Mitä järkeä ihmiselämässä?

tuosta kirjoittelustasi, ettet ole kyllä tosissasi aikeissasi. Tunnut nuorelta jonka elämä tuntuu sekavalta nyt, mutta sitä se ei ole jos ajattelet. Jokaisella ihmisellä on elämässään aika jaksoja jolloin kaikki tuntuu paskalta. Minä en yritä kantaasi muuttaa, ainoastaan kertoa sinulle asioita joita et varmaan ole koskaan kuullut tai ole niistä tietoinen. Sinun ei tarvitse kantaasi muuttaa, mutta toivon ainoastaan että ajattelet avoimin mielin. Jumala antoi jokaiselle rakkaudessaan vapaan tahdon toteuttaa elämiään miten kukin haluaa. Ei hän vaadi sinulta mitään mitä et halua tehdä tässä elämässä. Henkisen kehityksesi kehittyessä sinä itse ymmärrät mitä me ihmiset olemme. Jokainen meistä on itse valinnut oman elämänsä, miten sen haluaa elää ja mitä siihen on halunnut sisältyä. Olet suunnitellut tämän elämäsi edellisten elämien antaman opetuksen tai jos et ole aikaisemmin elämissäsi toteuttanut joitakin asioita niin niiden pohjalta. Miksi tuomitset Jumalan ja maailman ja muut ihmiset sen vuoksi mitä olet itse halunnut kokea tässä elämässä. Ethän suinkaan voi ajatella Jumalasta niin julmana että hän on halunnut luodessaan ihmisiä heidät tahallaan eriarvoiseen asemaan. Mitä pahaa se sielu on Jumalan silmissä tehnyt että antoi esim. syntyä raajarikkona? Mitä hyvää se sielu on tehnyt että antoi syntyä kulta lusikka kädessä? Pnko Jumala sinun mielestä niin epäoikeudenmukainen jos hän on rakkaus? Ei, Jumala on suuressa rakkaudessaan antanut ihmisille vapaan tahdon kokea kaikki elämissään että hän kehittyy täydelliseksi sieluksi kaikki läpi käyneenä. Sinä itse valitsit tämän elämän oppiaksesi jonkin tärkeän oppiläksyn, mieti mikä se on. Kaikkien ihmisten tärkein oppiläksy on rakkaus. Sen puuttuminen elämästä tuhoaa ihmistä ellei itse ymmärrä että se rakkaus on jokaisella sisällä, ei ulkopuolella. Opi ensin rakastamaan itseäsi tuomitsematta itseäsi. Se on varmasti vaikein läksy, oppia hyväksymään itsensä kaikkine itse valitsemineen puolineen. Sen opittuaan tietää miksi muut ihmiset käyttäytyy kuten tekee. Sinulla on vapaus valita miten elämäsi elät. Voit sen myös kesken jättää, mutta mieti haluatko tulla uudestaan kokemaan ne samat asiat jotka tässä elämässä sinun kuuluu, tai olet itse valinnut kokevan. Sinua ei tuomitse kukaan jos päätät kesken lähteä. En tiedä elämäsi ongelmia, mutta voin kuvitella mitä ne voi olla. Esim. tärkeiden ystävien tai rakkaiden puuttuminen elämästä voi olla yksi syy. Sinä olet herkkä sielu ja varmasti jo aika pitkällä henkisellä kehitys tielläsi. Usko minua helvettiä ei ole olemassa, se on keksitty raamattuun ihmisen hallitsemiseksi. Ajattele sitä mahdollista ihmistä jonka kanssa olet tehnyt "treffit" tähän elämään solmiaksesi esim parisuhteen hänen kanssaan jos lähdet ennen aikojaan. Mitä kuvittelet hänen menettävän? Rakkaan ihmisen. Toivon että sinulle heräsi uteliaisuus kysyä jotain lisää minulta. Vastaan mielelläni sinulle. Sinulla on vapaa tahto, muista se. Voit lähteä jos tahdot, voit rakastaa jos tahdot, voit soimata maailmaa ja Jumalaa jos tahdot,mutta sinä itse valitset ja olet valinnut. Mikä estää sinua rakastamasta? Veikkaan ei mikään, vain oma tahtosi. Mieti.

elämällä on tarkoitus ja merkitystä. Se ei näyttäydy aina meille tässä hetkessä ja nyt. Voi tuntua että elämä on vain kärsimystä. Vaikka tuntuisi ettet nyt jaksa, se on tämä hetki, kohta mennyttä. Ja varmasti tulee parempaa, sinun elämääsi.
Sanot että nukahtaminen yöllä tuntuu hyvältä. Hyvä niin. Ennen pitkää saat etäisyyttä ikäviin tapahtumiin, kun aika kuluu. Uskon että masennuslääkkeet joita sinulle tarjotaan, ajavat vähän samaa asiaa, helpottavat juuri tämän hetken kärsimystäsi.
Sinä olet hyvä ihminen, ajattelet myös vanhempiasi ja ettet halua tuottaa heille surua. Sekin on yksi iso ja oikein hyvä syy jatkaa elämistä.
Käy ammatti-ihmisten kanssa läpi sitä ikävää mitä olet kokenut, ota vastaan se lääkehoito mitä on tarjolla tuskan lievittämiseksi nyt. Elämä parantaa, aika parantaa. Elämäsi on kallisarvoinen, ja tulet näkemään vielä että sillä on suuri merkitys ja tarkoituksena. Usko että kaikki tulee paremmaksi. Voimia ja jaksamista sinulle!

"..Nyt on huomattava, että useimmat ihmiset, parhaimmat ihmiset, ajattelevat juuri tällaisia ajatuksia elämän kovuudesta ja raskaudesta, sen kärsimyksien ja tuskien toivottomuudesta. Kuinka monta kertaa kysyvätkään itseltään, eikö kuolema olisi paras ratkaisu, ja kuinka monta kertaa rukoilevatkaan Jumalaltaan, että hän päästäisi heidät pahasta!

Mutta kun he rukouksessa kääntyvät elämän puoleen pyytäen, että se ottaisi heidät pois täältä, niin elämä ei ota, vaan kylmästi vastaa: "jatka, jatka yhä vain huolimatta vaikeuksista". Ja useimmat ihmiset ovat onneksi siksi järkeviä, siksi velvollisuudentuntoisia, etteivät lähde ennen aikojaan pois tästä elämästä.

Mutta juuri sen tähden, että tällainen ajatus elämän raskaudesta, sen ylivoimaisesta vaikeudesta on luonnollinen miltei kaikille ihmisille, juuri sen tähden myöskin ymmärrämme, että jotkut ihmiset eivät kestä.

Nuoretkin turmeltumattomat ihmiset voivat tuntea olevansa siksi vieraita tässä maailmassa, että heissä herää suuri halu itsemurhaan. Maailma, koko olemassaolo on heistä niin kummallinen, etteivät ymmärrä, minkä tähden pitää elää ja olla olemassa.

He näkevät kärsimystä ja vain kärsimystä ympärillään, kaikilla on huolensa, kaikilla on taakkansa kannettavana, ja silloin he, nuoret ihmiset, jotka eivät sydämellään ole kiinni tämän maailman viehätyksissä, vaan jotka vapaina intohimoista ja siteistä osaavat katsella objektiivisesti, ihmetellen elämää ja ihmiskuntaa, he ajattelevat: "miksikä ihmiset yhä tässä viihtyvät? Tästähän voisi päästä lähtemällä vapaaehtoisesti pois."

