Pahoittelut jo alkuun sekava ja outo teksti. En vain viitsi vaivata kavereita tällä ja jotenkin pelkästään itselleen kirjoittaminen ei auta. Kiehuttaa...
Miksi ihminen vapaaehtoisesti käy läpi tämmöstä rapaa? Rakkautta on enempi kuin muille jakaa, mutta tuntuu ajan menevän vain hukkaan kun toinen on jossain hentun kuusessa, ja näkemään pääsee joitain kertoja vuodessa. Meillä tilanne ei edes ole toivoton siinä mielessä, että tapaamisia on melkein joka kuukausi yli 1000km välimatkasta huolimatta. Mutta mitään varmaa tietoa tulevasta ei ole... Tuntuu, että joko tämä loppuu läheisyyteen vuoden sisällä tai sitten totaaliseen eroon ja turhautumiseen.
Se on tullut selväksi, että minusta ei ole pitkän päälle kaukosuhteilemaan. Eikä ole kumppanistanikaan. Haaveet yhteisestä tulevaisuudesta, avioliitosta, perheestä ja kodista pitävät kuitenkin molemmat kiinni tilanteessa, joka on aivan absurdi. Ei ihmisiä tämmöseen ole tarkoitettu.
Onhan se hienoa kun on olemassa meset, kamerat ja kännykälläkin voi hätätilassa rimputella. Mutta ei se auta kun ei toista voi koskea, toista ei voi tuntea ja ei voi vain oleilla yhdessä. Tänäänkin pelkän äänen kuultuani jäi paha maku suuhun (siitä tämä tunneryöppy ja avautuminen). Luultavasti kyse oli työstressistä, ei sen kummemmasta... Mutta minun korvaani se kuulosti vain oudolta äänensävyltä ja pisti taas mielikuvituksen laukkaamaan. Luotan kumppaniini, se ei ole ongelma. Mutta kun välillä käy niin avoimesti selväksi, että seksittömyys ja toisen läheisyyden puute on tuskaa. Itse kyllä pärjäilen oikein hyvin tapaamisiin, mutta en mitenkään halua toista roikottaa mukana jos siitä on enempi mielipahaa kuin iloa. Jos tämän kumppanilleni sanoisin, tulisi sieltä litania kommentteja: "Älä nyt hulluja puhu! Mikä sua taas vaivaa? Etkö voi tajuta, että minä rakastan sinua ja tämä on pientä sen rinnalla?"
Niin... Siispä koitan taas rauhoittua. Hengitän muutaman kerran syvään, koitan olla murehtimatta asioita, joille en mitään voi. Jos vaikka leffan katsoisi, niin olo paranisi ja huomenna saattaisin taas leijailla siinä ihanassa onnen tunteessa, joka tuossa aikaisemmin tänään jo kurkisteli. Välillä ottaa vain päähän jo se, että ottaa päähän niin helposti. Tunteet kulkee vuoristorataa ja minä en pysy perässä... Joka minuutti eri olo.
Miksi ihminen vapaaehtoisesti käy läpi tämmöstä rapaa? Rakkautta on enempi kuin muille jakaa, mutta tuntuu ajan menevän vain hukkaan kun toinen on jossain hentun kuusessa, ja näkemään pääsee joitain kertoja vuodessa. Meillä tilanne ei edes ole toivoton siinä mielessä, että tapaamisia on melkein joka kuukausi yli 1000km välimatkasta huolimatta. Mutta mitään varmaa tietoa tulevasta ei ole... Tuntuu, että joko tämä loppuu läheisyyteen vuoden sisällä tai sitten totaaliseen eroon ja turhautumiseen.
Se on tullut selväksi, että minusta ei ole pitkän päälle kaukosuhteilemaan. Eikä ole kumppanistanikaan. Haaveet yhteisestä tulevaisuudesta, avioliitosta, perheestä ja kodista pitävät kuitenkin molemmat kiinni tilanteessa, joka on aivan absurdi. Ei ihmisiä tämmöseen ole tarkoitettu.
Onhan se hienoa kun on olemassa meset, kamerat ja kännykälläkin voi hätätilassa rimputella. Mutta ei se auta kun ei toista voi koskea, toista ei voi tuntea ja ei voi vain oleilla yhdessä. Tänäänkin pelkän äänen kuultuani jäi paha maku suuhun (siitä tämä tunneryöppy ja avautuminen). Luultavasti kyse oli työstressistä, ei sen kummemmasta... Mutta minun korvaani se kuulosti vain oudolta äänensävyltä ja pisti taas mielikuvituksen laukkaamaan. Luotan kumppaniini, se ei ole ongelma. Mutta kun välillä käy niin avoimesti selväksi, että seksittömyys ja toisen läheisyyden puute on tuskaa. Itse kyllä pärjäilen oikein hyvin tapaamisiin, mutta en mitenkään halua toista roikottaa mukana jos siitä on enempi mielipahaa kuin iloa. Jos tämän kumppanilleni sanoisin, tulisi sieltä litania kommentteja: "Älä nyt hulluja puhu! Mikä sua taas vaivaa? Etkö voi tajuta, että minä rakastan sinua ja tämä on pientä sen rinnalla?"
