En sittenkään tainnut rakastaa sinua kovin paljon, vaikka niin itselleni uskottelin. Jos olisin rakastanut, oikein todella rakastanut, olisin pitänyt suuni supussa ja kynäni kurissa. Eihän meillä ollut tulevaisuuttakaan, ja ilman sitä kaikki rakkauden teot ovat pelkkää himoa, eikö niin? Tai ehkä rakkautta on monenlaista: ehkä jokin muoto on kestävää, jokin toinen vain hetkellistä. Ehkä, ehkä ei. Mutta sinä olit jo rakastettu, sinulla oli jo onnesi, ja minun olisi pitänyt osata kunnioittaa sitä. Olin äärimmäisen itsekäs, äärimmäisen typerä. Oikeastaan ymmärsin sen silloinkin, mutta en vain osannut antaa periksi. Sinä menit päästämään minut lähemmäksi kuin kukaan aiemmin, ja minä humalluin siitä. Halusin lisää, halusin kaiken - mutta en sinun parastasi. Olisin karannut sinulta kuitenkin, ja sinä tiesit sen. Me olimme mahdoton yhtälö. Sinun jälkeesi olen viettänyt hiljaiseloa, usko tai älä. Olen pysytellyt omissa oloissani, poissa ihmisten hyörinästä. En ole tavannut ketään, joka olisi aidosti kiinnostanut, enkä enää tunne itseäni kiinnostavaksi. Minä todella poltin näppini ja sieluni sinun kanssasi. Ajatella miten vähästä, loppujen lopuksi... Ei siitä ole kauan, kun minä vielä pyysin sinulta joka aamu hiljaa mielessäni anteeksi tekosiani, ja nyt minä olen väsynyt tähän elämääni, jonka ei pitänyt mennä näin, sinusta riippumatta.
Miksi en kerro tätä sinulle suoraan? En yksinkertaisesti halua sinun todella tietävän, miten asiani ovat. En tahdo sinun tietävän mitään siitä kaaoksesta, jonka vallassa lähdin, saati kuinka kauan sitä kesti; Toivon, että muistat vain ne meidän viattomimmat, hauskimmat hetkemme. Pohtisit vain siellä jossain, mitä kaikkea se hupsu onkaan tällä välin tehnyt, millaisen kullan löytänyt... Ja sekin olisi hyvä, jos muistaisit minut pelkkänä nilviäisenä, joka kerran roikkui sinussa kiinni, mutta tiedän kyllä, että muistosi ovat lämpimämmät.
Miksi lainkaan kirjoitin tämän? Jotenkin se vain tuntui tarpeelliselta, tämän yksinäisyyteni keskellä.
Miksi en kerro tätä sinulle suoraan? En yksinkertaisesti halua sinun todella tietävän, miten asiani ovat. En tahdo sinun tietävän mitään siitä kaaoksesta, jonka vallassa lähdin, saati kuinka kauan sitä kesti; Toivon, että muistat vain ne meidän viattomimmat, hauskimmat hetkemme. Pohtisit vain siellä jossain, mitä kaikkea se hupsu onkaan tällä välin tehnyt, millaisen kullan löytänyt... Ja sekin olisi hyvä, jos muistaisit minut pelkkänä nilviäisenä, joka kerran roikkui sinussa kiinni, mutta tiedän kyllä, että muistosi ovat lämpimämmät.
Miksi lainkaan kirjoitin tämän? Jotenkin se vain tuntui tarpeelliselta, tämän yksinäisyyteni keskellä.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Kirjeesi oli todella avoin ja kaunis. Kyllä tällaiset ajatukset PITÄISI sanoa toiselle suoraan, jos siis aidosti välität hänestä?!
Välitän hänestä paljon; niin paljon, etten halua enää millään lailla häiritä hänen onneaan. Ja vettäkin on virrannut siitä, kun viimeksi tapasimme...