Että useimmat ihmiset eivät kuitenkaan nuorina tee itsemurhaa, riippuu siitä, että heidän velvollisuudentuntonsa omaisia kohtaan on elävä ja voimakas, ja myös siitä, että heillä on sisäinen, vaistomainen vakaumus jostain siveellisesti tärkeästä syystä, minkä tähden elämä eli toisin sanoen Jumala on lähettänyt heidät tänne.

Tämä vaistomainen aavistus eli tieto saa heidät voittamaan itsemurha-ajatukset, ennen kuin ne kiteytyvät varsinaisiksi kiusauksiksi, ja lopulta elämä nielee heidät pyörteeseensä, he innostuvat jostakin elämäntehtävästä, he löytävät jonkun viehätyksen, joka kiinnittää heidän mielensä, heille muodostuu käytännöllinen syy olemassaoloon ja he huomaavat kuuluvansa siihen samaan ihmiskuntaan, jonka otsassa Kainin merkki puhuu: "katso, sinun sydämesi on kiinni jossakin aatteessa, jossakin ihmisessä, jossakin vähäpätöisessä viehätyksessä, ja sen tähden sinun on oltava olemassa." Tällä tavalla useimmat ihmiset selviävät itsemurha-ajatuksesta.

Tutkiessamme itsemurhaajia huomaamme kuitenkin, että kaiken itsemurha-ajatuksen takana on aina ollut tuollainen puolueeton ja puhdas tunne olemassaolon raskaudesta, josta äsken mainitsimme. Siihen tietysti sekaantuu persoonallinenkin momentti, koska itsemurhaaja samalla on ajatellut: "tämä elämä on minulle liian raskas".

Mutta mainitun ajatuksen ohella liikkuu itsemurhaajan sielussa toinenkin ajatus: "kuolemalla pääsee kärsimästä, kuolema vapauttaa". Jos hän on materialisti, hän ajattelee: "kuolema on kaiken loppu", ja kiusaus sanoo hänelle: "kun murhaat itsesi, loppuu kaikki ja olet kaikesta päässyt".

Jos hän ei uskalla olla kuoleman edessä materialisti, sanoo hän itselleen: "kun kuolet pois täältä, pääset lepoon". Vielä hän voi salaisimmassa itsessään ajatella näin: "kuolemanjälkeinen elämä ei saata missään tapauksessa olla näin raskasta, — tästä ainakin pääsen". Ja tähän ajatukseen liittyy läheisesti toivo, että kuolemaa seuraa parempi elämä. Sellainen on itsemurhaajan sieluelämän niin sanoaksemme psykologinen tausta.."


Teksti kokonaan:

"Pekka Ervast

Itsemurha
Itsemurhaa ja itsemurhaajia olemme tottuneet tässä meidän kirkollisessa kristikunnassamme sangen ankarasti tuomitsemaan. Voimmehan ymmärtää, että itsemurhaa sellaisenaan voidaan tuomita. Onhan kirkko siinä ollut oikeassa, kun se on sanonut: ihminen ei ole antanut itselleen henkeä ja elämää, ihminen ei myöskään ole oikeutettu sitä itseltään riistämään; niin kuin hän elämän sai Jumalalta lahjaksi, niin hän myöskin ottakoon kuoleman vastaan Jumalalta.

Näin pitkälle tietysti kaikki voimme hyväksyä, mitä kirkollinen kristinusko on opettanut, mutta kun olemme huomanneet, että sama usko on käytännössä tuominnut itsemurhaajiakin niin ankarasti, ettei se heille suonut sijaa siunatussa kirkkomaassa, pitäen heitä erikoisesti rikollisina olentoina, silloin meidän täytyy tunnustaa, että ajattelevina ihmisinä olemme viime aikoina asettuneet toiselle kannalle, olemme koettaneet ymmärtää itsemurhaajia psykologisesti. Lääkärimme sanovat useimmissa tapauksissa: "itsemurha tapahtui äkillisessä mielenhäiriössä. ltsemurhaajaa ei ole pidettävä täysin vastuunalaisena teostaan. Häntä ei ole tuomittava liian ankarasti." Ja tällaista veljellistä ja suvaitsevaista katsantokantaa täytyy meidän nykyajan ihmisinä enemmän ihailla. Se, että ihmisiä, rikoksellisiakin, tuomitaan armotta, ei ole ihmisyyden korkeinta saavutusta; päinvastoin meidän pitää ihmisinä oppia ihmisiä ymmärtämään, pyrkien siihen mielentilaan, jota ranskalainen lausetapa kuvaa sanoillaan: "ymmärtää kaikki on antaa kaikki anteeksi". Kun ymmärrämme ihmisiä, silloin emme heitä enää tuomitse.

Jos tahdomme ihmisinä pysyä tunteen kannalla toisia ihmisiä kohtaan, silloin on itsemurhaajistakin puhuttaessa parempi pysyä veljellisissä, anteeksi antavissa tunteissa kuin tuomitsevissa. Minkä tähden ihminen koskaan mitään tuomitsisi? Onko hän niin varma itsestään, ettei hän koskaan voi joutua sellaiseen kiusaukseen kuin toinen? Epäviisasta on ihmisen arvostella toisia, pöyhistäen rintaansa ja ylpeästi ajatellen, ettei hän niin tekisi; epäviisasta silloinkin, kun hän on varma sisässään siitä, ettei lankea samaan kiusaukseen kuin toinen. Jos hän todella on jonkun asian voittanut, niin ettei se enää ole hänelle kiusauksena, silloin hän kaikista vähimmin tuomitsee, silloin hän ymmärtää parhaiten niitä, jotka vielä voivat kiusaukseen langeta.

Muuten kysymys itsemurhasta ei tunteenkaan kannalta ole äkkiä ratkaistavissa. Onhan ollut kansoja ja heimoja, jotka eivät ole pitäneet itsemurhaa erinäisissä olosuhteissa vääränä tekona. Jos ihmisyksilö oli tullut sairaaksi tai liian vanhaksi, oli noiden kansojen mielestä luonnollista, että hän joudutti kuoleman tuloa ja vapautti toiset hänen heille tuottamastaan vaivasta ja vastuksesta. Kun vanhat viikingit olivat mielestään eläneet kylliksi kauan, laskivat he veneessään kauas ulapalle ja sytyttivät sen auringon laskiessa tuleen itse liekkiin kuollakseen. He pitivät ihmisystävällistä itsemurhaa täysin moraalisena tekona.

Mutta kun tahdomme pätevästi arvostella itsemurhaa ja itsemurhaajia, ei meidän sovi asettua ainoastaan tunteelliselle, so. ymmärtämyksen ja rakkauden kannalle, vaan meidän olisi harkittava kysymystä järjen ja tieteen kannalta. Kuinka tämä taas on mahdollista, kun kysymys on yhteydessä kuoleman kanssa? Kuolema on useimmille arvoitus, — kuinka siis pystyisimme arvostelemaan asiaa, joka on sen kanssa yhteydessä, tieteelliseltä kannalta? Siihen pystymmekin ainoastaan, jos turvaudumme tietoihin, jotka eivät ole saavutettavissa tavallisilla aisteilla. Meidän on turvauduttava tietoihin, jotka saavutetaan tutkimalla ihmisten elämää haudan tuolla puolen, tutkimalla siis tässä tapauksessa itsemurhaajien kohtaloa tuonelassa. Jos voimme saada tietoa niistä salaperäisistä asioista, jotka ovat yhteydessä kuoleman kanssa, silloin luonnollisesti osaamme ratkaista kysymyksen itsemurhasta tieteellisellä tavalla.