Niin... Siispä koitan taas rauhoittua. Hengitän muutaman kerran syvään, koitan olla murehtimatta asioita, joille en mitään voi. Jos vaikka leffan katsoisi, niin olo paranisi ja huomenna saattaisin taas leijailla siinä ihanassa onnen tunteessa, joka tuossa aikaisemmin tänään jo kurkisteli. Välillä ottaa vain päähän jo se, että ottaa päähän niin helposti. Tunteet kulkee vuoristorataa ja minä en pysy perässä... Joka minuutti eri olo.
Vastaukset 11
Vanhimmat
..pistettä z, jonne haluat. Joskus kannattaa miettiä b:tä, ja katsoa sitten, mihin tie johtaa. Löytyisikö jokin tapa lyhentää tuota välimatkaa tai tapaamisvälejä? Tunnemyrskyt ovat hurjia, niitä voi jotenkin oheistoiminnalla hillitä. Itseään voi huijata. Tosin jotkut tunteet eivät mene helpolla ohi, enkä tämän haluaisikaan menevän. Jos on ihanan ihmisen tavannut, ja tietää, ettei sellaisia kasva puussa! Vähän samanlaisessa tilanteessa, hieman alavireisenä tarvon kuin mummo lumessa. Yritän löytää iloa kaikesta muusta. Tsemppiä sinulle
Puit hyvin sanoiksi omat fiilikseni menneen 1,5 vuoden ajalta. Joka hetki tunteet heiluu laidasta laitaan. Ensin saattaa olla todella hyvä olo kun miettiin toista/esim. puhelusta jää hyvä fiilis, sitten yhtäkkiä ihan tuosta noin vaan tuleekin olo ettei tästä silti tuu mitään. Noihin aallonpohjiin auttaa vaan se että keskittää ajatukset johonkin muuhun, ja kuten sanoit, hengittää syvään. Itsellä tosiaan 1,5 vuotta kaukosuhdetta (nähty n. 2kk:n välein) takana, nyt on sietokyky jo ylitetty joten muutetaan yhteen ensi viikolla. Tai siis minä jätän Suomen nyt ainakin joksikin aikaa.. en oleta että se yhteiselämä tuo mitään auvoisaa olotilaa, vaan nyt jo tiedossa on että siitäkin tulee aluksi aika rankkaa (sopeutuminen uuteen kulttuuriin yms tuo lisää painolastia). Katotaan josko siitä selvitään..
Kyllähän kaukosuhde paukkuja vaatii, ymmärrän alkuperäisen kirjoittajaa hyvin. Ja oikein on, ettei kavereita aina kuormita näillä jutuilla - ja siksi voi sydäntään purkaa tänne palstalle. Lisäksi tänne tulee tervetullutta eloa.
Ratkaisuni on ollut pitää vilkasta & vireää omaa elämää. Aina ei silti pysty olemaan pirtsakkana tai uskomaan suhteen tulevaisuuteen.
Asioilla on yleensä tapana järjestyä *lohduttelee*.
On se parisuhteessa miettimisen paikka, voiko toinen elää arkea "merimiehen muijana", ja ennen on kaikkea keskustelunkin paikka. Tosin komennuskuvio voi olla vain tilapäinen vaihe elämässä. Vaatii vain suunnittelua, jonkinasteista epävarmuuden sietokykyä ja hieman turnauskestävyyttä, jos muutos vie aikaa.
Rakkautta pitäisi molemminpuolin pitää yllä, vaikka erossa paljon oltaisiinkin.
Hei, voit lukea tältä palstalta mun tarinan ja omasta kokemuksestani voin sanoa että EI KANNATA, anna olla. Jos nyt tuntuu pahalta, niin jotain on pahasti pielessä. Se menee niin, että valtaisan ikävän jälkeen tulee viha ja sitten turhautuminen, sitten välinpitämättömyys. Sinä olet tunteva, elävä ihminen..nainen, joka kaipaa syliä siinä missä kuka tahansa ihminen. Komennusmiehet on tottuneet elämään tunneköyhää elämää. Ei heiltä riitä ymmärrystä naisen ikävään. HE eivät ylläpidä suhdetta kuten me naiset. Meitä syytetään tyhjästä omasta elämästämme. Herranjestas: kai jonkun on suhdetta pystyssä pidettävä, jos he eivät sitä tee. Eihän kukaan oikeasti rakastava halua omaa rakastaan menettää noin vain. Taistelutta en minäkään lopettanut, mutta noin kolmen kuukauden jälkeen tuli mitta täyteen kun en silloinkaan vielä tiennyt, milloin miesystävä pääsee luokseni. Sydän on edelleen karrella ja rakastan miestä varmaan vielä pitkään. Rakastaa voi kuitenkin siitäkin huolimatta vaikkei ole yhdessä. Tämä henkilö ei ollut sielunystäväsi. Tunnet sen sydämessäsi. Mitä pikemmin luovutat ja alat elämään omaa sinkkuelämääsi, niin sitä keveämmältä tunnet itsesi. Kokeile vaikka. On kuin riippakivi kaulastasi olisi poissa. Totta kai se koskee, mutta surussa ei ole sitä samaa epätoivoa ja kaipausta. Se on luopumista, anteeksi antoa ja ymmärrystä: teitä ei vain oltu tarkoitettu yhteen.
