Minulla ei ollut kovin mukava anoppi ja alkuvuosina ajattelin hänestä hyvinkin verisesti, koska tilanteet ajautuivat joskus mahdottomiksi. Parempi vaimo olisi pitänyt pojalle olla! Saati sitten kulttuuriset erot anopin ja minun välillä, joihin ei yhdistävää siltaa ikinä löytynyt. Mutta ainoa mitä tein oli opetella sietämään anoppia ja se kyllä onnistui hitaasti, varmasti ja ajan kanssa. Silloin minäkin löysin paikkani ja tahtoni, joihin anopin oli tyytyminen.
Nyt kun anoppi on kuollut huomaan, että huonosta ihmissuhdejuonesta huolimatta (ja jonka olisin toivonut olevan iloinen ja lämmin juoni) elämässäni on tyhjä aukko. Ketä minä nyt mielessäni manailen ja arvostelen, koska miehen suvussa ei ole tilalle ketään muutakaan laittaa? Kenen syyksi laitan epäonnistuneet kesälomat, kenen vastuulle lykkään miehen tunne-elämän reaktiot, kenestä me nyt yhdessä riitelemme kuka on tärkeä ja kuka ei?
Kun katsoin, miten anopin arkku laskettiin hautaan ja miten mieheni oli hajota itkunsa kanssa kappaleiksi, kiitin anoppia mielessäni siitä että vaikka hän oli huono anoppi, niin varmasti maailman paras äiti miehelleni ja kuinka minäkin olen siitä osani saanut. Saanut siis mallin mitä on rakastaa lastaan kunnolla. Ei sellainen rakkaus huonoa voi olla, vaikka se olikin pala pois miehen tunteissa minua kohtaan.Mutta eikös se ole elämää?
P.S. On muuten helpottavaa jättää hyvästit anopille, jos on hänen eläessään jo sovussa siitä mikä hän on ja miten meistä ei ikinä tullut läheisiä. Anopista tuli vain tavallinen ihminen ja nainen, jonka elämä meni kuten oli trakoituskin. Ehkä minun tehtäväni oli huonona miniänä antaa hänelle ihmisenä jokinlainen opetus, vaikkakaan ei sitä tavallisena maallikkona aina käsitäkään kohtalon oikkuja ja tarkoitusperiä?
Nyt kun anoppi on kuollut huomaan, että huonosta ihmissuhdejuonesta huolimatta (ja jonka olisin toivonut olevan iloinen ja lämmin juoni) elämässäni on tyhjä aukko. Ketä minä nyt mielessäni manailen ja arvostelen, koska miehen suvussa ei ole tilalle ketään muutakaan laittaa? Kenen syyksi laitan epäonnistuneet kesälomat, kenen vastuulle lykkään miehen tunne-elämän reaktiot, kenestä me nyt yhdessä riitelemme kuka on tärkeä ja kuka ei?
Kun katsoin, miten anopin arkku laskettiin hautaan ja miten mieheni oli hajota itkunsa kanssa kappaleiksi, kiitin anoppia mielessäni siitä että vaikka hän oli huono anoppi, niin varmasti maailman paras äiti miehelleni ja kuinka minäkin olen siitä osani saanut. Saanut siis mallin mitä on rakastaa lastaan kunnolla. Ei sellainen rakkaus huonoa voi olla, vaikka se olikin pala pois miehen tunteissa minua kohtaan.Mutta eikös se ole elämää?
P.S. On muuten helpottavaa jättää hyvästit anopille, jos on hänen eläessään jo sovussa siitä mikä hän on ja miten meistä ei ikinä tullut läheisiä. Anopista tuli vain tavallinen ihminen ja nainen, jonka elämä meni kuten oli trakoituskin. Ehkä minun tehtäväni oli huonona miniänä antaa hänelle ihmisenä jokinlainen opetus, vaikkakaan ei sitä tavallisena maallikkona aina käsitäkään kohtalon oikkuja ja tarkoitusperiä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
tajuta, että mies rakastaa omaa äitiään ja suhde omaan vaimoon on lähinnä seksuaalinen.
