Ihannetodellisuudessani olisin tänään herännyt ihannemiehen sylistä. Hän olisi suudellut niskaani hellästi, pitänyt minua lähellään. Hymyillyt, osoittanut jollain pienellä eleellä olevansa onnellinen minusta ja kuukauden vanhasta vauvastamme. Hän olisi ollut kiinnostunut siitä, miten yö meni - montako herätystä, olenko väsynyt.
Hän olisi noussut yhdessä kanssamme, huomannut etten ehtinyt kahvikupille ennen kuin esikoinen tahtoi jogurttia ja pienempi äidinmaitoa - ihannemies olisi huomaavaisesti kysynyt, tekeekö hän minullekin leivän, tahdonko kahvimukin käteeni.
Hän olisi todennut, että keittiö on kuin hyrskynmyrsky ja olisi siivoillut astiat tiskikoneeseen sillä aikaa, kun minä vaihdoin pienemmän vaipan ja puetutin esikoisen.
Hän olisi lähtenyt kanssamme ulkoilemaan - tai vienyt isomman pihalle, kun olisi huomannut, että vauvalla on känkkäränkkäpäivä.
Hän olisi osallistunut oma-aloitteisesti ruoanlaittoon. Ja piipahtanut sitten ehkä jossakin, kaverinsa luona tai kaupassa tai jotain, vienyt roskat lähtiessään, taas pyytämättä.
Hän olisi pienin, hellin tavoin osoittanut, että olen kaunis ja haluttava - vaikka olenkin juurikään synnyttänyt: tai juuri siksi! Hän olisi ylpeä lapsestamme ja minusta, että olen hänet kantanut.
Hänen puheessaan olisi peruskunnioitus: hän ei haukkuisi, nälvisi tai piruilisi. Hänen kanssaan voisi keskustella aamun lehden kiinnostavista artikkeleista.
Kai minä sitten vaadin mahdottomia, vaadinko?
Todellisuudessa välit häneen, joka joskus oli minulle Ihannemies, ovat niin tulehtuneet (mikä totta kai on minunkin syytäni), että nukumme eri huoneissa. Hän ei osallistu perheen puuhiin, ei ole läsnä, ei puhu, ei kosketa. Synnytettyäni olen lihava lehmä, lapset häiritsevät häntä tahtomalla koko ajan jotakin (kuten ruokaa). Teen kaiken yksin, ja kun pyydän apua, kuulemma komentelen. Arki on painostavaa, kamalaa, surullista.
Hän olisi noussut yhdessä kanssamme, huomannut etten ehtinyt kahvikupille ennen kuin esikoinen tahtoi jogurttia ja pienempi äidinmaitoa - ihannemies olisi huomaavaisesti kysynyt, tekeekö hän minullekin leivän, tahdonko kahvimukin käteeni.
Hän olisi todennut, että keittiö on kuin hyrskynmyrsky ja olisi siivoillut astiat tiskikoneeseen sillä aikaa, kun minä vaihdoin pienemmän vaipan ja puetutin esikoisen.
Hän olisi lähtenyt kanssamme ulkoilemaan - tai vienyt isomman pihalle, kun olisi huomannut, että vauvalla on känkkäränkkäpäivä.
Hän olisi osallistunut oma-aloitteisesti ruoanlaittoon. Ja piipahtanut sitten ehkä jossakin, kaverinsa luona tai kaupassa tai jotain, vienyt roskat lähtiessään, taas pyytämättä.
Hän olisi pienin, hellin tavoin osoittanut, että olen kaunis ja haluttava - vaikka olenkin juurikään synnyttänyt: tai juuri siksi! Hän olisi ylpeä lapsestamme ja minusta, että olen hänet kantanut.
Hänen puheessaan olisi peruskunnioitus: hän ei haukkuisi, nälvisi tai piruilisi. Hänen kanssaan voisi keskustella aamun lehden kiinnostavista artikkeleista.
Kai minä sitten vaadin mahdottomia, vaadinko?