Menestystä elämääsi.
tv. kanssasisar
Vaikka kovin turhautuneelta viestini varmasti vaikutti, ei suhteen lopettaminen käy mielessä ikinä siltä kannalta, että se jotenkin tuntuisi itselleni paremmalta vaihtoehdolta. Kumppanini ei ole komennustöissä, vaan olen itse joutunut muuttamaan pois "yhteisestä" maasta. Hän ymmärtää kyllä hyvinkin turhautuneisuuden, tuntee sitä itsekin samassa mittasuhteessa. Hänellä vain on vilkkaampi elämänmeno, enemmän ihmisiä ympärillä ja yleisesti vaan kadehdittavan positiivinen tapa suhtautua asioihin. Ei valittele turhaan asioista, jotka nyt ovat miten ovat. Itsehän olemme tilanteen valinneet.
Kyllä se jo "eron hetkellä" tiedettiin, että tästä vaikeaa tulee, mutta epäilyksiä tunteittemme aitoudesta, vakavuudesta tai yhteisistä tulevaisuuden haaveista ei ollut silloinkaan. Eikä ole nytkään.
Vastauksena yhdelle, että on aivan totta, että ajattelen liikaa. :) Se on perisynti meikäläisen tapauksessa. Ja se taas liittyy juuri siihen, kun oma elämä ei tällä hetkellä ole niin kovin aktiivista. Opiskelu- ja työtilanne vaativat paljon aikaa, joten joudun oleilemaan paljon omissa oloissani. Hommia tehdessä ajatus aina välillä lähtee laukkaamaan ja voi taivas miten paljon jo 5 minuutissa ehtii miettiä. :D
Lobotomia voisi olla paikallaan... :P Kiitos vastauksista! Ovat olleet hyvää luettavaa.
Onko noin kolme kuukautta riittävän pitkä aika tuollaisen taistelun luovuttamiseen?!? Siis jos todella rakastaa... Minusta AIVAN liian lyhyt aika...
Olen itse joutunut taistelemaan paljon eri asioiden takia elämässä, eikä KOSKAAN ole tullut mieleenkään luovuttaa kolmessa kuukaudessa... On tuntunut pahalta, turhautuneelta, toivottomalta, ikävältä (kaikissa muodoissaan),vihaiselta, välinpitämättömältä ja vaikka miltä...
rahikaisella:)
Tiiän ihan täsmälleen mitä tarkoitat. Joskus tulee vaan huonompia päiviä ja on vaikeampaa luottaa yhteiseen tulevaisuuteen, joskus taas paljon helpompaa.
Itellä mennyt nyt kuukausi kun oon viimeksi kultani nähnyt ja sellainen kuukausi on edessä. Välillä ikävään auttaa äänen kuuleminen, välillä se pahentaa sitä.
Mutta kun kyseessä on väliaikainen ratkaisu niin jaksan tätä niin kauan kuin on tarpeen. ME jaksetaan tätä=)
Ja niin jaksat sinäkin;)
Voimia jatkoon sulle:)
..tuo ratkaisuja. Yleensä asennemuutos ensin avaa ovia..
Pitäisi elää osin hetkessä, tehdä rakkaudentekoja.
Kovin kauaahan ei ihmisen elo kestä, en sitten tiedä sielunvaelluksesta:)
Elämän iloa sinulle kiinalaiselta puutarhurilta
sanoistasi.
Mulla on muutenkin isoja muutoksia tapahtunut hiljakkoin, ja oon huomnnu että niiden johdosta tai avulla oon muuttunu ihmisenä tosi paljon ja nimenomaan positiiviseen suuntaan.
se vanha minä siellä kuiskuttelee joskus, mutta yhä useammin se on hiljaa...
Elämäniloa kiinalaiselle puutarhurille :)
Ite oon väsyny 12.v lapsi haukuttu & väsynyt.. en osaa koskaan rakastaa mun perhettä kunnolla sattuu vitusti. luulen että pääsen poika kotii äiti ei kestä mua enää ja isä-puolella ei oo välii miten mulle käy. tekisis mieli sanoo kaikille että on yksi ihminen vähemmän!