Kun järjen kannalta puolueettomasti pohdimme itse murhakysymystä, jakautuu tutkimuksemme luonnollisesti kahtia; osaksi se kysyy itsemurhan syitä, osaksi sen seurauksia, ja se kysyy niitä näkymättömän maailman kannalta.

Kun meidän lääkärimme sanovat itsemurhasta, että se johtui äkillisestä mielenhäiriöstä, on tämä parhaasta päästä olettamus. Jos todella sattui äkillinen mielenhäiriö, silloin itsemurhaaja ei ollut vastuunalainen, silloin hän ei enää ollut täysin inhimillinen olento. Mutta samalla tavalla voimme sanoa, että joku murhatessaan toisen tai tehdessään minkä tahansa vakavan rikoksen, oli mielenhäiriössä. Tämä on kyllä totta tavallaan, sillä jos tiedustelemme asiaa pahantekijöiltä itseltään — murhaajilta, siveysrikoksentekijöiltä, varkailta, — niin monet heistä selittävät tähän suuntaan: "En tiennyt, mitä tein. Minut valtasi merkillinen kiusaus, hirmuinen sisäinen pakotus, en saanut rauhaa, ennen kuin suoritin rikokseni." (Tietysti on rikoksentekijöitä, jotka itsetietoisesti ja harkiten kulkevat pahaa tekoaan kohti, — etenkin varkaiden joukossa on sellaisia, ja he ovat silloin täysin vastuunalaisia teoistaan.) Vaikka nyt useimpia itsemurhaajia voitaisiinkin rinnastaa niiden rikoksentekijöiden kanssa, jotka joutuvat äkillisen, mielenhäiriötä aiheuttavan kiusauksen uhreiksi, on kuitenkin merkille pantava tärkeä sielullinen seikka. Minkälainen on näet tuon mielenhäiriön psykologinen synty? Kukaan ihminen ei voi tulla murhaajaksi tai varkaaksi, ellei hän ole ennen ajatellut sellaisia asioita. Ellei hän ole mielessään kuvitellut varkautta ja murhaa, ei kiusaus voi tulla hänen ylitsensä, eikä hän saata joutua äkilliseen mielenhäiriöön. Samalla tavalla ei itsemurhakiusaus äkkiä ja syyttä saata ihmistä vallata, ellei hän ole ennen ajatellut sellaista ratkaisua, tuntiessaan, että elämä on liian raskas ja että hän tahtoisi siitä päästä.

Nyt on huomattava, että useimmat ihmiset, parhaimmat ihmiset, ajattelevat juuri tällaisia ajatuksia elämän kovuudesta ja raskaudesta, sen kärsimyksien ja tuskien toivottomuudesta. Kuinka monta kertaa kysyvätkään itseltään, eikö kuolema olisi paras ratkaisu, ja kuinka monta kertaa rukoilevatkaan Jumalaltaan, että hän päästäisi heidät pahasta! Mutta kun he rukouksessa kääntyvät elämän puoleen pyytäen, että se ottaisi heidät pois täältä, niin elämä ei ota, vaan kylmästi vastaa: "jatka, jatka yhä vain huolimatta vaikeuksista". Ja useimmat ihmiset ovat onneksi siksi järkeviä, siksi velvollisuudentuntoisia, etteivät lähde ennen aikojaan pois tästä elämästä. Mutta juuri sen tähden, että tällainen ajatus elämän raskaudesta, sen ylivoimaisesta vaikeudesta on luonnollinen miltei kaikille ihmisille, juuri sen tähden myöskin ymmärrämme, että jotkut ihmiset eivät kestä.

Nuoretkin turmeltumattomat ihmiset voivat tuntea olevansa siksi vieraita tässä maailmassa, että heissä herää suuri halu itsemurhaan. Maailma, koko olemassaolo on heistä niin kummallinen, etteivät ymmärrä, minkä tähden pitää elää ja olla olemassa. He näkevät kärsimystä ja vain kärsimystä ympärillään, kaikilla on huolensa, kaikilla on taakkansa kannettavana, ja silloin he, nuoret ihmiset, jotka eivät sydämellään ole kiinni tämän maailman viehätyksissä, vaan jotka vapaina intohimoista ja siteistä osaavat katsella objektiivisesti, ihmetellen elämää ja ihmiskuntaa, he ajattelevat: "miksikä ihmiset yhä tässä viihtyvät? Tästähän voisi päästä lähtemällä vapaaehtoisesti pois." Että useimmat ihmiset eivät kuitenkaan nuorina tee itsemurhaa, riippuu siitä, että heidän velvollisuudentuntonsa omaisia kohtaan on elävä ja voimakas, ja myös siitä, että heillä on sisäinen, vaistomainen vakaumus jostain siveellisesti tärkeästä syystä, minkä tähden elämä eli toisin sanoen Jumala on lähettänyt heidät tänne. Tämä vaistomainen aavistus eli tieto saa heidät voittamaan itsemurha-ajatukset, ennen kuin ne kiteytyvät varsinaisiksi kiusauksiksi, ja lopulta elämä nielee heidät pyörteeseensä, he innostuvat jostakin elämäntehtävästä, he löytävät jonkun viehätyksen, joka kiinnittää heidän mielensä, heille muodostuu käytännöllinen syy olemassaoloon ja he huomaavat kuuluvansa siihen samaan ihmiskuntaan, jonka otsassa Kainin merkki puhuu: "katso, sinun sydämesi on kiinni jossakin aatteessa, jossakin ihmisessä, jossakin vähäpätöisessä viehätyksessä, ja sen tähden sinun on oltava olemassa." Tällä tavalla useimmat ihmiset selviävät itsemurha-ajatuksesta.

Tutkiessamme itsemurhaajia huomaamme kuitenkin, että kaiken itsemurha-ajatuksen takana on aina ollut tuollainen puolueeton ja puhdas tunne olemassaolon raskaudesta, josta äsken mainitsimme. Siihen tietysti sekaantuu persoonallinenkin momentti, koska itsemurhaaja samalla on ajatellut: "tämä elämä on minulle liian raskas". Mutta mainitun ajatuksen ohella liikkuu itsemurhaajan sielussa toinenkin ajatus: "kuolemalla pääsee kärsimästä, kuolema vapauttaa". Jos hän on materialisti, hän ajattelee: "kuolema on kaiken loppu", ja kiusaus sanoo hänelle: "kun murhaat itsesi, loppuu kaikki ja olet kaikesta päässyt". Jos hän ei uskalla olla kuoleman edessä materialisti, sanoo hän itselleen: "kun kuolet pois täältä, pääset lepoon". Vielä hän voi salaisimmassa itsessään ajatella näin: "kuolemanjälkeinen elämä ei saata missään tapauksessa olla näin raskasta, — tästä ainakin pääsen". Ja tähän ajatukseen liittyy läheisesti toivo, että kuolemaa seuraa parempi elämä. Sellainen on itsemurhaajan sieluelämän niin sanoaksemme psykologinen tausta.

