näyttää siltä ettei tämä nainen tule avioitumaan sillä mies on tehnyt selväksi ettei se mitään muuta,kahdeksan vuotta olemme olleet yhdessä ja olimme kyllä nuoruudessamme kihloissa mutta kihlaus loppui kun tuli mutkia matkaan.
ja toisaalta kun katsoo hänen sukuaan niin aika pitkälti ovat kaikki eronneet ja veljetkään ei näytä sen myötä menevän naimisiin.
että avioliitto on yhden veljen mukaan "pallo jalkaan ja kaltereiden taakse"-homma johon ei ikinä pidä ryhtyä. mutta mulle se kertoo enemmänkin että turha mennä naimisiin kun sitä erotaan joka tapauksessa ja on vieläpä vaikeampaa päästä eroon..noin koen homman kun ei tuo mies ei halunnut edes kihloihin pyydettyäni,oli muuten nolo juttu.
tuolloin koin että asiat paremmin kuin koskaan ja nyt ollaan aikuisia,kasvettu henkisesti,lapsikin on jne ja eri juttu kaikin puolin kun silloin alussa.mutta sieltä tulikin ei..
no tiedän etten ainakaan tämän miehen kanssa mene ikinä naimisiin.haaveissani vaan oli(niinkuin vissii vähän jokaisen naisen) päästä joskus naimisiinki mutta en vissii haaveile enää.
mites teillä muilla,onko tuttu tilanne?
ainakin näissä miehen kaveripiireissä tuntuu olevan kovin yleistä ja jos joku erehtyy menemään kihloihin niin kyllä katsotaan kieroon =D ihme porukkaa. ja kyse on ihan kolmekymppisistä miehistä.
ja toisaalta kun katsoo hänen sukuaan niin aika pitkälti ovat kaikki eronneet ja veljetkään ei näytä sen myötä menevän naimisiin.
että avioliitto on yhden veljen mukaan "pallo jalkaan ja kaltereiden taakse"-homma johon ei ikinä pidä ryhtyä. mutta mulle se kertoo enemmänkin että turha mennä naimisiin kun sitä erotaan joka tapauksessa ja on vieläpä vaikeampaa päästä eroon..noin koen homman kun ei tuo mies ei halunnut edes kihloihin pyydettyäni,oli muuten nolo juttu.
tuolloin koin että asiat paremmin kuin koskaan ja nyt ollaan aikuisia,kasvettu henkisesti,lapsikin on jne ja eri juttu kaikin puolin kun silloin alussa.mutta sieltä tulikin ei..
no tiedän etten ainakaan tämän miehen kanssa mene ikinä naimisiin.haaveissani vaan oli(niinkuin vissii vähän jokaisen naisen) päästä joskus naimisiinki mutta en vissii haaveile enää.
mites teillä muilla,onko tuttu tilanne?
ainakin näissä miehen kaveripiireissä tuntuu olevan kovin yleistä ja jos joku erehtyy menemään kihloihin niin kyllä katsotaan kieroon =D ihme porukkaa. ja kyse on ihan kolmekymppisistä miehistä.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Niin kauan kuin on naisia jotka haluavat antaa miehelle kaikki ne etuisuudet joita avIIIoliitto edellyttää, ei miehillä ole mitään intoa laillistaa naisten kanssa asumista.
Nyt tietysti voi sanoa että ei naisetkaan halua avioitua. Jos niin on sitten ei ole mitään valittamista.
Mutta kuten nyt sinun tapauksessasi, olet jo kauan tiennyt ettei tuo sinun ihana unelmiesi mies halaua laillistaa yhdessäoloanne. Hän on saanut aikaan aviottoman lapsen joka on täysin viaton olemassaoloonsa. Hänelle, siis lapselle, kuuluu lain tarjoama etu jonka avioliitto vahvistaa lapselle.
Tuossa teidän tapauksessa mies on saanut kaiken haluamansa sitoutumatta itse mihinkään.
Ajatus "mutta minä kun luulin...., mutta minä kun uskoin... mutta minä kun olen erilainen..." ei paljon taskua lämmitä kun unelmien urho on saanut teistä tarpeekseen.
Aikuiset keskenään voivat elää kuten haluavat, mutta silloin kun lapsia tehdää kuvioihin, asia on eri.
Lapsille kuuluu, heidän täytyy saada vähintään lain suoma oikeus jonka avioliitto takaa.
