Olen juuri aloittanut uudessa työpaikassa, jossa normaalisti kysellään vähän puolin ja toisin työkavereista..
He kyselivät sitten, että onko minulla parisuhdetta johon vastasin totuuden mukaan: Asun avoliitossa, seurustellut 15 vuotiaasta, kihloissa, menossa naimisiin ensi vuonna, omakotitalo suunnitelmissa ja että lasta olemme yrittäneet siitä asti, kun menimme kihloihin. Eli n. 7kk sitten.
Näin heidän naamaltaan, että he todella järkyttyivät.. ja samalla vähän minäkin heidän ilmeitään.
He alkoivat kyselemään, että olenkos tietoinen mihin olen ryhtymässä nuorena ja että nuorena aloitettu seurustelu päättyy usein yms.. vastailin tietysti ihan normaalisti, että kyllä olen tietoinen tekemisistäni ja ei tässä olla eroamassa, mutta työpäivän päätyttyä lähes kihisin kiukusta.
Pidetäänkö 20 vuotiasta liian nuorena sitoutumaan oikeasti?
Kaverini (joka siis samassa työpaikassa) kertoi minulle, että työpaikan naikkoset oli yhteen ääneen puhuneet asiasta heti kun olin lähtenyt.. Joku oli sanonut, että oli kuulemma aivan varma, että sormessa on vain joku teinikihla-hopeasormus ja että oli yllättynyt, kun olikin ihan kultaa.
Ja jos oikein käsitin, niin jotain myös, että viimesitään polttareihin se sitten kaatuukin.. jos edes sinne asti pääsemme.
Huhhuh. Tämä nyt on minusta jotenkin vähän hassua.. minkä ikäisenä sitä sitten voi mennä naimisiin ja perustaa perheen, että tekee oikein muiden mielestä?
Emme me tässä ole mitään asioita muuttelemassa (häät ja lapset) mutta tämä jäi kaivelemaan mieltäni, että mikä se oikea ikä sitten on?
Olen ehkä nuori kyllä, mutta täysin tietoinen mihin olen ryhtymässä.
He kyselivät sitten, että onko minulla parisuhdetta johon vastasin totuuden mukaan: Asun avoliitossa, seurustellut 15 vuotiaasta, kihloissa, menossa naimisiin ensi vuonna, omakotitalo suunnitelmissa ja että lasta olemme yrittäneet siitä asti, kun menimme kihloihin. Eli n. 7kk sitten.
Näin heidän naamaltaan, että he todella järkyttyivät.. ja samalla vähän minäkin heidän ilmeitään.
He alkoivat kyselemään, että olenkos tietoinen mihin olen ryhtymässä nuorena ja että nuorena aloitettu seurustelu päättyy usein yms.. vastailin tietysti ihan normaalisti, että kyllä olen tietoinen tekemisistäni ja ei tässä olla eroamassa, mutta työpäivän päätyttyä lähes kihisin kiukusta.
Pidetäänkö 20 vuotiasta liian nuorena sitoutumaan oikeasti?
Kaverini (joka siis samassa työpaikassa) kertoi minulle, että työpaikan naikkoset oli yhteen ääneen puhuneet asiasta heti kun olin lähtenyt.. Joku oli sanonut, että oli kuulemma aivan varma, että sormessa on vain joku teinikihla-hopeasormus ja että oli yllättynyt, kun olikin ihan kultaa.
Ja jos oikein käsitin, niin jotain myös, että viimesitään polttareihin se sitten kaatuukin.. jos edes sinne asti pääsemme.
Huhhuh. Tämä nyt on minusta jotenkin vähän hassua.. minkä ikäisenä sitä sitten voi mennä naimisiin ja perustaa perheen, että tekee oikein muiden mielestä?
Emme me tässä ole mitään asioita muuttelemassa (häät ja lapset) mutta tämä jäi kaivelemaan mieltäni, että mikä se oikea ikä sitten on?
