Olemme avioliitossa oleva pariskunta, eri kulttuureista. Meillä on 7-vuotias poika ja pieni vauva. Asumme tällä hetkellä jopa eri maissa. Vaimoni Suomessa ja minä ulkomailla töissä.
Minusta tuntuu ja on tuntunut jo kauaemminkin, että suhteemme ei ole kunnossa. Vieraannumme ja jo kulttuurieromme on asettanut liittomme koetukselle aiemminkin. Etäännyn koko ajan vaimostani, en tiedä mitä hän ajattelee, tuntee ja mitä suunnitelmia hänellä on. Hän patistaa minua tekemään töitä kovasti, koska mitäpä täällä muutakaan tekisin. Rahaa, kukapa ei tarvitsisi! Hänellä on tietysti nyt kovasti työtä lasten kanssa.
Miten oikein etenen. En ole vielä tässä vaiheessa valmis tulemaan Suomeen. Syystä siitäkin, että yhteiselämämämme sekään ei ole kummoista. Riitelemme yhdessä ollessamme liian paljon. Lapset kärsivät. Riidat eivät nyt ehkä ole vakavia, mutta kuitenkin. Todella kinkkinen tilanne. Erossa kun näemme vain pari kertaa kuussa, pysyy riidatkin kohtuudessa. Kun käyn kotona, vaimoni on kiinostuneempi keskustelemaan äitinsä kanssa. Ei minun, joka käy siellä parina päivänä kuukaudessa!
Tykkään avain valtavasti pojastani ja hän minusta. Omatuntoni ei voisi olla paljon huonompi eromme takia. Hän on hieno poika, hyvin käyttäytyvä. Tietysti vauva on iso juttu. Terapiaan vaimoni ei halua yhdessä lähteä. Sanoo, että sinun pitää siellä käydä. Sinä olet riitojen syy. Kerran kävimme ja olisin halunnut jatkaa. Vaimoni ei.
Emme puolin toisin ole sanoneet rakastavamme toisiamme ehkä jo vuoteen puoleentoista. Emme ole suudelleet samaan toveen. Eli mitä tehdä. Kaksi jääräpäätä vastakkain. Onko toivoa yhteisestä onnesta jo lastemme takia. Mitään en elämässäni enää tarvi, muuta kuin, että lapsillamme olisi hyvä koti. Näin erossa vaimoni heitä kasvattaen siitä voisi tulla jotain ilman niitä riitoja. Mutta - onko tämä perhe-elämää!? Poikani kaipaa minua ja minä häntä!
Minusta tuntuu ja on tuntunut jo kauaemminkin, että suhteemme ei ole kunnossa. Vieraannumme ja jo kulttuurieromme on asettanut liittomme koetukselle aiemminkin. Etäännyn koko ajan vaimostani, en tiedä mitä hän ajattelee, tuntee ja mitä suunnitelmia hänellä on. Hän patistaa minua tekemään töitä kovasti, koska mitäpä täällä muutakaan tekisin. Rahaa, kukapa ei tarvitsisi! Hänellä on tietysti nyt kovasti työtä lasten kanssa.
Miten oikein etenen. En ole vielä tässä vaiheessa valmis tulemaan Suomeen. Syystä siitäkin, että yhteiselämämämme sekään ei ole kummoista. Riitelemme yhdessä ollessamme liian paljon. Lapset kärsivät. Riidat eivät nyt ehkä ole vakavia, mutta kuitenkin. Todella kinkkinen tilanne. Erossa kun näemme vain pari kertaa kuussa, pysyy riidatkin kohtuudessa. Kun käyn kotona, vaimoni on kiinostuneempi keskustelemaan äitinsä kanssa. Ei minun, joka käy siellä parina päivänä kuukaudessa!
Tykkään avain valtavasti pojastani ja hän minusta. Omatuntoni ei voisi olla paljon huonompi eromme takia. Hän on hieno poika, hyvin käyttäytyvä. Tietysti vauva on iso juttu. Terapiaan vaimoni ei halua yhdessä lähteä. Sanoo, että sinun pitää siellä käydä. Sinä olet riitojen syy. Kerran kävimme ja olisin halunnut jatkaa. Vaimoni ei.