Aivan uskomatonta! Päättää nyt toisen puolesta mikä on hänelle parhaaksi, seurauksista piittaamatta. Juuri noin Hän lähti, sanaakaan sanomatta, kirjettäkään kirjoittamatta, vain lähti. Minä jäin, istuin ja itkin, en ymmärtänyt, en ymmärrä vieläkään, kuukausien perästä. Syytän itseäni, syytän häntä, en halua elää, en löydä enää tähtiä taivaalta. Ja hän vain päätti mikä on minulle parasta.
En ole Columbus enkä minä sentään aivan niin lähtenyt. Olen ollut kirjoitukseni kohteen kanssa tekemisissä myöhemminkin, mutta hyvin rajoitetusti, jos niin voidaan sanoa. Hän on toivoakseni autuaan tietämätön siitä sekamelskasta, jonka sisälläni aiheutti. Se on todellakin oma ongelmani, ei hänen.
Tuskinpa sentään autuaan, vai hyväksyikö hän selityksesi? Annoitko edes selitystä? Et kirjoittaisi täällä jos asia olisi yhdessä sovittu. En minäkään roikkuisi täällä jos muuhun elämään pystyisin. Uskoin, toivoin ja rakastin - kuitenkin, eikä sillä ollut hänelle penninkään vertaa arvoa.
Hän halusi minun lähtevän, joten selityksiä ei minun puoleltani suuremmin kaivattu. Mielestäni hän teki viisaasti siitä huolimatta,että hänen rakkaudellaan oli ylen määrin arvoa minulle.
Minä en yleensä pidä tapanani täällä roikkua, vaikka elämän korvikettahan tämä minullekin on.
Minusta teit väärin, kun jätit rakkaasi. Voitko kuvitella miltä hänestä tuntuu? Hän ehkä vieläkin miettii syytä miksi jätit?
Tämä oli varmaan naisellle?
Kuinka pitkä aika tästä erosta on?
Niin, hän itse halusi minun lähtevän. Tosin "lähteminen" voidaan tässä ymmärtää vähän toisellakin tavalla. Oli miten oli, hän teki valintansa itse.
Ero, jos sitä sellaiseksi saattaa edes sanoa, tapahtui jo vuosia sitten.
Millä lailla hän sinut jätti?
Minusta pitäisi erota kasvotusten yhdessä.
Onko tästä suhteesta aikaa jo 5 vuotta vai 7 vuotta,
tai vielä pidempi aika?
Oletko tavannut häntä eron jälkeen, missä
merkeissä?
Pahoitteluni nimimerkkisi virheellisestä kirjoitusasusta edellisessä viestissäni.
No, hän ilmaisi kantansa ihan selväsanaisesti kahden kesken sanotaan nyt viitsen vuotta sitten. En ole tavannut häntä sen koommin, mutta joulukortteja on lähetelty, kuten myös tekstiviestejä jne. Puhelimessakin olemme lyhyesti puhuneet.
Olipa kirjoitukseni muuten inspiroiva...
Eipä mitään, vaikka oli kirotusvirhe. :)
Tehän olette siis kuitenkin ystäviä?
Sehän on aika hyvä juttu?
Minuahan käy kateeksi sinua!
Minulle kävi aikoinaan näin:
Eka seurustelusuhteeni katkesi, kun mies
vain hävisi elämästäni. Sanomatta koskaan syytä!
Asia painaa vieläkin mieltäni.. :(
Minun vuoroni esittää pahoitteluni, tuntemani tuska sai minut suuntaamaan vihani ihmiseen johon se ei kohdistu, anteeksi.
Kirjoituksesi todella inspiroi, ja todellakin satutti syvemmältä kuin uskotkaan. Selitystä en koskaan saanut enkä varmaan koskaan tule saamaan, Hän vain lähti. Elämäni romahti, muutkin asiat olivat silloin huonosti, enkä jaksanut enää nousta. Työntekoon en kykene, kauppaankaan en joka päivä pysty lähtemään, olen menettänyt kykyni nauttia elämästä. Tuolla jossain Hän olettaa tehneensä oikein, aivan kuin sinäkin, harmittelee ehkä omaa pahaa oloaan, mutta jatkaa elämäänsä, autuaan tietämättömänä.