Olen ehkä nuori kyllä, mutta täysin tietoinen mihin olen ryhtymässä.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Älä välitä muiden puheista. Jos sinä ja kumppanisi olette jo 5 vuotta yhdessä ja tiedätte sopivanne toisillenne, tiedätte suhteestanne paljon enemmän kuin nuo "elämänkokemusta omaavat". Ja ero voi tulla, vaikka vanhempanakin menisi naimisiin.
Päättäkää itse omista asioistanne, älä anna työkavereiden "vinkkien" sekoittaa päätäsi.
Onnea ja menestystä teille!
Olen samaa mieltä. Mikäpä siinä, kun on kerran sopivan kumppanin löytänut nuorena. Teillä tuntuu olevan jalat maassa ja sydän kohdallaan. Ei ole sopivaa ikää avioliiton onnistumiselle, joillekin se ei sovi missään iässä. Kunhan muistaa, että se vaatii jatkossa töitä, hyvä liitto ei kestä itsestään hyvänä. Senhän tunnut tietävänkin. Älä pahoita mieltäsi muiden mielipiteistä. Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti se on.
Ei muuta kuin häitä suunnittelemaan, ja onnellista yhteistä arkea.
älä hyvä tyttö mene enää tuohon halpaan, että kerrot jollekin haaskaporukalle koko elämäntarinansa. Jos et muuten saa kertomisen halua kuriin, mieti, kertoivatko nämä sinulle samalla mitalla omaa elämäänsä?
Ei sillä eikä millään, vahinko on käynyt, eikä sitä enää voi korjata, mutta siihen, että tietäisit miten asioitasi vatkataan selkäsi takana, olit varmaankin liian nuori.
Hetken sulla varmaan oli olo, että sä tulit elämäntarinallasi hyväksytyksi akkain laumassa, ja toivottavasti näin kävikin, mutta tästä pitäen sun on sitten viisainta kertoa kaikki, että saat pitää asemasi, ja silti sinunkin elämää vatkotaan selän takana.
Avioliiton solmiminen on tasan sun ja kihlattusi asia, ei se kuulu minkään ämmälauman kahvipöytä pureskeltavaksi. Voin arvata, kuinka loisten olet kertonut kohtusi tilanteestakin, ja voin arvata, kuin loistaen haaskalauma pohtii sitä sinun kanssasi. Teemana vaan se, ettei pitäisi.
Suosittelen myös varjovaisuutta. Jos on uudessa työpaikassa, kannattaa vähän aikaa seurata hissukseen mikä on paikan henki ja missä mielessä ihmiset kyselevät asioita ja ennen kaikkea kuinka paljon ihmiset puhuvat omista asioistaan. Voi olla että kaikki ovat mukavia ihmisiä ilman takaa-ajatuksia tai sitten joukossa on muutama, joka tykkää juoruilla tai sitten kaikki ovat pahansuopia ihmisiä. Kannattaa kertoa vain jo toteuneista asioista eli esim. siitä että on juuri kihlautunut ja häätkin on tarkoitus pitää jossain vaiheessa (häistä ehtii kyllä kertoa sitten kun valmistelut ovat täysillä menossa). Jos kerrot tulevista suunnistelmista paljon etukäteen, aletaan kytätä ja jos sitten jotain ei tapahdukaan, ollaan pahansuopia. Niitä lapsiakaan kun ei välttämättä kaikille heti siunaannu...
Täällä netissä kannattaa myös varoa. Esim. noin yksityiskohtaisen selostuksen perusteella mitä tänne annoit, palstaa selailevat työkaverisi voivat saada lisää puhuttavaa, ellet sitten ollut jo niin ovela, että muutit ikääsi ja muita tietojasi. Kaikkea kannattaa modifioida pikkuisen.
