Kuinka kauan kestää, että toisesta on oikeasti kokonaan yli ja että elämä ei ole sitä, että yöllä uneksitaan toisesta ja päivällä muistellaan ja odotetaan edes jotain elonmerkkiä toisesta, edes pikkuista? Kuinka kauan jaksaa toivoa, että ehkäpä sitten vain vielä vähän aikaa niin kaikki on kuten ennenkin? Koska realiteetit oikeasti hyväksyy?
Joku puhui joskus, että aika pitäisi kertoa kahdella. Ei minulla ole 18 vuotta aikaa haaveilla toisesta! Eron merkit alkoivat olemaan ilmassa kolme kuukautta sitten, varsinaisesta erosta on nyt kuusi viikkoa. Olen vain niin eksyksissä itseni kanssa. Vieläkin itkettää jatkuvasti eikä mistään tule mitään... elämästä yleensä. Laskin syöneeni viimeksi kolme päivää sitten, enkä edes muista koska olisin tehnyt oikeasti jotain järkevää. Millään ei oikeasti ole mitään merkitystä. Ei edes niillä pirun verhojen värillä!
Joku puhui joskus, että aika pitäisi kertoa kahdella. Ei minulla ole 18 vuotta aikaa haaveilla toisesta! Eron merkit alkoivat olemaan ilmassa kolme kuukautta sitten, varsinaisesta erosta on nyt kuusi viikkoa. Olen vain niin eksyksissä itseni kanssa. Vieläkin itkettää jatkuvasti eikä mistään tule mitään... elämästä yleensä. Laskin syöneeni viimeksi kolme päivää sitten, enkä edes muista koska olisin tehnyt oikeasti jotain järkevää. Millään ei oikeasti ole mitään merkitystä. Ei edes niillä pirun verhojen värillä!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tosiaan vaikea sanoa toiselle, milloin on selvinnyt ja unohtaa ja voi jatkaa eteenpäin. Joillakin se kestää kai tosi kauan, mutta mikä on kauan? Mulla on menossa se tapa, pois silmistä kaikki mikä muistuttaa, niin sitä on pakko unohtaa, joskus. Elämä on vaan tätä, että on vaan jatkettava ja jaksettava, päivä kerrallaan. Olen pahoillani että sun sydän särkyi, en haluaisi tätä tunnetta kenellekään. Voimia ja valitse ne verhot joku toinen päivä, sitten kun on niiden aika :o)
Sanopa se... Yksinäisyys on kaikista pahinta. Itsellä sama tilanne. Mieli niin maassa, ettei mikään jaksa kiinnostaa: syöminen, opiskelu, kaverit. Tuntuu kuin en eläisi, kun mitään ei jaksa tehdä eikä mistään innostua. Kaikki energia menee itkemiseen ja ikävöintiin. Kunpa joku osaisi auttaa, mutta ei. Elämä on julmaa.