Emme puolin toisin ole sanoneet rakastavamme toisiamme ehkä jo vuoteen puoleentoista. Emme ole suudelleet samaan toveen. Eli mitä tehdä. Kaksi jääräpäätä vastakkain. Onko toivoa yhteisestä onnesta jo lastemme takia. Mitään en elämässäni enää tarvi, muuta kuin, että lapsillamme olisi hyvä koti. Näin erossa vaimoni heitä kasvattaen siitä voisi tulla jotain ilman niitä riitoja. Mutta - onko tämä perhe-elämää!? Poikani kaipaa minua ja minä häntä!
Vastaukset 6
Vanhimmat
olisi se, että muuttaisit takaisin Suomeen. Tulehtunutta ihmissuhdetta ei voi hoitta "etänä" kuntoon. Lapsetkaan eivät ole kauaa lapsia, vaan vuoden parin päästä poikasi jo huitelee kavereidensa kanssa, eikä sillä tavalla kaipaa isän seuraa, vaikka hänen huolenpitoaan ja rakkautaan kaipaakin.
Asioilla on usein kaksi puolta. Mistä löytäisin ensinnäkin töitä Suomesta? Pieni vauva, äiti kotona, jonkun on oltava työssä! Entäpä jos, kuten tähänkin asti, riitelisimme alati. Olisiko tämä rakentavaa lapsillemme?
Toisaalta kaipaan poikaani (vauvaa) ja hän minua. Ehkäpä vaimonikin, muttei ilmaise. Olemme hiljaisesti, sanattomati sopineet, että työskentelen ulkomailla vielä jonkin aikaa, ainakin.
Oikeastaan minun huomiotani kiinnittää lähinnä se, että eihän sinulla synny pieneen vauvaasi mitään suhdetta, ja sitä voi olla todella vaikea kehittää enää myöhemmässä vaiheessa. Kyllä suhteen lapsiin pitäis olla etusijalla. Lisäksi vaimosi on varmaan kaikesta huolimatta väsynyt ja stressaantunut ja pettynyt, kun joutuu vastaamaan arjesta ja yhteisten lapsienne hoitamisesta käytännössä ihan yksin.
Voisitko itse jollain tavalla vaikuttaa siihen, että yhteinen aikanne ei kulu riidellessä? Mikä osuus sinulla siihen riitaan on? Onko riitaan pakko lähteä mukaan? Voisitko yrittää jotain uutta strategiaa?
Olen yrittänyt kertoa, että vaimoni tuntuu oleva tyytyväinen, kun en ole jaloissa pyörimässä. Ainoa haitta taitaa olla, etä hän joutuu Suomessa hoitamaan siellä hoidettavat asiat. Ei ole KOSKAAN minulle puhunut ikävästä! Ainoastaa alussa oli vähän tylsää pienellä paikkakunnalla. Nyt ei ole tylsää, kun on vauva!
Jonkun verran käytetty vaihtoehto on, että jos toinen osapuoli ei halua pariterapiaan, toinen käy siellä yksin. Ei mikään hullumpi vaihtoehto, samalla selvittää myös omia ajatuksia itselle.
Joskus lopputuloksena on myös se, että toinen, se haluton parisuhteen hoitoon/tutkimiseen, havahtuu kun huomaa että toinen on muuttunut ja että toisella on jotain salaperäistä elämää, ts. terapia, ja alkaa suuntautua taas kumppania kohti. Vuoropuhelu voi alkaa pariskunnan välillä.
voi minulla on 3 lasta ja olen yksin ne hoitanut ei se ole rankkaa ja jos vaimosi todella haluisi teidän avioliiton olevan kunnossa sillon hän olisi lähtenyt terapiaan.mutta ajatteleeko hän vain rahaa,,jos on paljon rahaa ei tarvi rakkautta.