Todellisuudessa välit häneen, joka joskus oli minulle Ihannemies, ovat niin tulehtuneet (mikä totta kai on minunkin syytäni), että nukumme eri huoneissa. Hän ei osallistu perheen puuhiin, ei ole läsnä, ei puhu, ei kosketa. Synnytettyäni olen lihava lehmä, lapset häiritsevät häntä tahtomalla koko ajan jotakin (kuten ruokaa). Teen kaiken yksin, ja kun pyydän apua, kuulemma komentelen. Arki on painostavaa, kamalaa, surullista.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Yrittäkää päästä terapiaan tms. etsimään kadonneita toisianne. Ne on nimittäin mahdollista löytää yhteisellä työllä ja halulla.
Voimia sinulle ja onnea etsintään!
Kyllä meitä tuollaisia miehiä on vielä, mutta tuo ei aina riitä, koska pitäisi olla vielä pitkä,lihaksikas,nallekarhu..ym . :(
Tee vielä luettelo siitä että mitä miehesi saa parisuhteestaan.
Kuuntelitko häntä oikeasti silloin kun lasten hankinasta sovitiin perheeseene?
Miehen pitäisi antaa huomiota niin sinulle kuin lapsille, käydä töissä ja huolehtia myös kodista.
Kuka huolehtii siitä että hänellä on myös hyvä olla?
Kyllä se jos saa kotonaan nukkua huonolla sohvalla ja ollaan vaatimassa tämänjälkeen sitä ja tätä vetää pinnan kireälle varmasti.
vakaasti sitä mieltä, että mies joka ei osaa arvostaa eikä kunnioita yhteisen lapsen synnyttänyttä naista ja sitä kautta äitiyttä, ei ole oikeastaan mies ollenkaan. Vaikka muuten olisi miehen ja vaimon välillä kiistaa, niin tässä tilantessa niiden pitäisi väistyä. Miehesi on mitä ilmeisimmin epäkypsä nulikka. En kehota eroamaan, koska tilanteesi on mikä on, mutta olen aidosti pahoillani puolestasi. Äidin paha mieli ei voi olla vaikuttamatta jaksamiseen, vauvaan ja isompaan lapseenkin; he vaistoavat sen. Voitko pyytää arjen apua keneltäkään läheiseltä, äidiltäsi tai ystävältäsi?
Kun on pieniä lapsia, ei kannata rakennella pilvilinnoja ja vaan yrittää selvitä rumbasta edes jotenkuten. Toiset selviävät kai helpommalla kuin toiset, omista tarpeistaan joutuu tinkimään lasten ja perheen vuoksi ainakin tilapäisesti. Miehelle kannattaa puhua huutamata ja pyytää aina, että voisitko tehdä sitä tai tätä, pikkuhiljaa alkaa arki sitten sujumaan.
Mielestäni ei ole pilvilinnojen rakentelemista, jos odottaa mieheltä tunteita ja osallistumista yhteisen lapsen alkutaipaleelle. Nainen on synnyttänyt kuukausi sitten ja toinenkin pieni on perheessä. Eivätkö nämä ole myös miehen lapsia, yhdessä tehtyjä. Mikä oikeus miehellä on vetäytyä ja käyttäytyä lastensa äitiä kohtaan välinpitämättömästi, jopa ilkeästi ja julmasti. Samalla ohittaen myös omat lapsensa. Onko tässä miehessä isäainesta alkuunkaan?
Onko tässä miehessä isäainesta alkuunkaan?
Naiset eivät tunnu tätä asiaa huomioivan silloin kun omaan kaveripiiriin alkaa syntyä lapsia: oma on saatava justiinsa heti ja vaikka sellaisen miehen kanssa, joka ei osoita halukkuutta lasten hankintaan tai vastuunottokykyä.
Tottakai vastuu on yhtälailla isän ja äidin, jos molemmat ovat lasta halunneet, mutta ei me naisetkaan voida olettaa, että kaikki tapahtuu oman pillin mukaan vain siksi, että itsellä sattuu biologinen kello tikittämään.