Etkö tajua, että hyvin harva mies panee välit poikki vaimoonsa, mutta yli puolet avioliitoista päätyy lapsista huolimatta eroon ja suúrin osa
naimisissa pysyvistä miehistä ei vaimoaan arvosta tipan vertaa vaan juoksee vieraissa.
Tajua: Miehen todellinen ja ainoa puhdas rakkaus on rakkaus omaa äitiään kohtaan ja tietysti myös isäänsä kohtaan, mutta äiti on aina äiti.
Jos vaimo ei sitä tajua, niin onpa hän tosi tyhmä.
Se on maailman laki.
Kukaan mies ei menisi naimisiin, jos ei olisi olemassa sitä ns. seksuaalisuutta tai ainakin hyvin harva.
hyvin harva mies panee välit poikki ÄITIINSÄ.
miksi pitäisi? Teidän Nihilismien takiako?
sillain kun mies käsittelee äitiänsä niin myös vaimoansa.Jos käytöstavat ja kaikki muu on hyvin äitiin niin on myös siihen vaimoon.Mietitääs jokainen kohdallamme pitääkö paikkansa.Meillä pitää.Mulla on anoppi ja minä olen minjä ja mulla vielä minjä.
ja panishan ne kaikki poiiijat äitiiänsä mtä ne nyt muita naisia kahtomaan. Jos äiti antas ni isukinkin voi heivata pelolle... äippä se on suurin rakkaus....
Ei ihme ettei ne aviolitot onnistu kun miehet opetetaan roikkumaan äitin helmoissa.
Toimii se avioliitto silloin jos kumpikin antaa siihen täydet 100%. Eli kun avioidutaan se napanuora tulee siihen äippään viimein katkaista.
Kun mies on oppinut manipuloiman mutsinsa ja valehtelemaan hänelle joka asiassa, niin kyllä hän kuvittelee vaimonkin olevan yhtä lailla jymäytettävissä.
Kun näin ei ole, niin vaimossa on vika.
NAPANUORA EI KOSKAAN KATKEA ÄITIIN EIKÄ ISÄÄNKÄÄN, VAAN KUOLEMAN JÄLKEENKIN SE ON VIELÄ VAHVEMPI.
NUORI NAINEN VAIETKOON SEURAKUNNASSA JA MIES SAA OLLA OMAN LAPSUUDENPERHEENSÄ KANSSA JUST NIIN PALJON KUIN HALUAA, VAIKKA JOKA PÄIVÄ KAKSI KERTAA JA SOITELLA AINA KUN HUVITTAA, SITÄ EI VOI KUKAAN FEMAKKO ESTÄÄ.
MIEHET...RYHDISTÄYTYKÄÄ JA ANTAKAA ARVO ÄIDEILLENNE JA ISILLENNE JA SISARUKSILLENNE.
VAIMO ON TAVALLAAN VIERAS HENKILÖ, ÄLKÄÄKÄ HÄNEN PERHEENSÄ LUONA JATKUVASTI RAMPATKO.
VAIMON ÄITI SAA TEHDÄ TYÖT, MUTTA ARVOKKAAMMAN ELI MIEHEN ÄITI ON KUIN KUNINGATAR JA POIKANSA ARVOSTAMA .....AINA
..omaan myrkkyynsä tai siihen vihantunteeseen mitä sisällään kantaa esim: miniää kohtaan. Voiko viha tappaa? No voi se ja kuorrutettuna mustasukkaisuudella ja katkeruudella ja mausteena toimii anteeksiantamattomuus ihmisiä kohtaan.
Viha on suuri vaikuttaja jo sen antaa määrätä elämää.
Miksei jokainen voi olla oma itsensä ilman syylistämistä ja mollaamista?
Ei kai nykyajan elämässä tai kovassa maailmassa tule muuta kuin psykopaatteja jos ei ole jo se entuudestaan. Näin kai tämä väkivallalla kasvatettu suomi on että Auvisia voi tulla vielä lisää.
Niitä naispuolisia miniöitä eli naispuolisia auvisia riittää...ikävä kyllä, mutta mikä parasta, ne nykymuijat yleensä kuolevat nuorena kun viina ja huumeet ja tupakka maistuu ja anoppi elää 100-vuotiaaksi terveenä.