Olemme avioliitossa oleva pariskunta, eri kulttuureista. Meillä on 7-vuotias poika ja pieni vauva. Asumme tällä hetkellä jopa eri maissa. Vaimoni Suomessa ja minä ulkomailla töissä.
Minusta tuntuu ja on tuntunut jo kauaemminkin, että suhteemme ei ole kunnossa. Vieraannumme ja jo kulttuurieromme on asettanut liittomme koetukselle aiemminkin. Etäännyn koko ajan vaimostani, en tiedä mitä hän ajattelee, tuntee ja mitä suunnitelmia hänellä on. Hän patistaa minua tekemään töitä kovasti, koska mitäpä täällä muutakaan tekisin. Rahaa, kukapa ei tarvitsisi! Hänellä on tietysti nyt kovasti työtä lasten kanssa.
Miten oikein etenen. En ole vielä tässä vaiheessa valmis tulemaan Suomeen. Syystä siitäkin, että yhteiselämämämme sekään ei ole kummoista. Riitelemme yhdessä ollessamme liian paljon. Lapset kärsivät. Riidat eivät nyt ehkä ole vakavia, mutta kuitenkin. Todella kinkkinen tilanne. Erossa kun näemme vain pari kertaa kuussa, pysyy riidatkin kohtuudessa. Kun käyn kotona, vaimoni on kiinostuneempi keskustelemaan äitinsä kanssa. Ei minun, joka käy siellä parina päivänä kuukaudessa!
Tykkään avain valtavasti pojastani ja hän minusta. Omatuntoni ei voisi olla paljon huonompi eromme takia. Hän on hieno poika, hyvin käyttäytyvä. Tietysti vauva on iso juttu. Terapiaan vaimoni ei halua yhdessä lähteä. Sanoo, että sinun pitää siellä käydä. Sinä olet riitojen syy. Kerran kävimme ja olisin halunnut jatkaa. Vaimoni ei.
Emme puolin toisin ole sanoneet rakastavamme toisiamme ehkä jo vuoteen puoleentoista. Emme ole suudelleet samaan toveen. Eli mitä tehdä. Kaksi jääräpäätä vastakkain. Onko toivoa yhteisestä onnesta jo lastemme takia. Mitään en elämässäni enää tarvi, muuta kuin, että lapsillamme olisi hyvä koti. Näin erossa vaimoni heitä kasvattaen siitä voisi tulla jotain ilman niitä riitoja. Mutta - onko tämä perhe-elämää!? Poikani kaipaa minua ja minä häntä!
Minusta tuntuu ja on tuntunut jo kauaemminkin, että suhteemme ei ole kunnossa. Vieraannumme ja jo kulttuurieromme on asettanut liittomme koetukselle aiemminkin. Etäännyn koko ajan vaimostani, en tiedä mitä hän ajattelee, tuntee ja mitä suunnitelmia hänellä on. Hän patistaa minua tekemään töitä kovasti, koska mitäpä täällä muutakaan tekisin. Rahaa, kukapa ei tarvitsisi! Hänellä on tietysti nyt kovasti työtä lasten kanssa.
Miten oikein etenen. En ole vielä tässä vaiheessa valmis tulemaan Suomeen. Syystä siitäkin, että yhteiselämämämme sekään ei ole kummoista. Riitelemme yhdessä ollessamme liian paljon. Lapset kärsivät. Riidat eivät nyt ehkä ole vakavia, mutta kuitenkin. Todella kinkkinen tilanne. Erossa kun näemme vain pari kertaa kuussa, pysyy riidatkin kohtuudessa. Kun käyn kotona, vaimoni on kiinostuneempi keskustelemaan äitinsä kanssa. Ei minun, joka käy siellä parina päivänä kuukaudessa!
Tykkään avain valtavasti pojastani ja hän minusta. Omatuntoni ei voisi olla paljon huonompi eromme takia. Hän on hieno poika, hyvin käyttäytyvä. Tietysti vauva on iso juttu. Terapiaan vaimoni ei halua yhdessä lähteä. Sanoo, että sinun pitää siellä käydä. Sinä olet riitojen syy. Kerran kävimme ja olisin halunnut jatkaa. Vaimoni ei.