Jos parisuhde on ollut hyvä ja lapsia on haluttu yhdessä jo pidemmän aikaa, niin suhteelle kannattaa tehdä jotain ennenkuin on liian myöhäistä. Varmasti ammattilaiset osaavat auttaa neuvolassakin eteenpäin.
Teillä on toistunut vanha iänikuinen kaava. Mies ei lapsia koskaan halunnutkaa, mutta sinä halusit ja sait suostuteltua niiden hankintaan. Nyt miestäsi potuttaa mihin liemeen on itsensä sotkenut. Todella usein nainen painostaa lastenhankintaan ja tulos on sen mukainen vuosien saatossa. Miksi miehet suostutte tekemään niitä lapsia, kun ne eivät suurinta osaa teistä oikesti kiinnosta?
Meillä mies halusi lapsia, koska miehellä pitää olla perhe - vaimo ja lapsia. Se on kunnollisen ja vakavasti otettavan aikuisen miehen status. Sillä pärjätään työelämässä ja tullaan sosiaalisesti hyväksytyiksi. Jos olisin tiennyt kuinka vähän lapset ja isyys tosiasiassa miestä sitten lopulta kiinnostivatkaan, en olisi lastentekoon hänen kanssaan ryhtynytkään. ainakin olisin miettinyt tarkemmin ja tehnyt selkeän "sopimuksen" asiasta. Nykyäänkin miestä kiinnostavat vain lasten näkyvät saavutukset; kouluarvosanat, opiskelut, harrastuksissa menestymiset jne. Henkisesti he ovat jääneet isälleen hyvinkin etäisiksi.
'Meillä mies halusi lapsia, koska miehellä pitää olla perhe - vaimo ja lapsia. Se on kunnollisen ja vakavasti otettavan aikuisen miehen status. Sillä pärjätään työelämässä ja tullaan sosiaalisesti hyväksytyiksi.'
En voi uskoa lukemaani! Lapset eivät saa olla statussymboli, eikä vaimokaan. Herran Jumala. Työelämässä ei todellakaan pärjätä lapsien ja vaimon avulla. Sosiaalisesta hyväksynnästä puhumattakaan...pitää miellyttää kai vanhempia, kun äitee marisee, että koska minusta tulee mummi?
Todella huonot kriteerit lapsien hankintaan.
Apua!
Juu, ei SAISI olla. Tästä olemme yhtä mieltä. Mutta näin nyt vain on ja tämä on melko tavallistakin. Työelämässä juuri on miehelle plussaa, että hänellä on perhe. Perheetön leimautuu usein epävakaaksi työntekijäksi eikä eteneminen ainakaan siloitu poikamiehen statuksella. Katselepa ympärillesi. Kuinka moni pomo on perheetön poikamies? Eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että mies olisi hyvä isä lapsilleen. Ei hänellä ole aikaa eikä kiinnostusta osallistua lapsten elämään. Aina on jotain muuta tärkeämpää. Työt on hoidettava ja firmalle on oltava uskollinen.
Millä perusteella perheellinen mies on paremmassa asemassa työelämässä? Mun kokemus on ainakin aivan päinvastainen. Ne joilla ei ole perhettä ehtivät paljon paremmin hoitamaan hommansa ja ovat omistuneempia työlleen, kun perheelliset. Perheellinen joutuu esimerkiksi lapsen sairastumisen vuoksi lähtemään pois töistä kesken päivän ym. Perhe ei tee miehestä yhtään luotettavampaa, naisesta kylläkin.
Kyllä se vain yritysmaailmassa taitaa olla juuri niin, että perheelliset miehet etenevät paremmin kuin pienten lasten äidit. Puhumattakaan niistä naisista, jotka mahdollisesti vielä tekevät lisää lapsia tai lapsettomat synnytysikäiset. Oletus on edelleen se, että nainen pitää äitiyslomat, hoitovapaat ja jäävät kotiin hoitamaan sairastunutta lasta. Vaikka miehilläkin tuo oikeus on, ei sitä läheskään täydessä mitassa käytetä. Eihän sen näin pitäisi olla, mutta käytännössä hyvin pitkälle on. Julkisen sektorin työpaikoilla on varmaan hiukan toisin, mutta yrityselämässä ei.
on vakaa työntekijä, koska sillä on perhe ja asuntovelka. Sillä ei oo varaa ottaa irtiottoja, ei vaihda niin helposti työnantajaa, paikkakuntaa, maata, ei lähde sapattivapaille kiertelemään maailmaa jne.
aina tiskaaminen, tiskaamine ja tiskaaminen. Taitaa olla tiskaaminen ongelma naisille eikä miehille.
