Olimme yhdessä reilu kahdeksan vuotta. Teimme melkein kaiken yhdessä, meillä oli/on kolme koiraa. Asuimme yhdessä ja elimme tavallista arkea. Sitten puhuin erosta ja mies lähti loukkaannuttuaan verisesti. Lähti heti seuraavana iltana kovalla kiireellä. Hyvästeli koirat ja minut. Muutti asumaan kaverinsa luokse, jonka nurkassa asuu edelleen. Hän ilmeisesti kärsii nyt jonkin sortin masennuksesta.
Soittaa joka viikko ja käy noin kerran viikossa koiria lenkittämässä ja leikittämässä.
Miksi minusta ei tullu oikein miltään? Olin niin rikki kun hän lähti, ajattelin, että joko kuolen tai sekoan. Jouduin soittamaan vanhempani tänne, koska oli niin paha olla. Nyt erosta on 3kk. Emme ole puhuneet eroon johtavista asioista, emmekä mitään syvällisiä. Niitä näitä vaan ja koirien asioita.
Nyt vaan elän täällä elämääni ja välillä tuntuu, että mikäs tässä on elellä. En ole itkenyt enää moneen viikkoon tai surrutkaan. Olen vain ollut ja touhunnut. Liikkunut paljon, käynyt töissä ja koirien kanssa ulkoillut.
Pelottaa, että selvisin näin hyvin. Tai peloittaa se, että miten muka selvisin? Onko se romahdus tulossa jossain nurkan takana vielä? Vai olenko tunteeton ihminen, koska en itkenyt asiaa kuin parisen viikkoa. Sitten alkoi helpottaa ja hyväksyin tilanteen.
En koe olevani tällähetkellä onnellinen, mutta en ole onnetonkaan. Olen jotenkin tyytynyt tähän, hyväksynyt kaiken. Alkanut rakentamaan elämääni itseni näköiseksi.
Kun luen näitä palstoja eronneilla on hirvittävä tuska sydämessä. Mikä kumma minua vaivaa kun en koe sitä? En oikein osaa surrakaan. Tiedän, että aina pitää käsitellä tällaiset asiat ja surra aikansa, ennenkuin voi jatkaa elämää. Tiedän myös, että surematta jäänyt suru voi tulla myöhemmin esiin ja saada rumaa jälkeä.
En vain tiedä mitä tehdä. En osaa väkisinkään surra ja itkeä, kun ei itketä eikä sureta. Kirjoittanut olen kyllä päiväkirjaa ja koittanut käsitellä asiaa siellä.
Kun erosimme ajattelin, että joulukin on tulossa, enkä selviä sinne asti, saatika siitä. Nyt joulu koputtelee jo ovelle ja näin olen selvinnyt ja joulu ei tunnu edes pahalta.
Soittaa joka viikko ja käy noin kerran viikossa koiria lenkittämässä ja leikittämässä.
Miksi minusta ei tullu oikein miltään? Olin niin rikki kun hän lähti, ajattelin, että joko kuolen tai sekoan. Jouduin soittamaan vanhempani tänne, koska oli niin paha olla. Nyt erosta on 3kk. Emme ole puhuneet eroon johtavista asioista, emmekä mitään syvällisiä. Niitä näitä vaan ja koirien asioita.
Nyt vaan elän täällä elämääni ja välillä tuntuu, että mikäs tässä on elellä. En ole itkenyt enää moneen viikkoon tai surrutkaan. Olen vain ollut ja touhunnut. Liikkunut paljon, käynyt töissä ja koirien kanssa ulkoillut.
Pelottaa, että selvisin näin hyvin. Tai peloittaa se, että miten muka selvisin? Onko se romahdus tulossa jossain nurkan takana vielä? Vai olenko tunteeton ihminen, koska en itkenyt asiaa kuin parisen viikkoa. Sitten alkoi helpottaa ja hyväksyin tilanteen.