Meidän ei tarvitse lainkaan, kun tutkimme itsemurhan syitä psykologisesti, kiinnittää huomiota kaikenlaisiin fyysisen elämän yhteydessä oleviin seikkoihin, jotka ovat meille ilman muuta tuttuja: toinen pelkää uhkaavaa vararikkoa, toinen maineensa menettämistä, toinen on epätoivossa onnettomasta rakkaudesta, toinen ei jaksa kantaa seurauksia jostain tekemästään vääryydestä jne. On monenlaisia persoonallisia, hieman alempia, motiiveja, joihin emme nyt koske, sillä jos rupeamme arvostelemaan itsemurhaajia näiden ulkonaisten syiden nojalla, täytyisi meidän myös ottaa huomioon, että on yleviä ja kauniitakin persoonallisia motiiveja. Joku voi tehdä itsemurhan siksi, että hän sillä teollaan pelastaa toisia ihmisiä vaaroista tai vaikeuksista. Mad. Blavatsky mainitsee sellaisesta historiallisesta tapauksesta, jolloin itsemurha oli mitä jaloin teko. Hän kertoo Venäjän keisarista, Nikolai I:stä, joka kuoli Krimin sodan aikana, että tämä murhasi itsensä, — ja minkä tähden? Sen tähden, että Venäjä kulki perikatoaan kohti Krimin sodassa. Keisari tiesi, että Venäjän kansa kunnioituksesta ja rakkaudesta tsaariin oli valmis uhraamaan mitä tahansa ja jatkamaan onnetonta sotaa kuinka kauan tahansa. Mutta keisari ajatteli: "minkä tähden minä pakottaisin ihmisiä niin tekemään. Jos elän, en voi estää sitä, en myöskään voi tehdä häpeällistä rauhaa, koska Venäjän kansa ei sitä salli. Mutta jos lähden pois näyttämöltä, silloin seuraajalleni on mahdollista tehdä rauha." Ja rauha tehtiin myös heti, kun keisari oli kuollut. Hän siis rakkaudesta uhrasi itsensä. Mad. Blavatsky sanookin: "Se oli niin kaunis teko, ettei sitä millään tavalla laskettu Nikolaille viaksi."

Itsemurhan syiden tutkijoina, jotka tutkimme juuri näkymättömän maailman, kuolemantakaisen maailman, ilmiöitä, emme kuitenkaan saata rajoittua ainoastaan siihen fyysisesti elävään ihmiseen, joka tappaa itsensä, ja hänen psykologisiin motiiveihinsa, jotka ovat tekemisissä ulkonaisten olosuhteiden kanssa, vaan meidän täytyy katsoa, onko olemassa ihmisen ulkopuolella, mutta samalla näkymättömässä maailmassa joitakin itsemurhaa aiheuttavia asianhaaroja. Ja silloin meidän täytyy todeta ja tunnustaa, että on olemassa kahdenlaisiakin houkutuksia henkimaailman puolelta. Ensimmäinen on kiusaus, joka sanoo: tapa itsesi. Se tulee niiden vainajien taholta, jotka ovat murhanneet itsensä. Sen lisäksi on olemassa toinen kiusaus, ja se on aivan kuin taivas, joka vaikuttaa inspiroivasti eläviin ihmisiin. Siinä asustaa ei-inhimillisiä olentoja, jumalia, luonnonhenkiä, haltioita, merkillisiä älyolentoja, jotka eivät ollenkaan synny tähän fyysiseen maailmaan, vaan joiden ruumiillinen ja alin aineellinen olemistaso on näkymättömässä. Nämä haltiat viettävät siellä elämäänsä läheisessä kosketuksessa ihmisten maailman kanssa, kuuluen meidän planeettamme näkymättömään olotilaan. He elävät erittäin harmonisissa olosuhteissa, ja heitä voisi verrata keijukaisiin, jotka tanssivat auringon paisteessa ja kuun valossa, ja mitä sulavimmin liikkein pyörivät ja hyppivät, milloin läheten, milloin häviten näkyvistä. He tulevat ihmisen luo ja kuiskaavat hänelle — ja heidän kuiskauksensa kuuluu aina säännönmukaisesti sellaiselle ihmiselle, joka on henkisesti enemmän kehittynyt — : "oi, sinä ihminen, joka olet niin paljon voittanut, joka olet suuri ja ihana persoonallisuutena, mitä teet sinä enää maan päällä, jossa kaikki on kurjuutta ja turhaa tuskaa? Jätä tuo maailma, tule tänne meidän luoksemme, me sinua ymmärrämme, me osaamme sinua kunnioittaa ja rakastaa, me teemme koko sinun elämäsi kuin vaellukseksi tuoksuvien ruusujen lehdillä. Tule tänne!"

Tämän oudonlaisen taivaan inspiraatio kaikuu erikoisesti kehittyneiden ihmisten korviin, mutta silti se taivas ei ole ihmisiä varten. Henkisesti kehittyneet ihmiset tekevät virheen, jos lähtevät siihen. Mutta sama taivas vaikuttaa houkuttelevasti ihmiskuntaan yleensä, sen inspiraatio kuuluu koko ihmiskunnan sielussa: "mitä te teette maan päällä, lähtekää pois sieltä!" Nuoret ihmiset saattavat tuntea, kuinka maallinen elämä ei ole kyllin kaunis, kuinka he itse oikeastaan kuuluvat toiseen maailmaan. Suuret ajattelijat ja filosofit saattavat pysähtyä perin pessimistiselle kannalle, he hokevat itselleen ja toistavat toisille, että elämä tällä planeetalla on tuiki tarpeetonta. Schopenhauerin filosofia opettaa meille, että koko olemassaolo on turhan turhaa. Mutta Schopenhauer ei kuitenkaan tappanut itseänsä, ja juuri se, ettei hän omassa elämässään noudattanut oppinsa viimeisiä konsekvenssejä, kumosi hänen teoriansa, se näytti, että vaikka toiselta puolen olemassaolo on turha, on se toiselta puolen erinomaisen hyväkin. Sen tähden emme ollenkaan pelästy, jos joku ihminen on filosofina pessimisti. Toinen on pessimisti, toinen optimisti. Harvat ne surmaavat itsensä, ja heidän syynsä ovat silloin syvemmällä, he ovat joko paljon syvätunteisempia ihmisiä tai paljon pintapuolisempia.

Nyt meidän pitää luoda silmäys itsemurhan seurauksiin. Kun tutkimme ilmiöitä, jotka seuraavat itsemurhan tekoa kuolemanjälkeisessä elämässä, silloin vasta kykenemme paremmin arvostelemaan itsemurhaa. Teemme näet sen huomion, että puolueettomasti katsoen itsemurha on hullu teko. Ja miksi? Sen tähden että kaikista silmiinpistävin ilmiö, kun tutkimme itsemurhaajien kohtaloa kuoleman jälkeen, on useimmissa tapauksissa se, että kuolema tuli heille suurena yllätyksenä, he eivät ollenkaan osanneet aavistaa, mitä kuolema olisi, sillä he luulivat: kuoleman perästä tulee lepoa tai kaikki on lopussa tai joka tapauksessa elämä silloin on helpompaa. Näin he luulivat ja siinä he pettyivät, sillä 1) kuolema ei lopettanut, he jäivät olemaan, 2) kuolema ei ollut lepoa, vaan se tuli heille suureksi vaivaksi, 3) kuolema ei ollut helpompaa, vaan tuskallisempaa kuin elämä maan päällä. Mikä näet useimmissa itsemurhaajissa on vallitsevana tunteena kuoleman jälkeen? Mikä se on niin perin toisenlaista, kuin mitä olivat aavistaneet? Se että he ovat aivan yksin!

Kuinka usein esim. kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, tekevät itsemurhan yhdessä ja ajattelevat, että koska maan päällä heitä on estetty olemasta yhdessä, he tahtovat edes käsikädessä kulkea kuoleman portin läpi. Ja mikä on heidän kamala heräymyksensä? Kuoleman tuolla puolen he ovat auttamattomasti yksin ja erillään toisistaan! Siinä on itsemurhaajan kauhea kohtalo: hän ei saa eikä voi olla toisten kanssa yhdessä.