Nyt tuli tekstiä sellaisesta aiheesta, että oli pakko tunkea lusikkansa soppaan :)
Ensinnäkin itse olen sitä mieltä, että melko tapauskohtaista on tämä sitoutuminen. Ja että kihlat (lupaus avioliitosta!), naimisiinmeno ja lapset ovat yhteydessä siihen, miten pitkään ollan tunnettu ja yhteistä taivalta kuljettu, miten löytyy rakkautta, luottamusta ja rahkeita yhdessä kasvattaa pikkuiset ihmistaimet kelpo kansalaisiksi tähän maahan :)
Itselläni on hieman kysyjän kaltainen ongelma... Tosin minä en ihan vielä ole noin pitkällä mutta nyt minulla on elämässäni mies, jonka kanssa voin nähdä elämääni jonkin verran eteenpäin. Yhteenmuuttoa voisi pikku hiljaa ajatella ja siitä eteen päin sitten, jos kaikki toimii, niin isompia askelia kohti ihan oikeaa yhteistä elämää.
Täytän ensi vuonna 22 ja olen mielestäni ennemminkin "nuori aikuinen" kuin "teini" mutta ilmeisesti esim. työkavereiden mielestä tämä ei riitä... Työkavereissani on, yllättäen, noin 30 ja 30 ihmisiä suurin osa, toisinsanoen heillä minun ikäkauteni on kaukana ja he ovat ihan oikeasti aikuisia... Mikähän minä sitten olen?
Työkaverini näet ovat sitä mieltä että olen liian nuori muuhun kun "yhdessä pyörimiseen". Kuulostaako tutulta; "onhan se kiva että sinulla on poikakaveri, mutta katsele vielä ympärillesi ja ole jonkin aikaa ominesi, sinun kuuluu vielä irroitella, olet niin nuori!" ?? Ei ole kauaa kun kävimme tauolla keskustelua, jossa minä olin "teini" jonka kuuluu vielä katsella ja maistaa itsenäisyyttä...
Samaan aikaan kuitenkin samalla paikkakunnalla monet ikäiseni ja nuoremmat ovat kihlautuneet, menneet naimisiin, saaneet tai saamassa lapsia. Purkavatko ihmiset sitten minuun mielipiteensä muidenkin nuorten aikuisten elämänkulusta?
Pitäisikö minun heidän mielipiteensä "koska olen niin nuori" takia odottaa, kunnes olen esim. 25 ja tarpeeksi aikuinen muuttaakseni yhteen miehen kanssa? (Olen joskus miehen kanssa asunutkin jo mutta...)
He eivät käsitä, että jotkut ovat olleet jo 4 vuotta yhdessä ja haluavat vakiintua - koska he ovat niin nuoria! He eivät tiedä, että joillain nuorilla ja ulkoisesti terveen näköisillä ihmisillä, biologinen kello tikittää terveydellisistä syistä...
Minun mielestäni ainoa oikea keino ei ole "odottaa vakiintumiseen sopivaa ikää". Jokainen tekee oman elämänsä, jokaisella on omat tunteensa ja tuntemuksensa, halunsa, tahtonsa ja kokeilunsakin. Ei vähän vanhempanakaan aloitetut liitot aina kestä.
Hauskaa joulunodotusta kaikille :)
kyllä 20-vuotias nainen joka on saanut käydä murrosikänsä loppuun saakka, on yleisesti ottaen kypsä ja tietää mitä tekee. Toki kokemusta ei ole välttämättä kaikesta mutta ei se haittaa - jos haluaa rakastaa niin rakkaus tekee kaiken hyvän työn. Ja oikeastaan hyvä mennä nuorena naimisiin - se minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Kun nuorena oppii rakastamaan niin hyvin menee! Toivottavasti mieskin on kypsä avioon?
Olen itse vanha ja huomaan että ei ole helppo enää kasvaa yhteen jonku kanssa. Onneksi olkoon, eläköön nuoruus!
Meitä on moneksi. Me löysimme toisemme nelikymppisinä, eikä todellakaan ole ollut mitään ongelmaa kasvaa yhteen! Tässä iässä kumpikin tietää mitä elämältä tahtoo ja on osannut valita kumppaninsa sitä silmällä pitäen, että on samantapainen maailmankatsomus ja yhteisiä tavoitteita. Toisen niskaan ei myöskään tule kaadettua mitään epärealistia odotuksia siitä, että hän tekisi minut onnelliseksi ja toisi elämään jotain ihmeellistä gloriaa vaan tässä iässä on oppinut arvostamaan hyvin sujuvaa ja onnellista arkea. Itsetuntemus auttaa siinä, että ei tule arvovaltakiistoja sun muita, eikä loukkaannuta turhista, vaikka toisella joskus olisikin huono päivä.
