Mitä tehdä, kun ei kelpaa "appivanhemmilleen"?
Avopuolisollani ja minulla on molemmilla takana pitkät ihmissuhteet, jotka molemmat olivat erittäin rikkonaisia ja raskaita, hän tosin päätyi omassaan avioliittoon asti, joka jäi kylläkin erittäin lyhyeksi. Kummallakaan meistä ei ole lapsia. Nyt olemme olleet yhdessä puolitoista vuotta, siitä puoli vuotta asuneet yhdessä.
Meidän ihmissuhteemme on kaikkea sitä, mitä kumpikin meistä oli aina tahoillaan kaivannut: yhteistä arkea, kommunikointia, hellyyttä ja intohimoa. Lisäksi tunsimme toisemme jo 10 vuoden ajalta ennen ihmissuhdettamme, joten olimme jo entuudestaan ystäviä, mikä on vain syventynyt suhteemme aikana. Mitään "sutinaa" meillä ei ollut ennen erojamme, joten siinäkin mielessä aloitimme puhtaalta pöydältä, vaikka alotimmekin suhteemme aika pian erojemme jälkeen (erosimme suht samoihin aikoihin).
Muuten kaikki on hyvin, mutta appivanhemmilleni en kelpaa.
He pitävät edelleen yhteyttä ex-miniäänsä, jonka kanssa avokillani on välit tällä hetkellä kokonaan poikki (koska tämä on mm. pitkin syksyä maileissa haukkunut miestäni ja minua jne., [syynä näihin(!) mielenpurkauksiin pidän sitä, että hänellä on jollain tapaa jäänyt eroprosessin käsittely kesken, vaikka onkin itse jo uudessa suhteessa]). Ex-miniällä on yhteinen harrastus (kiinnostuksen kohde) appivanhempieni kanssa, mikä varmasti heitä yhdistääkin. Mutta koska tilanne on näin tulehtunut mieheni ja hänen exänsä välillä, on hän pyytänyt heitä olemaan olematta yhteyksissä exäänsä, turhaan.
Me asumme samassa kaupungissa appivanhempieni kanssa, mutta olen tavannut heidät vain pari kertaa tämän puolentoista vuoden aikana. Ymmärrän, että joskus on vaikea ottaa uutta ihmistä sydämeensä, kun pelkää että siinä voi käydä huonosti, tai että on vielä niin kiintynyt johonkin toiseen (ex-miniään). Suhteemme alussa ajattelin, että siitä on kyse, ja annoin appivanhemmilleni aikaa tottua ajatukseen yhdessä olostamme. Ensimmäisen kerran tapasin anoppinikin vasta, kun olimme olleet yhdessä 8 kuukautta, appeni pari kuukautta myöhemmin (hänelle seurustelumme oli todella hankala asia). Mutta ainakin itse mietin erotessani ex-kumppanistani, että surutyö on tehtävä sekä kumppanista, mutta myös appivanhemmista (joista muuten pidin valtavasti), jotta omaan sydämeen tulee tilaa uusille ihmisille. Samoin ajattelin, että on tehtävä tilaa myös ex-kumppanini mahdolliselle tulevalle puolisolle, jotta hän saa tilaisuuden muodostaa yhtä ihanan suhteen näihin ex-appivanhempiini, kuin mitä minä sain. Näin olen myös toiminut.
Me olemme nykyisen kumppanini kanssa tässä suhteessamme vakavissamme, suunnittelemme menevämme naimisiin ja toivomme joskus saavamme pienen ihmisen kanssamme arkea jakamaan. Olen vasta toinen nainen, jonka avokkini vie vanhemmilleen näytille, joten kuvittelisin senkin osoittavan, että olemme toisssamme :) Olemme onnellisia yhdessä, sen ovat kaikki huomanneet ja siitä monet sanoneetkin (myös appivanhempani ovat asiasta kommentoineet avokilleni). Siksi tuntuu niin pahalta, kun torjutaan appivanhempien taholta. Puolisoni on vielä ainut lapsikin, joten hänen kannnaltaan pidän tilannetta surullisena. Olen kannustanut häntä pitämään yhteyttä vanhempiinsa, vaikken minä olekaan tervetullut.