Emme puolin toisin ole sanoneet rakastavamme toisiamme ehkä jo vuoteen puoleentoista. Emme ole suudelleet samaan toveen. Eli mitä tehdä. Kaksi jääräpäätä vastakkain. Onko toivoa yhteisestä onnesta jo lastemme takia. Mitään en elämässäni enää tarvi, muuta kuin, että lapsillamme olisi hyvä koti. Näin erossa vaimoni heitä kasvattaen siitä voisi tulla jotain ilman niitä riitoja. Mutta - onko tämä perhe-elämää!? Poikani kaipaa minua ja minä häntä!
Vastaukset 7
Vanhimmat
keskustella vaimosi kanssa tilanteesta?
En ainakaan muuta ymmärrä. Paras olisi nostaa kissa pöydälle ja sanoa kaikki suoriksi - jos se on mahdollista!
Entä jos muuttaisit takaisin ja yrittäisitte elää yhdessä normaalia perhe-elämää? Ja katsoisitte sitten, mitä siitä tulee?
Minä naisena sanoisin, että voisipa olla ihanteellinen tuollainen tilanne, että mies olisi muualla ja rahantulo olisi taattua, mutta mitään ikäviä (?) puolia ei sitten olisi. Mies pitäisi huolen itsestään ja minä lapsista - se ei ole vaikeaa, jos lasten ikäero on noinkin suuri. Ja vaimolla on ilmeisesti äiti lähellään...
Surullista on, jos toista ei kaipaa.
Perheessämme (olemme jo ikäihmisiä mieheni kanssa) yksi lapsista ei asu Suomessa: hän avioitui ulkomaalaisen kanssa ja päätyi sitten muualle - nyt on avioero voimassa ja lapset sitten hoidetaan jotenkin. Ei tarvitse kummoinen kulttuuriero olla, kun se jo tekee elämän vaikeaksi. Lapsia tulee niin sääli, niin sääli!
Toivotan onnea elämääsi! Toivottavasti saat kaiken järjestykseen ja olisi tosi hyvä, että olisit lähellä poikaasi - hän ainakin varmasti tarvitsee sinua (ja vauva myös)!
Minusta tuntuu, ettei vaimoni oikein edes kaipaa, ikävöi minua. Hän on tyytyväinen lasten kanssa, saa tehdä ja kasvattaa lapset miten lystää. Ilman että minä olen sotkemassa väärillä opeilla asioita. Voisiko olla näin, naisnäkökulma esille, kiitos! Minua todella vaivaa asia, ettei vaimoni koskaan ole sanonut, että tule takaisin sieltä. Kun on ikävä! Ei koskaan. Rakastaakohan hän minua? Parempi olla äidin kanssa joka ymmärtää ja tekee kaiken, mitä oma lapsi pyyttää. Mitä minä en aina tee. Vaimoni kyllä tietää onneksi, että poikani kanssa meillä on loistavat välit. Meillä on mukavaa yhdessä. Kun tulen Suomeen, menen hänen kanssaan uimahalliin, kahden. Tuo hetki antaa minulle voimia tehdä töitä ja ajaa pitkiä matkoja kotiin. Saa olla oman pojan kanssa, pojan, jonka kanssa homma pelaa.
Vaimoni kanssa on vaikea keskustella, kun en pääse hänen ajatusmaailmaansa sisään. En enää tunne häntä. Mitä hän odottaa tulevaisuudelta. Onkohan meillä yhteistä sellaista. Tätä mietin usein iltaisin nukkumaan mennessäni.
naisnäkökulmani on tietysti aika subjektiivinen!
Sanoin edellisessä kirjoituksessa, että voisi olla helppoa elää siten, että mies on muualla ja vaimo saa hoitaa kaiken itse. Minusta se on aivan mahdollista! Jos puolisoiden kasvatusmenetelmät vielä ovat erilaisia, niin miksei olisi helpompaa hoitaa lapset yksin?
Henkilökohtaisesti en olisi halunnut elää ilman miestäni ja äitini kanssa en olisi sopinut ollenkaan - meillä ei ollut sellaista suhdetta. Joissakin kulttuureissa äidit ovat lapsilleen tosi läheisiä ja elävät kiinteässä suhteessa lasten solmittua avioliiton. Minusta se ei ole välttämättä hyvä asia.