"Rakkautta ei voi laillistaa, pakottaa toista...."
Totta, mutta hinta on lapselle liian kallis (tavallisesti) maksaa.
Kirkollinen vihkiminen lasten teon jälkeen? Eikös siinä ole jo puurot ja vellit muutoinkin sekaisin?
Ei mitään järkeä.
Miksi ostaa koko lehmä?
mies myös. Kihloissa ollaan oltu jo 5 vuotta. Kävi juuri ilmi ettei avioliitto ole kovin todennäköinen. Mies haluaa kuitenkin jatkaa kihloissa oloa, mutta ilmeisesti mieluummin purkaisi kihlauksen ja jatkaisi avoliittoa kuin menisi kanssani naimisiin. Itsellänikään ei ole kiire naimisiin, mutta luulin kyllä, että se on joku päivä edessä, kun kerran kihloissa ollaan. Olisin jopa suostunut menemään mieheni kanssa naimisiin maistraatissa farkut jalassa arkipäivänä. Eli siinä mielessä olen kyllä jo valmis avioliittoon. Häiden järjestäminen ei sinänsä kiinnosta.
Nyt on kovin loukattu olo, kun tuntuu siltä etten olekaan vaimoainesta. En minä nimenomaan naimisiin halua, mutta haluan viettää loppuelämäni nykyisen avopuolisoni kanssa. Jos mies ei haluakaan mennä naimisiin niin tuntuuhan se kieltämättä siltä, että haluaa pitää mahdollisuuden helppoon lähtöön auki... Ja jos kerran saattaa haluta lähteä niin ajatukset kääntyvät väistämättä siihen ettei meidän suhde kai sitten olekaan niin vakaalla pohjalla kuin luulin.
Ehkä moni menee rakastumisen huumassa naimisiin ja huomaa vasta myöhemmin ettei yhteiselo suju. Entä jos ensin huomaa, että yhteiselo toimii loistavasti, mutta sitten ei haluakaan naimisiin? En uskonut, että oma mieheni on yksi näistä sitoutumiskammoisista miehistä, kun halusi niin innokkaasti kihloihin kanssani ja meillä on muutenkin ollut hyvä yhdessä.
Nyt epäilyttää suhteemme tulevaisuus; loppuuko se väistämättä vai ajatteleeko mieheni vain ettei avioliitto mitään muuta (niin kuin sanoi). Vai onko hänellä joku kriisivaihe meneillään eikä uskalla mennä naimisiin jos löytäisikin paremman tai kokee sellaista ´tässäkö tämä nyt oli´-tunnetta eikä halua avioliiton tekevän sille pistettä iin päälle..?
Ei miehet ja naiset ikinä tunnu täysin toisiansa ymmärtävän. Päivä kerrallaan on ihan ok mennä, mutta kyllä sitä vaan kummasti haluaisi luottaa tulevaisuuteen ja nimenomaan yhteiseen sellaiseen. Eihän avioliitto suhdetta pelasta jos suhde ei toimi, mutta sen pitäisi tarkoittaa sitä, että molemmat ovat päättäneet olla juurikin toinen toisensa kanssa lopun elämäänsä. Ja eroamistakin tulisi harkita vähän tarkemmin kuin avoliitossa, josta voi häipyä ovet paukkuen.
Avomieheni veli meni juuri naimisiin ja hänen sukulaisensa ovat menneet nuorehkona naimisiin eikä varmaan yksikään näistä pareista ole eronnut. Minun sukuni taas on sitä eronnutta porukkaa.
Seurustelua alle 10v, sitten päästiin naimisiin. Siinä välissä ehti itse kypsyä jonkin verran myös henkisesti.
Meillä ainakin oli loppuvaiheessa se, että tehdään päätös, joko tai. Siihen sisältyy kaikki mitä toisessa on tai ei mitään. Erota ei pystynyt, tunteita oli, luottamus rakentunut ja tultiin ja haluttiin tulla toisten kanssa sovussa toimeen. Tietenkin koko tunneskaala jollain tapaa sisältyy kuvioon. Ne kun oppi myös itsestä käsittelemään niin hyvä tuli.
Kyllä sitä mietti päätöksen jälkeen, että mitä tuli tehtyä ja pohti kaikenlaista jonkin aikaa, mutta se muutttui siihen, että halusi järjestää ja ajatella omia häitä, sitten sitä odotti jo niitä.