On vaikea hyväksyä sitä, ettei kelpaa jollekulle, varsinkaan kun en tiedä oikein syytä. Kun torjutaan, vaikkei edes tunneta. Opiskelen ja käyn töissä (olen suhteellisesti ottaen aika menestynytkin), pärjään omillani taloudellisesti (toisin kuin avokkini ex, joka on edelleen paljon velkaa avokilleni), olen iloinen ja mukavanakin pidetty, osaan käyttäytyä (jo ihan työnikin puolesta) jne. Olen ihan sieväkin, vaikka avokkini ex onkin kauniimpi, mutten silmiä pakota minäkään ;) Avokkini vanhemmat ovat menestyneitä, joten oma pärjäämiseni tuskin on haittatekijäkään...
Sen tiedän, että avokkini ei ole paljoa puhunut aikoinaan kaikesta siitä, mitä hänen ja ex-puolisonsa suljettujen ovien takana tapahtui, vaan he vetivät kulissia ihan eroon saakka, joka tulikin appivanhemmilleni varmaan melkoisena yllätyksenä. Ehkä he myös mielessään syyttävät minua siitä, että avokkini ja hänen exänsä välit ovat nyt poikki, kun avokkini ei ole nyttenkään halunnut kaikkia exänsä sanomisia ja tekemisiä heille toistaa. Appivanhemmat pitivät avokkiani ja hänen exäänsä "täydellisenä parina" , vaikka kulissien takana heidän poikansa joutui henkisen väkivallan uhriksi, jonka haavojen paraneminen kestää pitkään. Sekin tuntuu pahalta, että vaikka avokkini on yrittänyt puhua ja kertoa näistä raskaista kokemuksistaan, eivät hänen vanhempansa tunnu niistä välittävän.
Olen yrittänyt nyt pitkin syksyä ojentaa kättäni ja ottaa yhteyttä, mutta ilman vastakaikua. Täytyy myöntää, että olen ymmälläni. Mietin mitä tehdä? Nyt olen päättänyt antaa tilanteen olla, antaa heille aikaa. Silti tuntuu pahalta. Onneksi olemme avokkini kanssa pystyneet tästä asiasta puhumaan ihan avoimesti, kuten kaikesta muustakin. Hänkään ei vaan pysty sanomaan, mistä tilanne johtuu. Tai miten tämä tilanne voitaisiin ratkaista...
Avopuolisollani ja minulla on molemmilla takana pitkät ihmissuhteet, jotka molemmat olivat erittäin rikkonaisia ja raskaita, hän tosin päätyi omassaan avioliittoon asti, joka jäi kylläkin erittäin lyhyeksi. Kummallakaan meistä ei ole lapsia. Nyt olemme olleet yhdessä puolitoista vuotta, siitä puoli vuotta asuneet yhdessä.
Meidän ihmissuhteemme on kaikkea sitä, mitä kumpikin meistä oli aina tahoillaan kaivannut: yhteistä arkea, kommunikointia, hellyyttä ja intohimoa. Lisäksi tunsimme toisemme jo 10 vuoden ajalta ennen ihmissuhdettamme, joten olimme jo entuudestaan ystäviä, mikä on vain syventynyt suhteemme aikana. Mitään "sutinaa" meillä ei ollut ennen erojamme, joten siinäkin mielessä aloitimme puhtaalta pöydältä, vaikka alotimmekin suhteemme aika pian erojemme jälkeen (erosimme suht samoihin aikoihin).
Muuten kaikki on hyvin, mutta appivanhemmilleni en kelpaa.