Monelle itsemurhaajalle on kuoleman hetkellä tai vähän ennen tullut mieleen pieni kuoleman pelko, joten itsemurha tavallaan on ollut rohkea teko. Surmatessaan itsensä monen on täytynyt rohkaista mieltään. Mutta mitä tuo hetken epäröinti ja pelko on aiheuttanut kuolemantakaisen tilan suhteen? Se on merkillinen psykologinen voima. Se aiheuttaa, että itsemurhaaja kalman tilassa elää uudestaan ja uudestaan kaikki syyt ja kaikki hetket, jotka houkuttelivat itsemurhaan, kaikki tunteet, jotka kävivät itsemurhan edellä, ja sitten itsemurhan teon ja heräämisen toisella puolella. Tämä luonnottomasti ärtyneen muistin esiin loihtima kuvasarja toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Onneton vainaja on kuin orava pyörivässä häkissään, jota ei saa pysähtymään. Tämä on vaikea ja tuskallinen kokemus monelle itsemurhaajalle. Kuolemanjälkeisestä elämästä puhuttaessa meidän täytyy muistaa, että kaikkia itsemurhaajia ei saata punnita saman mitan mukaan, he eroavat toisistaan, sekä vaikuttimiensa, että sieluntilansa puolesta. Sen tähden täytyy jakaa itsemurhaajat kolmeen luokkaan.

Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat ne, jotka epäitsekkäistä syistä murhasivat itsensä, heittäytyivät esim. hengenvaaraan pelastaakseen toisia. He ovat hyviä ihmisiä ja heistä luonto pitää huolta kummallisella tavalla, se antaa heidän nukkua unettomassa unessa. Ja kuinka kauan? Niin kauan kuin heillä fyysistä elämänvoimaa riittää. On huomattava, että meillä ihmisillä on syntyessämme kohtalon puolelta aivan kuin mitattu elämänvoiman määrä. Tietysti tämä on karkeaa puheita, mutta elämän pituus, elämänvoiman määrä, jota emme, kuten Jeesus sanoo, kykene mietiskelyllämme lisäämään, on karman mittaama. Me elämme niin kauan, kuin meillä riittää elämänvoimaa, ja meillä on elämänvoimaa useimmiten paljon enemmän kuin mitä me kulutamme ruumiillisen elämämme aikana. Tarvitaan tauteja ainakin loppuiällä, jotta kunnialla pääsisimme pois.

Tunsin erään elinvoimaisen ihmisen, joka oli elänyt yli 80 vuotta, eikä ollut koskaan ollut sairaana; hänellä ei ollut pientäkään kipua ollut, ei hammassärkyä, ei mitään. Hän oli erittäin jalo mies ja maailmankatsomukseltaan teosofi. Kun hänen elämänsä hetki löi, seisoi kuolema arkaillen hänen huoneensa kynnyksellä: Mitä tehdä tuon ruumiin kanssa, joka on aivan terve? Millä tavalla kuluttaa loppuun sen elämänvoima, jotta saisi sielun siirtymään tälle puolen? Kuolema ei tahtonut käyttää väkivaltaa, sillä sellaista ei ollut tuon ihmisen karmassa, ja sen tähden kuolema päätti: minä otan häneltä unen. Ja tämä ihminen, joka oli täysin terve, kadotti äkkiä unen lahjan: 30 vuorokautena hän ei ollenkaan ummistanut silmiään. Mutta kuolema saavutti tarkoituksensa: mies väsyi lopulta niin, että itse toivoi ainoastaan yhtä asiaa, kuten hän minulle sanoi. "Jospa nyt pääsisin tästä ruumiista! Ah, kuinka ikävöin Isän luo. Ja minä uskon, että Isä ottaa minut. Hän myös tietää hetken, ja minä odotan. Sen tähden en valita, en, olen niin onnellinen kuin olla voin, mutta olen niin kovasti väsynyt." Ja hän sai kuolla.

Jokaisella ihmisellä on karman määräämä elinikä eli elinvoiman paljous. Kun ihminen tappaa itsensä, on hän heittänyt fyysisen ruumiin syrjään, mutta ei ole voinut lyhentää omaa ikäänsä. Hän jää sen tähden olemaan tänne maan piiriin, kunnes hänen elinvoimansa muuten olisi kulunut loppuun. Itsemurhaajat "leijailevat ilmassa" ja hyvät saavat silloin nukkua, olla kuin tajuttomassa tilassa, kunnes heräävät tuonelassa. Mutta kaikki keskinkertaiset itsemurhaajat, jotka eivät ole hyviä eivätkä pahoja, kuuluvat jaotuksemme toiseen luokkaan. He jäävät yksinäisyydessä oleskelemaan maan ilmapiirissä, ja joko he yhä uudestaan ja uudestaan elävät läpi kamalan tekonsa, tai sitten he harhailevat kuin yksinäisessä erämaassa ja tuntevat sanomatonta ikävää. Nämä vainajat mielellään tunkeutuvat ns. mediumin luo tai sitten sellaisen ihmisen luo, joka itse hautoo itsemurhan ajatuksia. Joutuessaan kosketukseen maan päällä elävän ihmisen kanssa, he aivan kuin imeytyvät häneen, ja heidän sielussaan soi haikea tunne: "voi, kun olen yksin, etkö sinä voisi tulla minulle toveriksi?" Ja heidän sanomaton ikävänsä heijastuu maan päällä elävän sieluun, tukien ja vahvistaen tämän omia ajatuksia ja tunnelmia. Siten itsemurhaajat melkein tahtomattaan joutuvat elävien kiusaajiksi. Ja jos he joutuvat mediumin yhteyteen, niin että voivat ilmaista ajatuksiaan eläville, silloin he niin riemastuvat sellaisesta tilaisuudesta, että useimmiten kertovat omasta katumuksestaan ja miten vaikea heidän on olla. Mutta mediumin yhteyteen joutuminen on sangen epäedullinen itsemurhaajalle, ellei istunnon johtaja valaise, varoita ja opeta häntä, sillä se pitkittää hänen oloaan kalman tilassa ja vaikeuttaa nousua tuonelaan.

