa se olut itse harmittanut, vaan se, että mies kyttäsi kaiken yötä mieluummin telkkua kuin tuli viereeni.
Nim. Ahdistuneen aloitustarinassa hän kuitenkin mainitsee, että ongelma ei ole uskottomuus tai alkoholi, vaan muu henkinen väkivalta. Ihmisen voi alentaa sanoilla, pahoinpidellä mykkyydellä ja tuhota hänen itsetuntonsa väheksymisellä.
Olen aivan samaa mieltä, että alkoholistia ei paranna kuin henkilö itse. Ja paras syy tulee ihmisen omasta sydämestä. Toki perheen onni ja esim. omat lapset voivat olla iso kannustin.
Meistä eronneista/eroavista on varmasti jokainen oman aikansa kuunnellut lupauksia ja uskonut niihin. Toiset ovat joutuneet myös uhkailun kohteeksi. Mutta tässäkin on sama viisaus - kukaan toinen ei voi päättää puolestasi erota vai ei. Holistin voi parantaa vain hän itse, laihduttaminen lähtee omasta itsestä, tupakan lopettaminen, uskollisuus... Ulkopuolisesta pakottamisesta ja sen tuloksista on yhtä helppo hakea esimerkkejä. Tämä on oikeastaan isompi aihe, josta ajattelin kirjoittaa omalla otsikolla.
Sekin on totta , PPPiiiik, että ero on "vain" ero ei kuolemaksi. Joskus jääminen on kuin kuolema - sisäinen kuolema.
Voi olla hyvä varautua uhkailuun ja tuohon terroriin. Sinä itse tunnet miehesi tavat. Mutta toivon sinulle paljon voimaa pitää tuo uhkailu arvoisessaan huomiossa. Tuo helpostus ja ilo, jota nyt tunnet - vaikka vaan ajoittainkin - on varmasti kannustin sinulle pysyä valitsemallasi tiellä.
Kuulen mielelläni lisää mielipiteitä :-) pitäkää huolta itsestänne
Lupasin tuolla PPPiiik:lle osoittamassani kirjeessä palata vielä tähän aiheeseen oman otsakkeensa alla. Asia on minua mietityttänyt paljon ja tavallaan liittyy eroamiseen, lupauksiin ja niiden rikkomiseen, mutta myös yleisesti ihmisen onnellisuuteen.
Omasta erostani on jo tovi vierinyt ja kun olen suurimman itkun yli päässyt, olen vasta voinut ajatella realistisemmin eroon johtaneita syitä. Miksi muka en voinut olla onnellinen, koska mies ei juonut, pettänyt, lyönyt - paitsi laimin?
Yksi ratkaiseva ajatus on ollut oman onnellisuuden löytäminen - minä itsekö sen teen vai puolisoni/joku toinen ihminen? Olen tullut siihen lopputulokseen, että onni on "oma asia". Toki puolisolla on valtava vaikutus siihen, mutta KUITENKIN, aivan viimeisellä hetkellä, omasta onnellisuudesta olet vastuussa vain sinä itse.
Ehkä tämä menee nyt korkealta ja kovaa, kuten sanotaan. Ehkä siirrän konkreettiset eroaikeet/teot liian lennokkaiksi ajatuksiksi. Mietin kuitenkin esim. sitä kuinka kauan meidän on velvollisuus odottaa parannusta, luottaa huomiseen jne.? Koska tullaan suhteessa siihen kohtaan, että on tehtävä kovia päätöksiä, koska kärsii olostaan suhteessa?
Oma eroni oli raskas, vaikka se olikin minun päätökseni. Silti en voisi koskaan suositella kenellekään eroa, mutta en myöskään jäämistä. Ristiriitaista! Mitä annettavaa minulla sitten on näihin keskusteluihin, jos en ota kantaa kummankaan puolesta ? Otan kantaa ja kannustan muitakin siihen, että otamme vastuun itsestämme. Ei meidän ole pakko pysyä liitossa, joka tekee meidät onnettomiksi vuosi toisensa jälkeen. Mutta myös ristiriidat kuuluvat parisuhteeseen ja onkin tärkeä miettiä, koska ollaan niin pahasti jumissa, että peli on pantava poikki. Paljonhan ihmisiä moititaan nykyisin matalasta ongelmansietokyvystä. Jos ei suju, niin vaihtoon vaan...
En minä tätä itsekään vieläkään osaa. Olen löytänyt uuden miehen, seurustelemme. Ja vaikka aluksi puhuimme ex-liitoistamme ja lupasimme toisillemme välttää tällä kertaa karikot, olen todella usein yllättänyt itseni ikäänkuin vaatimasta häntä tekemään minut onnelliseksi. Järki kieltää toimimasta siten, mutta niin minä vaan yhä teen.
Jos hän ei viihdy kotona, vaan haluaa joka ilta harrastaa jotain. Tai hänellä on koko viikonloppu muuta tekemistä, niin minä "itken" hänen peräänsä. Olen kai sellainen läheisriippuvainen. Olen kuitenkin luvannut - tällä kertaa VAIN itselleni - että muutun. Ja muutos on jo alkanut, tunnen sen. Olen miettinyt asioita, joista saan iloa itselleni ja teen niitä. En odota, että mies läsnäolollaan onnellistaa minut.
Ahdistuneella ja PPPiiik:llä voisi käyttää samaa logiikkaa. Lakataan miettimästä ja ennen kaikkia pelkäämästä toisen reaktioita. Jos ero tuntuu kahdesta huonosta vaihtoehdosta paremmalta, valitsen sen. Tai toisin päin. Edelleen kuulutan vain sitä, että anna itsellesi aikaa. Mieti rauhassa, millaisen elämän itsellesi haluat.
Onkohan tässä mitään järkeä, mitä kirjoitin ;-) Kertokaa mielipiteenne