Minä en olisi ollut valmis avioitumaan edes kolmekymppisenä, mutta jotkut ovat valmiita jo parikymppisinä. Se on yksilöllistä. Tiedän ystävistäni sen, että joillakin pitkä yksineläminen aiheuttaa sen, että haluavat itse päättää kaikesta omassa "valmiissa" elämässään, eivät halua tehdä kompromisseja, eivätkä kestä esim. sitä, että joku tulee "sotkemaan" heidän huusholliaan, kesälomasuunnitelmiaa yms. Mutta ehkä sellaiset ihmiset eivät ole alun alkaenkaan parisuhteeseen sopivaa tyyppiä?
En ole katunut naimisiin menoani vaikka olinkin silloin vanhempi kuin sinä; 22 v. Jos uskot avioliiton olevan sinun juttusi niin mene iloisena ja povi koholla naimisiin. Ei sen siirtäminen mitään hyödytä. Aina löytyy arvostelijoita ja usein heillä on katkera/kateellinen sointi taustalla.
Jatka samaan malliin- hienoa että löytyy tuollaisiakin naisia !! yes! woh!
20-vuotiaana ja 21-vuotias, kun ensimmäinen toivottu lapsi syntyi runsaan vuoden kuluttua häistä.
Toinen kun olin 26 v.
Olemme olleet aviossa vuosikymmenet ja aina vain paranee.
Ei kaikkia kiinnosta joku hemmetinmoinen biletys ja kun hankkii lapset nuorena, niin on siinä 40 v, kun voi elää jo omaakin elämää eli tosi nuori.
Minulla on pari kolme ammattia, joita hoitelen kotoa käsin ja olen ollut valintaani todella tyytyväinen.
Miksi siirtää avioitumista, jos on löytänyt todella hyvän ja kunnollisen miehen ja molemmat rakastavat toisiaan.
Ehdin jo nähdä muutaman typerän ja naista hyväksikäyttävän "miehen", jotka eivät pystyneet yrittämäänsä, mutta se jätti sellaiset jäljet, että takuulla oppi arvostamaan kunnon miestä.
Hyvää ja onnellista elämää!
Kuulun siihen ikäluokkaan, joka eli nuoruutensa koulua käyden ja ammattia suunnitellen ja opiskeluaikana katsoi itselleen samanlaisen ja samanikäisen miehen. Sen kanssa sitten mentiin avioon. Ja pysyttiin.
50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa naiset menivät naimisiin nuorina, olivat yleensä juuri ja juuri täysikäisiä. Silloin täysi-ikäisyysraja oli 21. 26-vuotiaana meillä oli kolme lasta, mies pari vuotta vanhempi, molemmat käytiin työssä.
Nythän sitten aikaa jo lapset ovat löytäneet omat kumppaninsa, hekin melko nuorina, ja meillä on miehen kanssa aikaa tehdä mitä tahansa vielä ennen eläkeikää.
Vanhempieni ja appivanhempieni avioliitto kesti 50 - 60 vuotta. Me pyritään ukon kanssa samaan.
Niin että onnea vaan nuorena onnensa löytäneille.
Ennen oli korkeasti koulutettu kun kävi lukion, nyt pitää käydä yliopisto siihen päälle, että saa kunnon ammatin. Eli kyllä se 25 paikkeille kuitenkin menee tänä päivänä, että kannattaa suunnitellakaan mitään perheenlisäystä.
Älä sinä muiden puheista välitä. Johan te olette niin kauan yhdessä olleet, että varmasti tiedätte senkin, mitä parisuhteen arki on, ja olette voineet todeta sopivanne toisillenne. Ei tuossa ole kyse enää mistään teinihuumasta =).