En koe olevani tällähetkellä onnellinen, mutta en ole onnetonkaan. Olen jotenkin tyytynyt tähän, hyväksynyt kaiken. Alkanut rakentamaan elämääni itseni näköiseksi.
Kun luen näitä palstoja eronneilla on hirvittävä tuska sydämessä. Mikä kumma minua vaivaa kun en koe sitä? En oikein osaa surrakaan. Tiedän, että aina pitää käsitellä tällaiset asiat ja surra aikansa, ennenkuin voi jatkaa elämää. Tiedän myös, että surematta jäänyt suru voi tulla myöhemmin esiin ja saada rumaa jälkeä.
En vain tiedä mitä tehdä. En osaa väkisinkään surra ja itkeä, kun ei itketä eikä sureta. Kirjoittanut olen kyllä päiväkirjaa ja koittanut käsitellä asiaa siellä.
Kun erosimme ajattelin, että joulukin on tulossa, enkä selviä sinne asti, saatika siitä. Nyt joulu koputtelee jo ovelle ja näin olen selvinnyt ja joulu ei tunnu edes pahalta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
muiden puolesta... itse myös eroamassa tästä ja kämppäkin on kutakuinkin katsottuna, voi olla etten ymmärrä mistä on vielä kyse mutta itselläni on tällä hetkellä rauhallinen olo. pääsen omilleni jälleen ja saan vapauteni. sukulaiset ja ystävät tuntuvat olevan asiasta paljon järkyttyneempiä, suorastaan vihaisia. täydellinen pari jne. ei mun mielestä. miksi mä olisin muuten halunnut pois jos kaikki on niin täydellistä. äitini sanoi heti suorilta että muuttoapua on turha kysellä.
mä en vain kertakaikkiaan näe meidän suhteella tulevaisuutta... tämä 2,5v seurustelua on ollut niin tappavan samanlaista, päivästä toiseen. mies ei ole aikoihin yllättänyt mua mitenkään, joululahjaksikin osti sormuksen jota olin kehunut mainoksessa. Jos tää liitto jatkuisi, näkisin itseni viiden vuoden kuluttua tylsistyneenä kahden lapsen äitinä joka edelleen odottaa että mieheltä irtoisi sitä jotain... kerää sen sukkia pitkin lattioita, kertoo karta toisensa jälkeen kuinka wc pitää pestä, ja missä järjestyksessä kämppä siivotaan...
ei sinussa ole mitään vikaa, mies ei näköjään vain kertakaikkiaan sytyttänyt sussa mitään suuria tunteita kumppaanuden rinnalle. näin mä luulen.
Olisiko itsessäsikin vikaa?
Miksi ei miellytä, jos mies ostaa jutun, jota olet kehunut. Minusta se olisi ihanaa!
Ja siis mitä ihmettä tarkoitat, valvotko sivusta miehesi tekemisiä ja siivoamista? Siis "missä järjestyksessä kämppä siivotaan" - voi apua! Voisiko olla niin, että keskityt vaan maailman turhimpiin asioihin? Ei yllätykset tule miehestäsi, vaan sinusta. Ennen kuin lakkaat olemasta prinsessa, et voi olla onnellinen. Olen samaa mieltä äitisi kanssa.
jota vaimo tai vaimoke on kehunut, niin mielestäni sellainen mies on äärettömän rakastettava ja hyväluontoinen mies.
Äitisi on oikeassa, lutkalle ei kannata antaa mitään apua...yes
Olet todella typerä pissis, halpa ja miehesi todella ihana mies ja todella tunteellinen.
Häpeä!
Kuitenkin miehesi oli jotenkin nenästävedettävä, kun tuollaisen akan pauloihin joutui. Taisi olla kersa tulossa....????