Ihme kyllä, olemme tosiaan vieläkin ystäviä, vaikka yhteys välillämme onkin aika hentoinen. Mutta en minä häneltä enempää tohtisi odottaakaan.
Onpa sinullekin tapaus kohdalle osunut! Varmasti tuollainen katoamistemppu jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Itse en olisi ehkä kestänyt edes sitä, että kirjoitukseni kohde olisi sulkenut minut täydellisesti elämästään sen jälkeen, kun poistuin näyttämöltä, vaikka joskus taas ajattelen, että olisin sen hyvin ansainnutkin.
Suotakoon sinulle tunnekuohusi. Olen joskus itsekin nähnyt näkyjä näillä palstoilla, siis silloin joskus kauan sitten, kun näillä enemmän pyöriskelin.
Missään tapauksessa en olisi itse voinut tehdä enempää tämän ihmissuhteen rakentamiseksi, sillä liikuin varmasti jo terveen järjen rajamailla silloinkin. Hakkasin jonkin aikaa päätäni seinään, ennen kuin tajusin luovuttaa.
Kuinka kauan olet ollut alamaissa kariutuneen suhteesi takia? Itselläni toipuminen vei tavallaan vuosia, vaikka kyllä minulta nyt arki jotenkin sujui kaiken aikaa. Mutta vain jotenkin, ja oikeastaan koko romanssi sai kyllä välillä niin epäterveitä piirteitä, että niiden kohdalla mieluiten sinetöin suuni iäksi.
Sattui kyllä.. Ja vielä monen vuoden jälkeen vaivaa
mieltä. Tuskin koskaan voin unohtaa.
Onneksi tapasin vuosien jälkeen uuden ja paremman. :) Ja olen hänen kanssaan hyvin onnellinen.
Nyt on sitten minun vuoroni olla kateellinen! Minä kun en tosiaan ole ketään löytänyt, mutta vähiin ovat ponnistelutkin jääneet. Vuosien vieriessä sitä jotenkin vain tottuu olemaan yksin.
Älä jää yksin!
Vaan hae muiden seuraa, saatat löytää kultaa..
Yksin ollessa vain masentuu täysin. Ehkä löydät
jonkun, jonka kanssa puhua asiasta. Niin minäkin tein ja teen.
Olen oikeastaan erakkoluonne, elämässäni on ollut hyvin vähän ihmisiä. Haaveilen toki joskus kauniista ihmissuhteesta, mutta nämä ajat eivät tunnu oikein suotuisilta tällaiselle herkälle romantikolle. Enkä taida olla erityisen hyvä seuramieskään. Baarit ja ravintolat kierrän kaukaa, enkä harrastuksissanikaan juuri tapaa ketään. Ja kuten alussa kirjoitin, en minä juuri itsessäni mitään tyrkyttämisen arvoista näe. On niin helppo jäädä yksin kotiin...
Olen kanssa ujo luonne ja en rellestä ulkona.
Joten tiedän miten vaikeaa voi olla tutustua
ihmisiiin..
Mutta kaipasin jotain. Joten aloitin kirjeenvaihdon.
Tapasin sitä kautta mieheni. Ja sain myös monta
hyvää ystävää.:)
Onko sulla harrastuksia? Sitä kautta tapaa usein
mukavia ihmisiä.
Olen minäkin joskus kirjeenvaihto- ja seuranhakuilmoituksia harrastanut, mutta eipä ole kohdallani tärpännyt. Ilmeisesti olen niin outo tyyppi, tai vaihtoehtoisesti niin tylsä, ettei kukaan halua kanssani edes ihan rehelliseen platoniseen kirjeenvaihtoon.:/
Harrastan enimmäkseen musiikkia ja lukemista.