Minä tapasin mieheni, kun olin 17-vuotias. Ensimmäisen lapsemme saimme kun minä olin 18-vuotias. Aloitimme siis nuorina, ja vieläpä etenimme suhteessamme nopeasti. Eikö tuossa jo ole yleisen mielipiteen mukaan kaikki epäonnistumisen ja katastrofin ainekset? No, yhteiseloa on takana jo kahdeksan vuotta ja parisuhde voi paremmin kuin ikinä. Olo on hyvä, turvallinen ja rakastettu. Lapsiakin on siunaantunut muutama lisää.
Kyllä sinä tiedät mitä olet tekemässä, joten anna mennä vaan, äläkä anna ulkopuolisten ihmisten vaikuttaa mielipiteeseesi. Vaikeuksia voi teidänkin suhteeseenne joskus tulla, mutta niin tulee kaikkien muidenkin suhteisiin riippumatta siitä, onko suhde aloitettu nuorena vai vanhana. Tärkeää on muistaa, että vaikeuksistakin voi selviytyä, eikä pidä erehtyä muistamaan noiden kahvipöydän ihmisten vihjailuja siitä, että teillä ei ole toivoa.
Et ole ainoa, joka nuorena naimsiiin. Mun kaverit menivät 20 vee alle naimisiin. :)
Itse menin naimisiin parikymppisenä ja saimme heti perheenlisäystäkin. Lapsen hoito jäi minulle ja vaimo jatkoi biletystä heti kun lopetti imettämisen.. ja tuskin tarvii kertoa miten tuossa lopulta kävi.. onnellisesti kaikkien muiden paitsi exän osalta ja toki lapsikin moisesta käytöksestä henkisesti on saanut kärsiä, vaikka nuorena eroon pääsikin.
Eli hyvin usein murkkuiässä alkanut seurustelusuhde tulee päättymään kun siinä 25 paikkeilla aikuistutaan tai osahan (miehistä ikävä kyllä) eivät aikuistu koskaan. Tietenkin jos haluaa sitä ydinperhekulissia pitää yllä, niin sehän on oma valinta.
Olkaa mielummin ihan avopari ja miettikää lasta ja avioliittoa sitten kun on koulut käyty ja työpaikka alla.
Menin minäkin 20 v naimisiin, oli 16v kun aloitettiin seurustelu. 25 v oli kahden lapsen äiti. Siinä yritin kouluttaa itselleni ammattia samalla kun mies kävi ensin koulut ja sitten sai töitä. Miehellä kait jäi nuoruus "elämättä" kun tuli menoa jos jonkin laista. Sitten tuli niitä muita naisia, kaipasi kuulemma kokemusta muistakin...
Ero tuli 10 vuoden liiton jälkeen. Olin ihan liian nuori ja sinisilmäinen. Uskoin kaikkeen hyvään ja luulin että yhdessä yritetään. Olen sitä mieltä että lähempänä 30v alkaa olla vasta parisuhdekypsä. Kyllä ne menot ja kokeilut pitää olla tehtynä ensin. Kummasti muuten monen tutunkin liitto kaatui samaan asiaan siinä 30 kieppeillä :(
Minä menin naimisiin 18-vuotiaana, mies neljä vuotta vanhempi, ja 19-vuotiaana sain ensimmäisen lapsen, toisen 21-vuotiaana. Naimisiin mennessä molemmilla opiskelut kesken, minä jäin kotiin lasten kanssa ja maksoin kaiken kun oli koko ajan hyvät tulot (äitiysraha tai kotihoidontuki). Tarkoitus oli, että mies opiskelee loppuun ja menee sitten töihin, mutta eipä tuo ikinä valmistunut ja heitettiin lopulta koulusta ulos kun oli liian monta vuotta käyttänyt. Minullakin siinä vaiheessa oli jo opiskelut jatkuneet, opiskelin talvet ja kesällä töissä, maksoin edelleen kaiken. Mies kulki omia polkujaan, harvoin sitä kotona näkyi, itse olin kaikki illat sidottu kotiin lasten kanssa, ei onnistunut jokaviikkoinen jumppa niin kuin muille nuorille äideille.