He pitävät edelleen yhteyttä ex-miniäänsä, jonka kanssa avokillani on välit tällä hetkellä kokonaan poikki (koska tämä on mm. pitkin syksyä maileissa haukkunut miestäni ja minua jne., [syynä näihin(!) mielenpurkauksiin pidän sitä, että hänellä on jollain tapaa jäänyt eroprosessin käsittely kesken, vaikka onkin itse jo uudessa suhteessa]). Ex-miniällä on yhteinen harrastus (kiinnostuksen kohde) appivanhempieni kanssa, mikä varmasti heitä yhdistääkin. Mutta koska tilanne on näin tulehtunut mieheni ja hänen exänsä välillä, on hän pyytänyt heitä olemaan olematta yhteyksissä exäänsä, turhaan.
Me asumme samassa kaupungissa appivanhempieni kanssa, mutta olen tavannut heidät vain pari kertaa tämän puolentoista vuoden aikana. Ymmärrän, että joskus on vaikea ottaa uutta ihmistä sydämeensä, kun pelkää että siinä voi käydä huonosti, tai että on vielä niin kiintynyt johonkin toiseen (ex-miniään). Suhteemme alussa ajattelin, että siitä on kyse, ja annoin appivanhemmilleni aikaa tottua ajatukseen yhdessä olostamme. Ensimmäisen kerran tapasin anoppinikin vasta, kun olimme olleet yhdessä 8 kuukautta, appeni pari kuukautta myöhemmin (hänelle seurustelumme oli todella hankala asia). Mutta ainakin itse mietin erotessani ex-kumppanistani, että surutyö on tehtävä sekä kumppanista, mutta myös appivanhemmista (joista muuten pidin valtavasti), jotta omaan sydämeen tulee tilaa uusille ihmisille. Samoin ajattelin, että on tehtävä tilaa myös ex-kumppanini mahdolliselle tulevalle puolisolle, jotta hän saa tilaisuuden muodostaa yhtä ihanan suhteen näihin ex-appivanhempiini, kuin mitä minä sain. Näin olen myös toiminut.
Me olemme nykyisen kumppanini kanssa tässä suhteessamme vakavissamme, suunnittelemme menevämme naimisiin ja toivomme joskus saavamme pienen ihmisen kanssamme arkea jakamaan. Olen vasta toinen nainen, jonka avokkini vie vanhemmilleen näytille, joten kuvittelisin senkin osoittavan, että olemme toisssamme :) Olemme onnellisia yhdessä, sen ovat kaikki huomanneet ja siitä monet sanoneetkin (myös appivanhempani ovat asiasta kommentoineet avokilleni). Siksi tuntuu niin pahalta, kun torjutaan appivanhempien taholta. Puolisoni on vielä ainut lapsikin, joten hänen kannnaltaan pidän tilannetta surullisena. Olen kannustanut häntä pitämään yhteyttä vanhempiinsa, vaikken minä olekaan tervetullut.
On vaikea hyväksyä sitä, ettei kelpaa jollekulle, varsinkaan kun en tiedä oikein syytä. Kun torjutaan, vaikkei edes tunneta. Opiskelen ja käyn töissä (olen suhteellisesti ottaen aika menestynytkin), pärjään omillani taloudellisesti (toisin kuin avokkini ex, joka on edelleen paljon velkaa avokilleni), olen iloinen ja mukavanakin pidetty, osaan käyttäytyä (jo ihan työnikin puolesta) jne. Olen ihan sieväkin, vaikka avokkini ex onkin kauniimpi, mutten silmiä pakota minäkään ;) Avokkini vanhemmat ovat menestyneitä, joten oma pärjäämiseni tuskin on haittatekijäkään...
Sen tiedän, että avokkini ei ole paljoa puhunut aikoinaan kaikesta siitä, mitä hänen ja ex-puolisonsa suljettujen ovien takana tapahtui, vaan he vetivät kulissia ihan eroon saakka, joka tulikin appivanhemmilleni varmaan melkoisena yllätyksenä. Ehkä he myös mielessään syyttävät minua siitä, että avokkini ja hänen exänsä välit ovat nyt poikki, kun avokkini ei ole nyttenkään halunnut kaikkia exänsä sanomisia ja tekemisiä heille toistaa. Appivanhemmat pitivät avokkiani ja hänen exäänsä "täydellisenä parina" , vaikka kulissien takana heidän poikansa joutui henkisen väkivallan uhriksi, jonka haavojen paraneminen kestää pitkään. Sekin tuntuu pahalta, että vaikka avokkini on yrittänyt puhua ja kertoa näistä raskaista kokemuksistaan, eivät hänen vanhempansa tunnu niistä välittävän.