Olet pukenut minun tapaukseni ja ajatukseni sanoiksi. Minulla vain paljon tuoreempi. Toinen lopetti ilman mitään selitystä. Se ettei saa mitään syytä sattuu pahiten. Otin sen kovin raskaasti, mutta olen niitä jotka aina nousevat jaloilleen aika pian, joten en jää pitkäksi aikaa suremaan. Minulla on onneksi ollut ystävä joka piti minut jaloillani ja hengissä ensimmäisen ajan, nyt alan jo toimia omin voimin. En voi surra ihmistä joka tekee noin. Vaikka hän minulle oli tärkeä ja arvostin ja kunnioitin häntä suuresti, en enää voi sitä tehdä vaan nyt näen hänet yksistään niljaskana, katalana olentona joka ei ollut eikä ole minun tunteitteni arvoinen.
Niin, itse en oikeastaan ole uhri, vaan pikemminkin konna. Sillä sanotaanhan, että siihen, joka torjuu toisen, sattuu enemmän kuin siihen, joka tulee torjutuksi. Minulla olisi pitänyt olla sen verran psykologista silmää ja suhteellisuudentajua, etten olisi pakottanut toista sanomaan minulle ei ja vielä toistuvasti..! Mutta eipähän vain ollut, vaikka samanaikaisesti tiesin, ettei suhteemme voisi pidemmän päälle toimia. Ja jos kysytte, mistä tiesin, niin jäätte vaille vastausta, koska kaikkea en sentään aio kertoa. ;)
ongelma mulla. On vain yksi live-ystävä..
olen hiljainen,rauhallinen tyyppi. Tykkään lukea,
kuunnella musaa ja maalata. :)
Voin kyllä tarjoutua ystäväksi?
Vain tuhkaa minulle jäi siitä minkä luulin olevan lujaa ja kestävää. Mikä oli totta ja mikä näytelmää, mikä aitoa ja mikä valhetta, ne minua nyt piinaavat. Syksyn olen yrittänyt löytää edes jotain mistä pitää kiinni, mutta tuhkaa minä rakastin, ja rakastan edelleen. Jos hitaasti liekkinsä saanut rakkaus sammuu yhtä hitaasti kuin syttyy niin vuosia menee ennen kuin minäkin olen vapaa jatkamaan.
fisuN, mitä minä nyt teen? :/ Et tiedä, tai tietenkin sinä tiedät, miten houkuttelevalta tuntuu ajatus ystävästä, mutta sitten on taas tämä varova minäni, jonka mielestä näillä foorumeilla on syytä Suureen Varovaisuuteen - varsinkin kun en halua tulla ex-rakkaani tai jonkun yhteisen tuttavamme tunnistamaksi. Vaikka en minä kyllä osaa oikein kuvitella, mitä vahinkoa siitä minulle voisi todellisuudessa koitua, jos esimerkiksi antaisin sinulle täällä jonkin väliaikaisen sähköpostiosoitteen.
Vaikutat tosi reilulta ja mukavalta, ja kaiken kirjoittamasi perusteella minusta tuntuu, että sinä tosiaan ymmärrät, mitä on olla tämmöinen maan hiljainen.
Oletko sinä ihan tosissasi? :)
Tottakai olen!:)
Olisi niiiin mukavaa saada samanhenkisiä ystäviä!
No, minä laitan osoitteeni:
[email protected]
Otappa ihmeessä yhteyttä!
Olen kaukana siitä. Ihmisraunio joka sai uskonsa takaisin sinun vuoksesi jonka taas menettäen...sinun vuoksesi. Onneni on sinun käsissä. Saan sen takaisin vain sillä että palaat ja tuot sen takaisin. MINÄ RAKASTAN SINUA! HÄNTÄ EN OLE KOSKAAN RAKASTANUTKAAN! Tai ehkä joskus hetkisen hänestä pidin kunnes näin luonteensa todellisen...
~M~
Entä miksi sinä luulet, että olisin juuri tuo rakkaasi? :) Oli surullista lukea, että olet kadottanut onnesi, mutta taitaapa olla ihmisten kesken sillä lailla, että melkeinpä kaikki meistä ovat rakkaudessa haavoittuneita. Omasta tapauksestani en kuitenkaan aio täällä enempää kertoilla, sillä olen oikeastaan lörpötellyt jo ihan liiaksikin.