Alkuaikoina juteltiin siitä että kun en ollut yhtään rakastunut, mutta mies vain sanoi että jos liitto perustuu rakkauteen, ei se kauaa kestä.
Kun aloin puhumaan erosta tuttaville, tuli joka puolelta kommenttia, että kun kerran lapsia on hankittu, pitäisi olla yhdessä niin kauan että ne on isoja. Nyt on sitten erottu ja eipä nuo ole siitä tuntuneet kärsineen, oikeastaan ainoa asia mikä niiden elämässä on muuttunut, on se, että ovat saaneet isän. Nyt se on kiinnostunut niiden elämästä ja viettää aikaa niiden kanssa enemmän kuin koskaan ennen. Ihanaa kun ei tarvitse miettiä joka penniä kun ei tarvitse elättää muuta kuin itsensä ja lapsensa! Vapaa-aikaakin on kun lapset on isällään melkein joka toinen viikonloppu, tai ainakin kerran kuussa. Sitten jaksaa taas olla niiden kanssa kun on saanut vähän tehdä omia juttujaan välillä.
Tietysti jos on rakastunut, se saattaa olla eri asia, se oli ainakin se mitä itse eniten kaipasin, varsinkin silloin alkuaikoina, lopulta senkin hyväksyi ettei sitä saa kaikki kokea. Mutta kannattaa kuitenkin miettiä, että mihin on valmis ja haluaako pilata elämänsä. Itse olen tainnut saada pysyvästi huonon äidin leiman otsaani kun sillä lailla hajotin perheen :(
Hei!!
Me menimme naimisiin viime kesänä minun ollessani 23 ja mieheni 24v. Meillä molemmilla on vakituiset ja hyvätuloiset työpaikat, omakotitalo ja kohta toivottavasti myös lapsi. Yhdessä emme ennen naimisiin menoa ollut kuin muutaman vuoden.
Miehelleni minä olin ensimmäinen vakavampi suhde(muita vähemmän vakavampia suhteita kyllä on ollut) ja itse olen kerran kerennyt kokeilla avoliittoa ja kihloja, jotka päättyivät neljän vuoden jälkeen.
Molemmat olemme kyllä bilettäneet jo ihan tarpeeksi ja yhdessäolomme aikana olemmekin sitten lähinnä viettäneet viikonloput kotona, kun enään ei huvita juosta baareissa. Joten epäilen hyvin vahvasti että alkaa kolmenkympin tietämissä menojalkaa taas vipattamaan. Kun nuorena aloitin biletyksen niin kerkesin useamman vuoden rellestää ja sen huomaa nyt kun yläaste aikaiset kaverit vasta aloittelevat. :)
Kokemusten perusteella voin sanoa että olen löytänyt elämäni miehen (minulla on myös ollut muita suhteita kun vain tuo yksi kihlaus) ja luulen että suhde kestää myös sen kolmenkympin yli. Ja jos ero tulee silloin niin ollaanpahan keretty olla naimisissa useampi vuosi, eikä ero tule heti kun muste kuivuu vihkitodistuksesta. :)
Omasta mielestäni ainakin minä olin jo alle kaksikymppisenä parisuhdekypsä, mutta luulen että sekin johtui siitä että löysin sopivan miehen.
Sinä olet 23-vuotias ja sinulla on takanasi 4 vuoden avoliitto muita lyhyempiä suhteita ja tämä nykyinen suhde on kestänyt jo pari vuotta? Kyllä sinäkin olet nuorena aloittanut, ei voi muuta sanoa! Minä pidän "nuorena" aviotumista suurempana riskinä sitä, jos aloittaa pitkän seurustelun jonain 14-17-vuotiaana, kun oman identiteetin kehitys on vielä kesken. En usko että se voi olla hyvä, jos siinä vaiheessa alkaa seurustella vakavasti eli jakaa elämäänsä tiiviisti vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Siinä voi jäädä selvittämättä mikä oma arvomaailma loppujen lopuksi on ja mitkä asiat ja tavoitteet ovat itselle tärkeitä.