Lopuksi otamme huomioon itsemurhaajien kolmannen luokan, sellaiset itsemurhaajat, jotka sydämestään ovat ylpeitä ja kylmiä, jotka itsetietoisesti, selvällä päällä, tappoivat itsensä, ja joiden motiivi oli epäjalo. Kun katselemme heidän kuolemanjälkeistä tilaansa, täytyy meidän sanoa, että se on ankara ja kova. He tietävät sydämessään, että heitä tulee kohtaamaan erikoinen kosto eli rangaistus elämän puolelta. He ovat huonoista vaikuttimista tappaneet itsensä, ja he tuntevat kuoleman jälkeen, että elämä vaatii heiltä hyvitystä, sovitusta. Tämä hyvitys eli kosto on siinä, että he kadottavat yhteytensä oman korkeamman itsensä kanssa, toisin sanoen kulkevat todellista kuolemaa kohti, ja sen tähden heidän on aivan kuin pakko tulla vampyyreiksi eläviin nähden. Sillä kuoltuaan he eivät tahdo enää kuolla! He ovat niitä vainajia, jotka käyvät elävien kimppuun ja kiihottavat heitä tappamaan itsensä. He tulevat kiusaajina niiden luo, jotka vähänkään ajattelevat itsemurhaa maan päällä; he imeytyvät niihin, ja nauttivat siitä, että toinen ihminen on heikko, ja lisäävät heikkouden voimaa kuiskaamalla: "sinun pitää tappaa itsesi". Jos joku mediumi joutuu tuollaisen vampyyrin käsiin, voi hänen käydä huonosti. Ja ne, jotka ovat mukana sellaisessa spiritistisessä istunnossa, saattavat kaikki tulla kuin mielisairaiksi, niin että vaikka he eivät ennen olisi uneksineetkaan itsemurhasta, he nyt alkavat sitä ajatella. Jos heidän astraaliseen auraansa on päässyt tarttumaan vainajavampyyri, voi tämä kuljettaa heidät hulluuden partaalle. Eivätkä nuo vampyyrit tyydy ainoastaan ihmisiä riivaamaan, he käyvät eläintenkin kimppuun. Kaikin keinoin koettavat he päästä pakoon sitä kohtaloa, joka heitä salaisesti uhkaa. Jeesus Kristus oli kerran tilaisuudessa pelastamaan muutamia ihmisiä ja eläimiä. Pahat henget paimenissa huusivat, ja Jeesus käski niiden poistua ja salli heidän mennä sikalaumaan, niin kuin pyysivät. Sitten Jeesus luultavasti antoi pienen viittauksen sikalaumalle: "syöskää te nyt mereen". Eläimet, jotka eivät tavallisesti tapa itseään, saattoivat ainoastaan hukuttamalla itsensä vapautua riivaajista. Vampyyrit olivat arvatenkin niin voimakkaat, etteivät olisi lähteneet ulos ihmisistä, elleivät olisi päässeet eläimiin. (Matt. VIII: 28–34.)

Se kohtalo, mikä odottaa näitä ihmissieluja, jotka ylväässä pahuudessa murhaavat itsensä, johtuu, kuten sanottu, siitä, että ovat katkaisseet yhteyden oman jumalallisen henkensä kanssa. Heidän koko persoonallinen minuutensa on vajonnut uhmaan ja vihaan. Jumalallisin heissä ikään kuin peittyy, vaipuu sisäiseen itseensä, ja persoonallisina olentoina he jäävät kuin ulkopuolelle Jumalan. Heidän pitää alkaa uudestaan elämän koulussa, sillä he epäonnistuivat. Elämä on täten aina täynnä armoa, sillä heidän henkensä saa synnyttää uuden persoonallisuuksien sarjan, jotka vähitellen oppivat pyrkimään yhteyteen Jumalan kanssa.

Olemme tähän saakka puhuneet itsemurhan seurauksista ainoastaan kuolemanjälkeisessä elämässä, mutta täytyy ottaa huomioon, että itsemurhalla on seurauksensa tulevassa maallisessakin elämässä. Ihminen on jälleensyntyvä olento, sen tähden hänet lähetetään elämän kouluun uudestaan ja uudestaan, jotta vähitellen oppisi läksynsä. Jos ihminen siis jostakin syystä murhaa itsensä, joutuu hän seuraavassa elämässä uudestaan samanlaisiin tilanteisiin, uudestaan tulevat hänen eteensä samat vaikeudet. Taas ne kysyvät häneltä: jaksatko nyt voittaa itsesi?

Meidän täytyy juuri oppia voittamaan itsemme, voittamaan karmamme, niin kuin sanotaan. Jos olemme "orjia talossa", emme ole vielä saavuttaneet elämän päämäärää. Meidän täytyy tulla "pojiksi taloon", kuten Jeesus sanoo, ja se merkitsee, että emme saa mitään kärsimyksiä paeta, emme koskaan olla raukkamaisia, meidän täytyy oppia kantamaan ristimme iloisin mielin, voittamaan itsemme ja olosuhteemme. Se on asetettu meidän kaikkien tehtäväksi.

Ja eräs asia on pidettävä mielessä. Se koskee yleensä kuolemanjälkeistä elämää. Merkillinen muutos on näet tapahtunut kuolemanjälkeisissä oloissa Buddhan ja Kristuksen, ennen kaikkea Kristuksen jälkeen. Jeesuksen kautta yhtyi, kuten tiedämme, kosminen Kristus maapallomme elämään, ja Kristuksen välitön läsnäolo henkimaailmassa on muuttanut kuolemanjälkeisen elämän passiivisesta olotilasta aktiiviseksi työkentäksi. Alati laajenevassa mittakaavassa on tuonelan tuvilla järjestetty jonkinlaista lähetystyötä. Siihen työhön kutsutaan sekä eläviä ihmisiä että vainajia. Ei ole niin kuin ennen aikaan, että ihmissielut ovat heitetyt oman onnensa nojaan, vaan heitä koetetaan järjestelmällisesti auttaa. Sen tähden yritetään itsemurhaajiakin kuolemanjälkeisessä elämässä ohjata ja opastaa, joskin on vaikea päästä heidän puheilleen ilmapiirissä, etenkin niiden, jotka elävät ennen kuvatussa oravanpyörässä. Mutta niin pian kuin saa heidän mielensä hereille, ovat hekin vaikutuksille alttiita. Heille selitetään mikä elämä on ja missä he ovat erehtyneet. Kauneimpia näkyjä kuolemanjälkeisessä elämässä tarjoaakin itsemurhaaja, joka auttajansa kautta on päässyt selvyyteen erehdyksessään ja tuntee olevansa täynnä katumusta. Auttajansa taluttamana hän saapuu elämän ja kuoleman Herran luo, Kristuksen luo, ja langeten Hänen jalkojensa juureen polvilleen, hän nostaa kyyneleisen katseensa kohti sitä loistavaa olentoa, joka seisoo hänen edessään, ja tunnustaa: "Oi, kuinka olen pieni ja huono, kuinka olen erehtynyt elämän suuresta tehtävästä. Mitenkä minulle nyt käy? Voinko ollenkaan sovittaa tekoni? Onko minulle, Herra, mitään armahdusta?" Ja silloin tuon kirkkaan ja loistavan olennon silmistä säteilee iankaikkinen rakkaus, ääretön laupeus ja armo, ja hänen äänensä sävy on kuin taivainen soitto, kun hän lempeästi vastaa: "Minä ymmärrän sinua, lapseni, ja annan sinulle anteeksi. Nouse ja käy työhön, mutta älä enää syntiä tee."

Ja miksi emme lopuksi sanoisi jotain itsellemme? Me, jotka elämme tässä näkyvässä maailmassa, me voimme varmasti olla avuksi monelle sairaalle sielulle, voimme varmasti estää itsemurhiakin tapahtumasta, jos sydämellämme ja sielullamme tahdomme olla mukana maailman suruja lieventämässä, jos yksityisessä elämässämme kukin tahollaan ojennamme auttavan käden, lausumme rohkaisevan sanan, luomme ymmärtäväisen katseen ja aina muistamme Mestarin neuvon: "mitä tahdotte, että toiset teille tekevät, se heille tehkää!"

Helsingissä 18.10. 1925 pidetty esitelmä


--------------------------------------------------------------------------------
Laianttu teosofian sivuilta.

aiot jankuttaa tota samaa stooria?Kun kerran olet itse pilannut elämäsi,niin itse sinun on se korjattavakin!Tuollainen itsesääli ja säälin kerjääminen on sairasta-hanki apua itsellesi ja aloita uusi elämä,ei se ruikuttamalla muillekkaan ole tullut!