Siis joku keskenkasvuinen kakara oli saanut ihanan rakastavan, huomioivan ja aidosti hänestä välittävän miehen, jonka kanssa olisi ollut turvallista kasvaa aikuiseksi ja joka olisi opettanut elämän realiteetteja lämpimästi ja rauhallisesti (ainakin sen perusteella mitä hänestä kerroit). Hänen kanssaan olisit voinut pikkuhiljaa huomata, ettei elämä aina olekaan täydellistä ja että joskus joutuu tekemään jotain itsekin sen eteen. Luultavasti jo parin vuoden sisällä olisit oppinut sitomaan itse kengännauhasi ja kuorimaan perunasi. Sitten yhtäkkiä päätit, että tahdot vapautta(?)!!
Niin ja tiedoksi vaan, että on melko harvinaista että mies ostaa tyttöystävälleen lahjoja ja TODELLA harvinaista, että hän ostaa lahjoja joita tyttöystävä on toivonut! Puhumattakaan miehestä joka pesee vessan tai auttaa kämpän siivoamisessa. Niin ja turha edes kuvitella että ne vielä kahden lapsen jälkeen ovat paikalla tiputtelemassa sukkia lattioille.
Mutta nauti sinä tyttö vapaudestasi, pian huomaat ettet löydä toista edes murto-osalta yhtä hyvää miestä ja tuo sinua tuskin enää takaisin huoliin, tuollaiset miehet viedään hetkessä kadulta kuleksimasta...
Me olimme yhdessä vajaa 4 vuotta ja erosimme n. 3 kk sitten.
Mun olo oli heti eron jälkeen niin helpottunut ettei sitä pysty kuvailemaankaan!
Kuukauden päivät asuin ystävien luona mahtava olo rinnassani, ja pelkäsin että se jokin tulee sitten kun muutan yksin omaan asuntoon... vaan eipäs ole vielä 2 kk:den jälkeenkään tullut.
Minä ajattelen että itkin jo suhteessa eroitkut moneen kertaan ja muutenkin... Nyt vain 'kauhulla' muistelen aikoja suhteessa.
Mies on tosi katkerana mulle, syyttelee ja haukkuu kaikesta. En halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Ei Sureta yhtään! Miksi pitäisi? Nyt saan vihdoin rakentaa omaa elämää ja 'tehdä mitä huvittaa'.
...aloittanut erosta toipumisen jo suhteen aikana? Yleensä myös eroa enemmän halunneet toipuvat erosta nopeammin. Sinussa tuskin on mitään vikaa, vaikka kokisitkin päässeesi jaloillesi yllättävän helposti ja nopeasti.
itseltä kans vaimo lähti 7kk, sitten viiko meni surressa, mut sen jälkeen olo lähinnä helpottunut,meillä vaimo komenteli ja käski tosi paljon,myt elämällä uusi suunta ,tosi iloinen ja mukava,täynnä uusia haasteita,
Minä elin useita kuukausia, ehkäpä vuodenkin ihan ok elämää eron jälkeen, en itkenyt kovinkaan usein tai mitään. Tuntui helpottuneelta. Luulin jo selvinneeni erosta, ja aloitin uuden suhteenkin. Silloinhan ne todellaiset ongelmat vasta alkoivatkin. Vasta kun elät uuden ihmisen kanssa, monet asiat ehkä palaavat mieleen. Vasta uusi läheisyys sai minussa pinnalle tietynlaisen katkeruuden ja surun, ja se on tietysti väärin toista kohtaan. Emme kuitekaan eronneet, vaikka toinen joutui liikaa olemaan nojaavana olkapäänä. Nää on tietty täysin yksilöllisiä ja suhteesta riippuvia asioita. Jos sinusta tuntuu pitkienkin aikojen jälkeen vain hyvältä, kertoo se ehkä ongelmista, jotka ovat sinua alitajuisesti vaivanneet koko suhteenne ajan? Ehkä et ollutkaan niin sitoutunut, kuin kuvittelit olevasi. Vaikka turhia eroja on liikaa, joskus se on kuitenkin paras ratkaisu. Nuo koirat voivat muuten aika paljon helpottaa oloasi! Ilman niiden tuomaa iloa arki on paljon synkempi.