Onko kenelläkään muulla samanlaista ongelmaa? Olen naimisissa työnarkomaanin kanssa. Taas on tiedossa uusi yksinäinen ilta, rakkaani juuri soitti, ettei pääse kotiin vielä vähään aikaan. Alan pikkuhiljaa saada tilanteesta tarpeekseni. Kotona ollessaankin hän viihtyy tietokoneensa ääressä työasioita miettien. Tällä hetkellä tuntuu että yhteistä meillä ovat vain lapset jotka ovat onneksi jo isoja eivätkä minun tapaani kärsi isänsä jatkuvasta poissaolosta. Hänelle on ylivoimaista kieltäytyä mistään ja minusta tuntuukin että työpaikalla sitä jopa käytetään hyväksi. Jos minä esitän toiveita yhteisestä vapaa-ajasta, on vastaus useimmiten se, ettei minun enää pitäisi kuormittaa häntä ja aiheuttaa syyllisyyttä muutenkin stressatulle miehelle. Apua, mitä voin tehdä. Hyviäkin hetkiä on, enkä haluaisi erota.
Naimisissa työnarkomaanin kanssa
aina yksin
5925
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olen vajaa kolmekymppinen, en vielä naimisissa eikä lapsiakaan ole. Olen seurustellut työnarkomaanin kanssa nelisen vuotta. Hän on todellinen uraohjus, mutta tekee sen eteen töitä,normi päivänä vähintään 12h, yleensä myös viikonloppuisin muutaman tunnin verran.
Hän ei petä ja on kultainen, mutta työ on hänen arvomaailmassa ensimmäisellä sijalla. Käsittää periaatteessa tekevänsä liikaa töitä, mm. kun kroppa petti liiallisen työnteon vuoksi... (kyseessä siis alle kolmekymppinen, urheilua harrastava mies! ) Sanoo rakastavansa minua ja niin varmasti onkin, mutta olen tosissani alkanut harkita, kannattaako hänen kanssaan rakentaa elämää ja tulevaisuutta.
Hänet on pienestä kasvatettu arvostamaan työtä, työ ja sen tunnollinen hoitaminen tavallaan tuo hänelle ihmisarvon. Stressaantuu ja ahdistuu lomilla.
Olemme puhuneet asiasta, siitä että en halua seurustella mielikuvitusmiehen kanssa, jolla ei ole koskaan aikaa minulle. Periaatteessa ymmärtää, muttei kuitenkaan näytä tajuavan miltä minusta tuntuu.
Muutosta ei taida olla luvassa?
Minunkin mieheni arvostaa työtään yli kaiken. Hän on kunnollinen ja hoitaa raha-asiat, mutta mielestäni hänestä on tullut perheessämme ulkopuolinen jäsen, joka käy vain töissä eikä tiedä enää, millaista perheen yhdessäolo on.
Mieheni on myös kasvatettu arvostamaan suorittamista. Työ on hänelle ensisijainen mielihyvän lähde. Hän vaihtoi vaativampaan työhön muutamia vuosia sitten, ja minusta tuntuu, että hänen persoonallisuutensa muuttui työn vaativuuden myötä. Hän ei osaa enää rentoutua ja tehdä yhdessä perheen kanssa asioita. Mieluummin hän on yksikseen, jos mahdollista. Näin vaimona tunnen, että hänen tunne-elämänsä on kovettunut, hän ei enää kerro asioitaan eikä ymmärrä, että vastavuoroisuus kuuluu parisuhteeseen. Minusta tuntuu, että olen naimisissa töihin menevän ja töistä tulevan robotin kanssa.
Kuulostaa tutulta. Meillä ei ole lapsia emmekä saakkaan. Ei kotieläimiä, koska olen allerginen. Mieheni on koneella 18 tuntia/vrk. Viikolla ja viikonloppuisin. Työ ja harrastus sama. Me ei käydä missään. Joskus syömme ulkona ja se on siinä. En lue, en ompele ym. Teen töitä kotona. En tapaa siksi ihmisiä. Voi kulua kokonainen viikko, etten ole katsellut kuin häntä koneella tai nukkumassa. Suukko, kun lähtee töihin. Saan mennä ulos ja menenkin joskus. En uskalla mennä selvin päin kuppilaan. Käyn lenkillä, kun hämärtää. Kukaan ei näe. Olen tulossa mökihöperöksi. En kuitenkaan valita, koska tämä mies ei lyö, ei juo eikä mitään muutakaan. Antaa rahaa ja nussii, kun tahdon. En tahdo, koska emme juttele. Ei paljoakaan yhteistä, mutta tykätään kuitenkin...4. vuosi alkaa..