Totta hemmetissä se tiskaaminenkin on lopulta ongelma, jos sen - ja kaiken muun - aina tekee itse.
Olette oikeassa, toinen lapsi oli minun toiveeni enemmän kuin miehen. Silti hän suostui siihen. En minä lasta yksin tehnyt. Olisin kyllä vaikka tehnyt, jos olisin osannut, niin valtava oli lapsenkaipuu. Luulin miehen ymmärtäneen sen. Tajunneen että on jotain, mikä on minun elämäni kokonaisonnellisuuden kannalta olennaista. Niin kuin minäkin ymmärrän hänen unelmiaan, jotka eivät ole omiani, jotka eivät edes anna minulle mitään (toisin kuin lapset, jotka käsittääkseni kuitenkin tuottavat isälleenkin iloa).
Ei tästä enää mitään tule, ei terapialla (johon mies ei suostu) eikä millään. Mies kaihoaa jo muualle ja toisen luo, näkee minussa enää kaiken pahan. Me eroamme, ja kaikki oli niin turhaa, niin surullista.
Ihannetodellisuudessani olisin tänään herännyt ihannenaisen viereltä. Hän olisi suudellut niskaani hellästi, pitänyt minua lähellään. Hymyillyt, osoittanut jollain pienellä eleellä olevansa onnellinen minusta. Hän olisi pienin, hellin tavoin osoittanut, että olen komea ja haluttava.
Kai minä sitten vaadin mahdottomia, vaadinko? Onko tuollaista naista edes olemassa vai ovatko kaikki naiset passiivisia, narsistisia, autoeroottisia ja bi-henkisiä prinsessoja, joita kiinnostaa enemmän naisen vartalo kuin miehen?
...Sellaisia naisia, jotka odottavat äitiytensä palvontaa kaikkialla. Ei siinä ole naisen vartalolla mitään tekemistä.
Niinhän sitä sanotaan, että lasten myötä parisuhde kuihtuu usein siksi, ettei suhteessa ole enää mies ja nainen, vaan äiti ja isä.
Lapsen syntymän myötä parisuhde kuihtuu usein siksi, että suhteessa ei ole enää mies ja nainen, vaan äiti, vauva ja anopin synnyttämä isompi poikalapsi.
Samoja tarinoita olen kuullut monen naistuttavani suusta.
Tosiasiahan lienee, että kun aikanaan parinvalinnan pyörteissä tulit ihastuneeksi mieheesi... sinua ei kiinnostanut tämän hyvätapaisuus, romanttisuus, suhtautuminen lapsiin, tasa-arvoisuus, empaattisuus tai yleensäkään mikään muu ominaisuus, mikä on yhteisen elämän ja perheen kannalta tärkeää. Sinä valitsit hauskimman ja isoäänisimmän seuramiehen, jolla oli komeimmat raamit ja jonka käsipuolessa saatoit tehdä meidät muut siskot kateelliseksi. Sinä ehdoin tahdoin otit vastukseksi sen kaikkein itsekkäimmän öykkärin, jolta löytyi mittaa ne lapsellisessa kriteerilistassasi vaaditut määrät.
Nyt jälkeenpäin kehtaat marista surkeuttasi. Voi teitä hyvät kanssasisaret :(.
Ei, minä jätin sen suuriäänisen seuramiehen tämän Ihannemieheni vuoksi. Lapsirakkaan, empaattisen, kuuntelevan ja välittävän.
Jokin matkalla muuttui. Se sattui olemaan olennaista.
Lue minun kirjoitus Olen mies! otsikon alta.