Mitä järkeä ihmiselämässä?
Kirjoittanut: Never ever again life of human 10.12.2007 klo 00.13


Hei vaan kaikille. Kysynpä tässä nyt MITÄ JÄRKEÄ ON IHMISELÄMÄSSÄ? on murhia, ryöstöjä, paskanpuhujia,
kaikkea mahdollista paskaa. Miksi tämä maailma luotiin ahdistuksineen ja masennuksineen?
siis mitä järkeä tässä on? opettelet kaikki maailmankielet ulkoa tai tulet kuuluisaksi ja silti joskus kuolet? menet mullan alle makaamaan. Matojen naposteltavaksi. Miksi ei voinut olla niin ettei tätä maailmaa olisi luotu! eikö hiljaisuus ihana hiljaisuus olisi kaikkein parasta? ei olisi ihmistä.
Ei olisi ongelmia. Ihminen on niin sairas paska vempele ettei voi olla tosikaan. Naurahdat yksin linja-autossa vitsille jonka eilen kuulit ja kohta kokokylä puhuu että "toi nauro yksin bussis onks se hullu?" siis antakaa olla rauhassa paskanpuhujat. Miksi pitää olla tätä paskaa?
antaisivat ihmiset kaikkien olla rauhassa jne.

Sitten kun olet siinä tilassa (kuten minä) että on elämänsä pilannut ja haluaa kuolla niin syytetään itsekkääksi tai joutuu suljetulle lääkärille kerrottuaan kuolontoiveistaan. HALOO IHMISET!
keltään ei ole kysytty haluaako syntyä tänne.
Saa sitä myös lähtä kysymättään. (ei siinä mitään nautin elämästä ekat 20v kunnes pilasin sen teoilla joita en kehtaa edes sanoa, nyt haluan kuolla ja itsemurha on ainoa keino)

Kamalin ja oksettavin juttu mitä maailmankaikkeudessa tiedän on se kuinka jumala kehtasi luoda maailman ihmisineen. Kun tappaa itsensä joutuu (raamatun mukaan helvettiin) ja jos kuolee normaalisti esim. autokolarissa saa mennä taivaisiin. Todella itsekästä herra jumala.




----
Ymmärrän alkuperäistä kirjoittajaa hyvin.
Toiseksi en aina jaksa ymmärtää näitä kanssaihmisiä jotka aina osoittaa erillaisia ihmisiä sormella.
Kirjoittajalle joka minusta ensinäkin kirjoittaa todella hyvin ja josta saan käsityksen että omaa kyvyn ajatella asioita.
Tuli ajatus mieleeni että tällaisella ihmisillä on lahja jotta vaan pitää osata suunnata johonkin oikeaan juttuun.
En yhtään väheksy pelkoasi helvetti'ä kohtaan , ja olenkin miettinyt tätä synnin asiaa itsekkin monesti. Raamattua kun tuntuu niin moni tulkitsevan tilanteen mukaan.
Onko helvetti keksitty pelotellakseen meitä ihmisiä ? En tiedä . Kai pelossa jotain hyvääkin on, ehkä.
Haluan myös sanoa että hyvin paljon kokeneena, en lähtisi tuomitsemaan ketään ihan helpolla.

Miten voi edes verrata mikä loppujen lopuksi on kaikista pahinta syntiä mitä ihminen voi täällä maan päällä tehdä?
En tiedä mitä olet tehnyt, mutta jatkaakseen elämääsi voit aina yrittää parantaa elämääsi parempaan suuntaan.On kaksi suuntaa, joko jatkaa sitä pahaa tai parantaa.
Se että kärsit kertoo minusta katumuksesta .
Jokainen tekee virheitä elämässään.
Varmasti on ihmisiä jotka tuomitsee. Mutta onko se pienempi synti kun sinun syntisi?
Ihmisiä jotka toden totta tuomitsee arvostelee päivästä toiseen toisia ihmisiä? Kyllä hekin joutaa tuomarin eteen jos sitä on olemassa siinä missä muutkin.
En nyt suoraan sanoen lue raamattua.
Mutta kirjoitit jotain että kolariuhrit pääsee taivaaseen. Muistaakseni joku mainitsi että he jotka anelee anteeksiantoa pääsee taivaaseen. Eihän se voi niin olla. Miten pienten lasten silloin käy?

Kun tuntuu että menee huonosti, maailma näyttääkin pahalta . Kun on hyvä päivä taas valoisammalta.

Olen itse menettänyt lapseni, ja voit vaan kuvitella että olen miettinyt miksi, miksi ja taas miksi. Ja sen voin taata että että se suru mikä minulle jätettiin vasta kalvaa minua. Se suru syö minua joka ikinen päivä.
Suru on myös tavallaan pilannut elämäni.
Suru ilmenee myös monessa eri muodossa ja teoissa .
Vanhempana voin sanoa että minun suru itseni takia on hyvin pientä kun mitä se on läheisteni puolesta.
Suren omaa suruani , suren myös omaisten puolesta jotka suree lastani.
Joskus miettii miksi minä jäin, ja miksen minä sannut kuolla hänen puolesta.
Olen vaan todennut ettei niin käynnyt. Olen ja hetkittäin epäilen vieläkin välillä kaikkea mitä on kirjoihin kirjoitettua.
Selvitäkseen on vaan itse luotava joku tapa uskoa johonkin.
Jollet usko että on helvettiä olemassa, et joudu mihinkään helvettiin. Jos taas uskot, niin kuin kirjoitit, tekisin kaikkeni hyvitääkseni asioita. Eikö silloin mitata tavallaan vaakakupissa kaikki hyvät sekä pahat teot?

Voit uskoa ihan mihin vaan, ja suosittelen uskomaan siihen ja muokkaamaan ajatuksiasi siihen suuntaan että pysyt hengissä.

yhdessä asiassa olen 100% varma. Ja se on ettei sinun tuska ole suurempi kuin sinun vanhemmillasi olisi jos kuolet.Sinun suru on yksi suru, kahden vanhemman suru on kaksi surua, jonka lisäksi on muitakin ihmisiä jotka suree.
ja takaan rehellisesti että tästä asiasta siis olen varma.
Juuri tämän tiedon takia minä elän.
Miten minä voisin lähteä, jättääkseni kaikkein rakkaimilleni vielä enemmän surua ja tuskaa. Mitä heidän elämästään tulee jos niin teen?

Jollakin tavallaa aistin kirjoituksestasi myös itsetunnon puutetta. Se on taatusti aika yleistä.
Se on asia jonka voi vahvistaa. Kai se myöskin on luonnollinen asia. Syntymä, lapsuus, murrosikä, nuoruus , keski ikä, vanhuus jne..
Ei me osata elää sitä kautta etukäteen, se on aina uusi asia.Uutta kautta elämässämme on elettävä juuri kun se tulee elämäämme. En minä voi tietää mitä vanhuus on ennen kuin se hiipii elämääni. Sanotaan kai kasvuksi.
Ajatuksetkin muuttuu kasvun myötä. Ajatukset muokkautuu myös siitä miten elämämme ja mitä olemme kokeneet elämässämme.Käymme tavallaan elämän koulua tahdomme sitä tai ei, opimme tahdomme sitä tai ei.Aina oppii jotain.

Joku vastasi että me itse päätämme ja teemme valintoja elämässämme. Se ei minusta pidä paikkaansa. En minä valinnut kaikkea elämääni.
On asioita johon minä en voi vaikuttaa mutta joudun kokemaan pakosta. Joudun vaan elämään asioiden kanssa jotka ympäröi minua.