Työlle omistautuvia ihmisiä on kahdenlaisia, heitä jotka oikeasti koittavat panostaa perheensä hyvinvointiin ja heitä jotka käyttävät työlleen omistautumista tekosyynä, jotta voisivat pysytellä perhepiiristä mahdollisimman kaukana. Ensin mainittu ihmistyyppi ei suinkaan uhraa kaikkea vaan yrittää tehdä asiassa kompromisseja, mutta yhteisen elämän vähäisyyden takia siitäkin tulee helposti suoritekeskeistä. Elämäntapojen muutoksilla ja muilla pienemmilläkin järjestelyillä asiat voi saada parempaan kuntoon, mutta jälkimmäisessä tapauksessa kaikki on jo menetetty.
Valitettavasti sinun miehesi on aika pitkällä jälkimmäisessä kategoriassa. Hän ei viihdy seurassasasi. Erittäin huono merkki on tuo syylistyminen. Pitäisihän kaikille olla selvää, että työn vastapainoksi ihminen tarvitsee lepoa, jotta sitten jaksaa taas paremmin tehdä töitä eli ei se vapaa-aika ole oikeasti töistä pois. Eli asiasta syyllistyminen on aika itsekeskeistä.
Jos miehesi peuhaisi toisen naisen kanssa, et varmaan kattelisi häntä kauaa. Työ on hänelle se toinen nainen, johon hän on rakastunut ja joka vie hänen voimiaan vielä enempi kuin yksikään salarakas. Älä anna hänen porskutella itsetyytyväisyydessä, että hän muka uhrautuvaisesti paiskii töitä, että teillä olisi katto pään päällä jne. Paskapuhetta sellainen. Ainoa konsti, jolla voit tiputtaa hänet pois vinoutuneesta idealismistaan, on osoittaa halveksuntaa sellaista materialistista aatemaailmaa kohtaan. Samaan syssyyn voit haukkua hänen työnantajaansa verenimijäksi jne. Näin nimittäin todellisuudessa varmaan onkin. Kun miehesi saa burnoutin, hän saa kenkää.
Kuulostaako kovalta? Saa kuulostaa, koska vaihtoehtona on ero. Ei tuollaisesta mitään tule.
Älä sinäkään ripustaudu valheisiin. Mitä arvoa on muutamalla hyvällä hetkellä kun normaalissa parisuhteessa pareilla on aikaa välistä tuntikausiakin toisilleen. Ei muuta kuin ukko kuriin tai heität pellolle.
Näin se meilläkin menee. Pitkiä työpäiviä, illat pois, usein viikonloppunakin jotain työhommaa löytyy, lisäks tulevat pakolliset päivystyskeikat (ihan milloin vaan saattaa niitä tulla, ei kuitenkaan öisin :D ).
Lapsemme ovat 2v ja 5v, minä kotiäitinä tällä hetkellä vielä. Naimisissa ollaan oltu vuodesta 2003 ja seurustelu aloitettu v.1999. Ei tämä aina ihan tämmöistä onneksi ole ollut... Mutta siis pääsääntöisesti nykyään.
Välillä menee paremminkin kun mies pois, kun ei se kotonakaan ollessaan oikein mitään "jaksa" tehdä. Mistä jaksan kyllä urputtaa sille... Mikä taas ei ole hyvä asia :D
Tarvii varmaan itsekin mennä töihin niin ei nähdä sitten sitäkään vähää ja arki tulee lasten osalta kiireisemmäksi, kohta ne jo menee kouluun ja muuttaa kotoo pois, kas ihan huomaamatta :/ Pelottaa että onko meillä enää sitten mitään yhteistä.
No, eipä tämä asia ruikuttamalla parane. Kunhan purin vähän kakkaa oloani.