Luin yhdestä avioeroja käsittelevästä tutkimuksesta, että nuorena avioituneet eroavat herkemmin kuin muut. Siinä tulee varmaan helposti joko "kasvoimme erilleen" -ilmiö (=kumpikin kasvaa jossain vaiheessa omaksi itsekseen, eikä ole enää sitä, mitä toinen oletti) tai sitten menovaihe. Tämän olen todennut myös omasta tuttavapiiristäni.
Sitä ei kukaan pysty sanomaan, kuka onnistuu ja kuka ei. Jokaisen on saatava tehdä itse omat virheensä;)
Tällä palstalla kirjoitin vähän vastaavanlaisesta tilanteesta aikaisemmin (tosin läheisriippuvuus-nimikkeellä koska siinä oli kyseessä muitakin asioita).
Siinä ensimmäisten aviovuosien jälkeen nainen huomasi olleensa naimisissa toisenlaisen henkilön kanssa mikä hänelle sopii koska hän muuttui itse 20-vuotiaana toisenlaiseksi. Oma ajatukseni on ollut että teini-ideaalit vissiin muuttuivat aikuisen ihmisen ideaaleiksi ja yhä kehittyneempi minäkuva rupesi haittaamaan liittoa ja tuomaan esille yhteensopivuusongelmat. Eipä mitään... uusi avioliitto molemmilla par aikaa meneillään.
Itse en ollut valmis avioon 20-vuotiaana. Piti jostain syystä saada rellestää ja olla lapsellinen.
"Siinä tulee varmaan helposti joko "kasvoimme erilleen" -ilmiö (=kumpikin kasvaa jossain vaiheessa omaksi itsekseen, eikä ole enää sitä, mitä toinen oletti)"
Näin voi kyllä käydä missä elämänvaiheessa tahansa. Elämä koulii ja kasvattaa, ja yhteiselon varrella tulee useitakin tilanteita, jossa toinen kokee kaipaavansa jotain muuta, kasvaneensa henkisesti eikä "tunne" enää puolisoaan. Tärkeintä on, ettei kummallekin tule se fiilis yhtä aikaa! Puolison voi oppia tuntemaan uudelleen, näkemään eri valossa. Voi jopa rakastua uudelleen.
Totta on kenties se, että nuorena helpommin lähtee kokeilemaan uusia tuulia, kun/jos tällainen kriisitilanne tulee eteen. Yllättävän moni kuitenkin kömpii vanhan kullan viereen takaisin, jos syli on vielä avoinna.
Mielestäni ei ole oikeaa ikää avioitua/sitoutua. Se on täysin ihmisen omasta (ja toisen) henkisestä kypsyydestä kiinni. Paljon vaikuttaa myös se, koska on itsenäistynyt lapsuudenkodistaan.
Minulla on monia tuttuja, jotka ovat avioituneet 19-22-vuotiaina. Osa suunnittelemattoman raskauden takia, osa ihan puhtaasta halusta sitoutua. Yksikään heistä ei ole eronnut, vaikka vaikeuksia on ollut. Ehkä ystäväpiirin malli saa minutkin uskomaan, että puolet tosiaan jatkaa yhdessä, eivätkä eroa!
Yleensä vaisto sanoo oikean ratkaisun. Pitää olla itselleen rehellinen, eikä ajatella häitä sukulaisten, romantiikan ja häähössötyksen näkökulmasta. Itse tein sen virheen, että kihlauduin, vaikka miehellä oli orastava alkoholiongelma. Ummistin silmäni vaikeuksilta, jotka hyvin todennäköisesti tulisivat eteen esteeksi tasapainolle ja onnelle. Rakkaus on usein sokea, mutta SILTI sisimmässään aavistaa asioita sen läpi. Täytyy kuunnella itseään.