Olen yrittänyt nyt pitkin syksyä ojentaa kättäni ja ottaa yhteyttä, mutta ilman vastakaikua. Täytyy myöntää, että olen ymmälläni. Mietin mitä tehdä? Nyt olen päättänyt antaa tilanteen olla, antaa heille aikaa. Silti tuntuu pahalta. Onneksi olemme avokkini kanssa pystyneet tästä asiasta puhumaan ihan avoimesti, kuten kaikesta muustakin. Hänkään ei vaan pysty sanomaan, mistä tilanne johtuu. Tai miten tämä tilanne voitaisiin ratkaista...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei auta kuin antaan heille aikaa käsittää ja ymmärtää.
Joskus miehesi voisi ehkä saada sanotuksi vanhemmilleen, että heillekin olisi hyväksi tutustua sinuun ja päästä eroon entisistä ajoista. Maailma menee aina eteenpäin, takaisin ei ole paluuta.
Vaikka ne exät tulisivat takaisin, ei elämä jatkuisi siitä pisteestä, missä se oli, kun ero tuli. Ei, vaikka kaikki murheet selvitettäisiin pois.
Te elätte nyt toisillenne, ja jos ette vanhemmille ole mieluisa pari, niin ei asialle kannata tehdä mitään. Oletan, ettette enää ole aivan nuoria, vaan itsenäisiä ihmisiä.
Yritänpä paneutua appivanhempien asemaan.
Heidän ainoalla pojallaan siis on ollut vaimo, joka todennäköisesti on ollut mieluisa miniä. Hän on joka tapauksessa aina oleva pojan ensimmäinen vaimo. Kenties appivanhempakandidaatit ovat sitä ikäluokkaa, jolle lapsen pitkän liiton hajoaminen on katastrofi. Varsinkin jos miniä on ollut mieluisa. Ei pitkää ihmissuhdetta KOSKAAN täysin pyyhitä elämästä.
Mainitset myös tunteneesi miehesi jo kauan ennen tämän avioeroa. Ihmisten elämänkokemus kertoo, että jos joku menee uuteen liittoon vanhan kaverin kanssa, TODENNÄKÖISESTI edellisen suhteen kariutumisen syynä on tämä uusi liitto eli uskottomuus.
Kuten tiedetään, ihmiset eivät mielellään kerro totuutta tässä asiassa.
Nyt kun ihmisillä on paitsi monia peräkkäisiä liittoja ja vielä sivusuhteitakin, joudutaan helposti tällaisiin tilanteisiin.
Sukulaisetkin ovat vain ihmisiä, jotka kiintyvät sukuun tuotuihin ihmisiin - tai sitten ei.
Mietipä lopuksi itseäsi: Millä ehdoin Sinä olet valmis luopumaan hyvästä ystävästäsi, jos vaikka miehesi sitä toivoisi tai vaatisi?
Kiitos "Kärsivällinen." ystävällisistä sanoistasi. Olemme muuten kolmekymppisiä, itsenäisiä ihmisiä, jonka taisin unohtaa mainita.
Sinulle "ihmissuhteet ovat haavoittuvia": kuten siis sanoin viestissäni, emme ole lähteneet suhteeseemme pettämisen kautta, mikä on appivanhemmillekin selvää, eivätkä he sitä ole edes epäilleet/syyttäneet, mainitsin asian vain tekstissäni lukijoille selvennyksenä. Ja itseasissa ex-miniä oli avokkini aiemmasa suhteessa eron alullepanijana, mikä oli tietysti hyvä asia, että häneltä löytyi siihen voimia.