Miten minä voin vaikuttaa asioihin jotka muut valitsee? Mutta voin pakosta joutua elämään niiden asioiden kanssa.
Voin joutua työssäni taapamaan ihmisiä jolla jokaisella on eri tausta ja reagi ja suhtautuu asioihin eri tavalla. Voin joutua kohtaamaan ilkeitä ihmisiä , pahantuulisia ihmisiä , kivoja, jne. Ei ne ole minun valintojani että joudun heidän kanssaan elämään ja silti ne vaikuttaa minunkin elämääni jollakin tavalla.

Jos pakosta jopudun heidän kanssaan elämään ei ole muita vaihtoehtoja kuin kasvaa itse henkisesti niin vanhvaksi ettei heidän elämä pilaa omaani. Luoda oma elämäni ja uskoni , jotta jaksaa olla niiden asioiden yläpuolella.
Eikä antaa heille voittoa tavallaan. Ei ainakaan alentua siihen samaan , niin helpooa kuin se joskus onkin vajota niin alas.

Toisaalta olen myös ajatellut asioita niin. Jos kaikki asiat on samanlaista ei voi verrata asioita. Jos on pelkkää hyvää, miten silloin voi olla mitään pahaa. Kun kokee hyvän päivän joka on täynnä iloa, muut päivät voi verrata siihen . Siihen mahtuu vähemmän ilosia mutta myös huonoja päiviä.

Minusta kirjoittaja tuntuu olevan ajattelevainen ihminen kuitenkin, ja ihan fiksukin.
Tuntuu kun hänen elämässään on paljon edessä. Ajattelen niin, että se mitä hän nyt on kokenut on tavallaan oppimateriaalia jotain hänen juttua varten. Se elämä mitä olet elännyt nyt on , sinun oppikirjasi, jonka pohjalta voit joskus puhua kokemuksesta .Yhtä paljon kun minä varmuudella voin kirjoittaa siitä mitä suru on.

Toiseksi säälittää ihmisiä jotka polkee toisia maahan ja tuomitsee.Pahaan sävyyn kehoitetaan ihmisiä hakemaan hoitoa itselleen. Eikö enemmän loukkaantunutta tarvitse auttaa enemmän? Suurempaan haavaan isompi laastari, eikö?
JOS ihminen on sairas, eikö häntä pidä auttaa?
Jos on isompi sairaus se vaatii enemmän hoitoa, eikö?
En usko että kuolemasta ajatteleminen on epätavallista.Harvalla vaan riitää pokkaa kirjoittaa siitä. Jos aistii että toinen kirjoittaa tuskissaan kuolemasta, eikö häntä tarvitse auttaa? Vaan pitääkö polkea toista maahan?
Itse uskon niin kuin moni muukin täällä, että olemme oppimassa asioita. Tahdomme sitä tai ei.
Itse olen oppinut että yritän ainakin olla tuomitsematta, koska koskaan en voi tietää, mitä itse joudun kokemaan. Jollen osaa asettua toisen ihmisen hätään , voin itse joutua kokemaan saman asian , jolloin opin asian ja ehkä ymmärrän sitä ihmistä paremmin.

Yritän pelata tätä elämää parhaamman kautta, ihan varmuuden vuoksi. On sitten mitä on kuoleman jälkeen, joko joudun tai en joudu siitä vastuuseen. Toki uskon että osittain joutuu kokemaan asioita jo maan päällä.

Kirjoittajalle toivon hyvää elämää kaikesta huolimatta. Toivon että jatkat elämän tarkoituksen pohtimista , joko itseksesi tai muiden kanssa. On hyvä asia että olet hakenut itsellesi apua, ja toivon erttä löydät sellaisen ihmisen joka sinua kuuntelee ja osaa ymmärtää ajatuksiasi, joku joka saa sinut ymmärtämään että olet liian arvokas jättämään tämän maailman kun sinulla on niin paljon annettavaa .

Voi hyvin.

ps. ainakin sinulla on vastauksien pituuksien ja määrän mukaan kyky saada keskustelua aikaan :)Olet mielenkiintoinen :) :)

Sinä et ymmärräkkään kuinka useita ihmisiä tekosi järkyttää/koskettaa. Vanhempiin, sisaruksiin, ystäviin , sukulaisiin... Minun veljeni kuoli vasta tapaturmaisesti ja oli aluksi kadonnut. En voi hyväksyä tapahtumaa. Eilen valittiin hautapaikka. Minulla ei yhtäään muita sisaruksia. Munkin elämä lopppu, vaikka kanttia ei oliskaan itsemurhaan,
Sain lääkäreiltä kamalaa kohtelua veljen kuoleman aikaan, ei empatiaa. Jos yksi lääkäri ei ota tosissaan mene toisen luo. On olemassa myös kriisipsykologi. Älä luovuta! et uskokaan minkä tuskan aiheutat kaikille läheisillesi.
Voimia! Nytkin kirjoitan tätä kun en usko veljeni kuolemaan ja uni ei tule, itkeä en halua, koska se auttaa parantamaan haavoja.

Älä tee itsellesi mitään!!!!!!!!!!!!!!!! vaihda ennemmin lääkäriä!!!!!!!!

Itse olen miettinyt niin pienestä alkaen kuin muistan tämän elämän järkevyyttä.
Leikeissäni hain aina roolin että olin yksin ilman omaisia ja olin jollain lailla maailman pelastaja.
Hain siis jo pienenä tilannetta etten ollut mitään velkaa, vastuussa teostani omaisilleni.
Ollessani maailmanpelastajan roolissa hain vastausta kysymykselleni onko tässä elämässä mitään järkeä ja mikä olisi minun roolini/tehtäväni täällä.

Yksi ainoa asia minkä olen oppinut tässä elämässä on se etten tee lapsia.
Jos jollain on valta, niin se on minulla, pysäyttää se johon minun vahempani eivät kyenneet.
En halua minun jälkeläisiäni miettimään tänne mikä järki tässä kaikessa on ja miksi me olemme täällä.

Nyt olen taistellut kysymyksen kanssa, keksi yksikin hyvä syy miksi tehdä lapsia tänne maailmaan.
Yhtään en ole löytänyt enkä yhtään ole saannut.
Kaikki vastaukset ovat todella itsekkäitä.

Huomaan että täällä keskustelupalstalla antavat ihmisille vastauksia ne jotka eivät ehkä ikinä itse ole kokeneet henkistä taistelua itsemurhan oikeutuksesta.
Vaan he ovat aivopestyjä tähän meidän kristinuskon kasvatukseen.
Taivas ja helvetti, me luomme ne itse niinkuin meidät opetetaan tai itse ajattelemme asioita.

Eläinkin oppii asioita jotka tuntuvat meistä oikeilta tai vääriltä.
Me vain osaamme oikeasti ajatella miltä toisesta tuntuu.

Entä sitten kuoleman oikeutus.
Minun mielestäni jokaisella itsellään on siihen oikeus tavalla minkä itse katsoo parhaaksi.
Sen toteutuminen ei pitäisi olla kenenkään tuomittavissa.
Sillä ne jotka tuomitsevat eivät osaa ajatella että he itsekin joskus kuolevat.
Ja toivonkin että se joka tuomitsee minun tapani kuolla, kohtaa sen oman tapansa lähteä mitä kauheimmalla tavalla.
Ehkä silloin miettii sitä mitä on tullut sanottua.

Kun kuoleman hetki tulee, jos ei yllättäen, niin minä itse haluan päättää päiväni täällä.