Siitä on kohta kaksi vuotta, kun löysin elämäni miehen. Kun muistelen aikaa ennen tätä suurta rakkautta, mieleeni tulee kuva, jossa näen itseni todella surullisena ja masentuneena.
Asuin silloin vielä kotona, kävin kesätöissä, kavereita oli ja heidän kanssaan oli mukava käydä välillä jupottelemassa. Olin silloin vielä alaikäinen.
Mutta kun mulla ei ollut ketään kenen syliin käpertyä, ketä halata, kenelle itkeä ja kertoa murheensa. Luulin, että en ikinä löytäisi ketään, koska olin kovin ujo. En tahtonut enää edes elää. Itsemurhaa en kuitenkaan koskaan edes kokellut!
Sitten kun löysin nykyisen poikaystäväni, elämäni alkoi näyttää valoisalta. Olin iloinen ja rakastuin tähän ihmiseen. Hän oli minun pelastusenkelini.:)
Tahdoin vain kertoa tämän. En tiedä miksi, mutta tahdoin vain.
Asuin silloin vielä kotona, kävin kesätöissä, kavereita oli ja heidän kanssaan oli mukava käydä välillä jupottelemassa. Olin silloin vielä alaikäinen.
Mutta kun mulla ei ollut ketään kenen syliin käpertyä, ketä halata, kenelle itkeä ja kertoa murheensa. Luulin, että en ikinä löytäisi ketään, koska olin kovin ujo. En tahtonut enää edes elää. Itsemurhaa en kuitenkaan koskaan edes kokellut!
Sitten kun löysin nykyisen poikaystäväni, elämäni alkoi näyttää valoisalta. Olin iloinen ja rakastuin tähän ihmiseen. Hän oli minun pelastusenkelini.:)
Tahdoin vain kertoa tämän. En tiedä miksi, mutta tahdoin vain.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onhan se rakastaminen kuulemma ihan kivaa. Itte oon säästyny moiselta tunteelta, eikä taida enää kannattaa moista olotilaa tavoitellakaan, koskapa olen jo niin hyvin tottunut yksin oloon.
Rakastaminen on ihanaa, mutta vielä ihanempaa on se hetki kun rakastut... se pienen pieni hetki jolloin tajuamattasi tunne syrjäyttää järjen! Sitä olotilaa ei vaan voi kuvailla sanoilla, se pitää jokaisen kokea itse. Itse rakastuin juhannuksen aikaan ja olen siitä onnellisessa asemassa, että rakastamani henkilö tuntee myös samoin minua kohtaan. :)