Tottakai on selvää, että kiinnytään puolisoihin, sehän on sanomattakin selvää, ja mielestäni tuon sen viestissäni esille. Mielestäni olisi täysin ok, että appivanhempani olisivat tähän exään yhteydessä, JOS avokkini itse olisi hänen kanssaan väleissä, mutta kun näin ei ole. Eikö se ole jollakin tavalla oman lapsen toiveiden yli kävelemistä? Ikään kuin vanhemmat asettaisivat oman ystävyytensä ex-miniään oman lapsensa edelle? Varsinkin, kun taustalla on sekä henkistä, että taloudellista hyväksikäyttöä, (vaikka niiden ei nyt suoranaisesti tarvi appivanhempiin vaikuttaakaan, kun heidän ystävyytensä on erillistä avokistani).
En ajattele, että millään voisin tätä exää korvata tai viedä hänen paikkaansa, mutta olisi kiva, että minut hyväksyttäisiin osana mieheni elämää. Muuta en kaipaakaan..
"Mielestäni olisi täysin ok, että appivanhempani olisivat tähän exään yhteydessä, JOS avokkini itse olisi hänen kanssaan väleissä, mutta kun näin ei ole. Eikö se ole jollakin tavalla oman lapsen toiveiden yli kävelemistä? "
- Tätä kohtaa en minä puolestani käsittänyt.
Jos olette jo aikuisia ihmisiä kaikki, jokaisella lienee omat tuttavansa ja ystävänsä.
Ex saattaa olla appivanhemmilleen ihan ok ihminen, ehkä parempi miniänä kuin pojan vaimona.
Miksi ottaa pulttia asiasta? Olettehan kaikki jo aikuisia. Keneltä on poissa nykyisinä aikoina yksikään mukava ihmissuhde?
Vai voivatko appivanhemmat tuntea syyllisyyttä jostakin asiasta? Tuntuuko heistä esim. siltä, että ovat osallisia vaimon avioeroon?
Kas, kun me ihmiset arvioimme kovin eri tahoilta asioita. Kamalinkin kumppani saattaa ystävänä olla jollekin mukava, kullanarvoinen.
Niin, "otinko pulttia?" Kunhan vain kerroin, miltä avokistani hänen vanhempiensa toiminta tuntuu..
Minulle olellisinta ei siis tosiaan ole tämä appivanhempien suhde ex-miniään, vaikka siihen edellisissä viesteissä onkin keskitytty, hyvä jos ovat ystäviä, kuten sanoin. Mutta se surettaa, ettei minua omana itsenäni kelpuuteta osaksi mieheni perhettä..
Tästä oli alkuperäisessä viestissänikin kyse, olen vain pyrkinyt tuomaan asian monet kannat esiin, enkä mielestäni vain omasta näkökulmastani. Kyllä olen itsekin katsonut peiliin, että onko syy minussa, ettei minuun haluta tutustua jne.
en ymmärrä, millä tavalla se on sinulta pois, kenen kanssa appivanhempasi ovat ystäviä? Vai asutteko muka appelassa? Hyväksy se, että heillä on oikeus valita ystävänsä.
En myöskään ymmärrä, miksi haukut miehesi exää. Voihan hän olla epmiellyttävä ihminen, mutta mitä sillä sinulle on väliä? Ja oletko ajatellut sitä, että olet kuullut vain miehesi version siitä, miten kaikki heidän erossaan meni? Luuletko, että miehesi kertoisi sinulle suoraan kaikesta siitä, mitä hän itse teki liitossaan väärin?
Anna menneiden olla, arvostus tulee aikanaan jos on tullakseen. Ja jos ei tule, niin ei sinun ole mikään pakko käydä appelassa.
Vai käsitätkö tahallasi väärin? Vai oletko vain käsittävinäsi väärin?
"avokkini" -sanasta, jota näyt ahkeraan viljelevän?
Jos joku kutsuisi poikaani "avokikseen", se aiheuttaisi minussa oksennusreaktion.