Muistan elämässämme ajan, jolloin mieheni oli paljon poissa kotoa töiden ja harrastusten vuoksi. Kaikkeen tottuu ja voipi tottua tosi hyvinkin. Avioliittomme oli kyllä kriisissä silloin - olimme luisumassa erillemme kovaa kyytiä. On avioliittoja, jotka kestävät pitkät erotkin, mutta omani ei kyllä kuulu niihin. Aina tavatessa ikään kuin pitää aloittaa kaikki taas alusta; siksi varmaan helposti tulee erimielisyyksiä ja epäsopua. Voi tuntua siltä, että juuri kun kaikki on omassa hyvässä järjestyksessä, tulee tuo toinen ja kaikki on sekaisin.
On kyllä vaikea juttu tuo, jos et voi puhua vaimosi kanssa avioliittosi asioista. Miten maailmassa asiat voisi muuten selvittää?
Lapsesi varmasti tarvitsevat sinua, eikä minun järkeni mukaan ole hyvä asia, että isä on jossakin huitsin Nevadassa lasten kasvaessa. Miten voi suhde heihin kehittyä silloin?
Etkö voisi hakea apua itsellesi sitten, niin kuin vaimosi ehdotti - jos hän ei halua tulla mukaasi? Perheneuvolasta saisit varmaan apua (ehkä sitä sieltä jo hait).
Kuten sanoin, vaimoni tuntuu olevan hyvin tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseemme. Hän saa elää äitinsä ja lapsiemme kanssa ilman minun väliintuloa. Käytännössä olevan vain rahaa kantava ulkopuolinen. Jóka käy kylässä pari kertaa kuussa. Sanon suoraan, minua tämä ei tyydytä ja olen jopa vihainen kun tarkemmin ajatteleen. Hyväksikäytetty!
Kaipaan naisen lämpöä ja läheisyyttä jonka asian puute heijastuu jokapäiväsessä elämässäni. Vaimoni kenties saa läheisyyttä vauvan ja pojan kautta. Hän kun ei kerro sen puutteesta. Minä asun ja työskentelen yksi vieraassa maassa. Raakaa ja kylmää menoa.
En nyt uskalla palata Suomeen. Jättäisin työpaikkani ja kotona odottaisi alituisia riitoja ja jopa työttömyyttä. Kenties vielä anoppi ei ymmärtäsi lähteä kottinsa tai vaimoni ei häntä päästäisi. Sitä en kestäisi, en taatusti! Mieluummin näin. Pysyy liitto edes joten kuten kasassa. lasten takia.
Koetan ottaa em. esille seuraavan kerran kun menen kotiin. Kissa pöydälle. Kysyn suoraan, mitä hän odottaa perhe-elämältämme? Miten etenemme? Vai miten esitän asian niin, että hän ymmärtää minun huoleni ja tilanteeni? Saattaapa hän vastata jotain. Joskus tuntuu, ettei hänen sanoihin ole luottamista. niin monet kerrat puhunut erosta ja erillään asumisesta.
hyväksikäytöstä. Riitoihin on syynä tuo yhdessäolon ihanuus, pari päivää kuukaudessa. Kenelle tuo on riittävä? Itsestäni tiedän että kun mies on paljon poissa, häntä on kova ikävä, sitten kun hän on hetken läsnä niin alkaa ahdistaa kun tietää että pian taas lähtee. Ette tuossa ajassa ehdi selvitellä edes omia tunteitanne, saatikka setviä niitä yhdessä. Luuletko todellakin että vaimosi on tyytyväinen osaansa? Hänestä tuo tilanne saattaa tuntua yhtä hyväksikäytetyltä, ollaan naimisissa mutta suhdetta ei ole, mies on kuin mielikuvituksen tuote suurimman osan ajasta.
Jos hänellä on ikävä, niin miksi sitten ei koskaan tätä kerro? Enemmän tuntuu ikävöivän äitiään, jos ei ole paikalla. Kaipaa hänen ohjaustaan omaan (meidän) elämäämme.
nyt sille hyväkkäälle joka jatkuvasti hylkää (vaikkakin työn takia)että on ikävä ja kamala olla yksin lapsen kanssa, siksi varmaan takertuu äitiinsä.
Ahdistusta lisää se kun tunteet jyllää ristiin rastiin ja ei millään viitsisi pilata sitä vähää yhteistä aikaa. Hampaat irvessä yrittää olla mukava, eihän se onnistu ja sitten kaikki ratkeaa riitana.