Onnea aloittajalle "viisaampien" panettelusta huolimatta!
Kiitos todella paljon vastauksistanne.
Näitä hössöttelijöitä ja ihmettelijöitä löytyy tosiaan aikalailla joka paikasta.
En ole millään lailla närkästynyt työtovereihini, mutta tämä heidän käytös pisti kummaksuttamaan.
Ihan samalla kaavalla jatketaan kihlattuni kanssa, eli naimisiin ollaan menossa.
Ei meitä tosiaan työkaverit estele, kun itse päätös tehtiin.. en sillä kirjoittanut =)
Parhaat onnittelut, ja antoisaa avioelämää teille molemmille!
muitten ihmisten mielipiteistä! Ovatkohan kateellisia taikka sitten heidän elämässä ei ole muuta, kuin toisten asioiden vatvominen. Yritä päästä heidän tasonsa yläpuolelle!
Minä olin 20 v. ja vaimoni 19 v. kun menimme naimisiin. Olemme olleet nyt naimisissa (onnellisesti) 27 vuotta, kasvattaneet 4 lasta, rakentaneet kaksi omakotitaloa, ja täytyy sanoa, että ei se ainakaan avioliiton solmimisiästä ole onni kiinni!
Olimme molemmat 17-vuotiaita kun kihlauduimme reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen. Etenkin vähän vanhemmat "kaverini" naureskelivat, että joopa joo, ton ikäisenä kihloihin, ei takuulla tuu kestämään. Emme silloin edes asuneet yhdessä, vain molemmat omien vanhempiensa luona. 19-vuotiaina muutimme yhteen, 23-vuotiaina menimme naimisiin ja 24-vuotiaina saimme ensimmäisen lapsemme. Yhdessä olemme olleet nyt jo 11 vuotta ja voi kyllä sanoa, että suhteemme senkun paranee! Tottakai olemme molemmat muuttuneet tänä aikana, kasvaneet teineistä aikuisiksi, kokeneet nuoruutemme yhdessä ja tehneet paljon muutakin yhdessä. Olemme alusta asti olleet myös ne parhaat kaverit toisillemme, vaikka rakkautta ja intohimoa ei todellakaan ole puuttunut. Miksei muka voisi kasvaa aikuiseksi yhdessä? Kyllä se biletyskin onnistuu yhdessä! Tai mikä tahansa muu! Ei se oikean sattuminen kohdalle kysy ikää, se vain tulee ja sitten on menoa. Meillä kohtasivat kemiat heti, ikinä ei ole ollut näin helppoa olla kenenkään muun kanssa.
Opiskeluaikanani luokallani oli kolmekymppinen nainen, jolla oli kauhea vauvakuume päällä ja biologinen kello tikitti. Epätoivon vimmalla hän etsi itselleen miestä. Oli parikymppisenä seurustellut kaikinpuolin mukavan pojan kanssa, rakastivat toisiaan jne. mutta kun "nuorena ei saa sitoutua, vaan pitää viettää villiä sinkkuelämää" niin tämä laittoi suhteen poikki. Oliko se sitten hyvä ratkaisu tai oikea malli?
Eli eiköhän anneta myös nuorten sitoutua ja olla onnellisia! Muistetaan myös, ettei se, mikä itselle on paras vaihtoehto, ole välttämättä paras kaikille muille. Toiset ovat valmiita sitoutumaan nuorina, kaikki eivät. Ylipäätään toisille sopii paremmin sinkkuilu kun seurustelu, toiset tykkäävät kerrostalosta enemmän kuin omakotitalosta jne.
Olen menossa naimisiin ja olen sillä hetkellä 19 vuotias. Monen mielestä melko nuori mutta seurustelua on monta vuotta takana. Mielestäni kenellekään, joka ei tunne meitä ja ole nähnyt ''meidän välejä'' tulevan mieheni kanssa, ei ole varaa tulla arvostelemaan, että olen liian nuori ja jos jokuu tulee, niin mitä väliä? Ne ovat kuitenkin meidän häät.