Se on päätöksen suuruus, jonka vuoksi se on vaikea tehdä. Ei se oikeastaan pohtimalla sitten kuitenkaan kummene. Ainoastaan itseään tuntemalla ja toista kuuntelemalla.
Sitten naimisiinmenon jälkeenhän on helppo puhua. Kyllä se päätöksen teko toisinaan ei helpoimman kaavan mukaan mene. Halu sitoa itsensä toiseen on kantava voima. Puhumalla ja rakentamalla luottamusta toisilleen hommat etenee.
Kyllä se vaimo minuakin potki, mutten välillä täysin ottanut selvää, mitä se sitten oikeasti haluaa, en kait ymmärtänyt hänen fiilisvaihtelujaan.
avioliittoa jonkinlaisena takuuna suhteen pysyvyyteen????
Nykyisin on avioliiton keskimääräinen kestoaika 6 vuotta, joten.....
Elät jossain 1900-luvun alun lumoutuneessa haavemaailmassa, mielestäni.
Melkein kaikki tuntemani nuoret entiset avioparit ovat eronneet muutaman vuoden sisällä avioitumisestaan.....
Kerropa sitten myös kuinka monet avoliitossa eläneet ystäväsi ovat eronneet, siitä kun ei kukaan pidä tilastoa..? Väitän ehdottomasti niin, että avioliittoon menevät ovat keskimäärin tiukemmin sitoutuneita parisuhteessa pysymiseen kuin avoliitossa elävät.
Eiköhän ihmisillä yleisemmin ole vielä nykypäivänäkin useampia avoeroja kuin avioeroja ristinään... Itselläni onneksi vain yksi 10 vuotta kestänyt, joka päätyi avioliittoon. Kyllä se avioliitto ainakin hiukan vakavampana sitoumuksena otetaan. Eikä siihen ryhdytä yhtä helposti eikä erota kuin avoliitosta. Mutta tietysti myös avioerot on aika yleisiä eikä se tosiaankaan takaa mitään.
Hyvä nykyaikainen, Satuitko tietämään että avovaimo, jalkavaimo, pidetty nainen, sussu, jne (hyvällä lapsella monta nimeä) on yksi maailman vanhimmista arvoista. Mitähän jos itse siirtyisit nykyaikaan.
Avioliitto on paljon myöhäisempi keksintö. Se on syntynyt kokemusten ja hyväksi koettujen tapojen kautta vuosisatojen aikana.
Meillä on 10,5 vuotta takana yhteistä taivalta, eikä olla edes kihloissa. Kihloista/naimisiinmenosta on ollut puhetta ihan ohimennen, mutta mitään vakavampaa keskustelua aiheesta ei ole syntynyt. Myöskään asuntolainaa ottaessamme pankin virkailijan vihjailut edes keskinäisen testamentin tekemisestä ei ole johtanut mihinkään.
En minä rupea miestäni mihinkään painostamaan. Jos ei halua, sitten ei. Meillä menee kuitenkin mielestäni ok, läheisyyttä ja rakkautta piisaa. Lapsia ei ole.
Painostaaei missään nimessä kannatakkaan. Se jos mikä voi sitten johtaa siihen eroon. Jos yhdessä on hyvä olla niin eihän sinä mitään avioliittoa/ kihloja tarvi. Ihmiset ovat niin eri tyyppisiä -toiset kannattavat perinteisiä juttuja (ihan tavankin vuoksi varmaan) ja toiset eivät ehkä pidä aviliittoa suuressa arvossa.
Mä haluan joskus naimisiin mieheni kanssa, koska olen siihen jo 5 vuotta valmistautunut henkisesti. Kihlaushan on lupaus avioliitosta. Ei menty heppoisin perustein kihloihin, joten olis mielestäni tyhmää olla ikusesti ´vaan´ kihloissa. Onhan tuo asuntolainakin jo aika moinen sitoutuminen. Kyllä kai sen itse parhaitenomassa suhteessa tietää mistä on kysymys; sitoutumisen pelosta vai siitä ettei arvosta avioliittoa tms.
Mä joudun nyt vähän perumaan riidan jälkeisiä kirjoituksiani. Puhuttiin asia selväksi ja kävi ilmi, että mies pelkää häävalmistelujen aiheuttamaa stressiä ja riitoja jne. Rahaakin pitäisi jostain repiä. Lisäksi meillä on sellainen elämäntilanne ettei edes ehdittäisi suunnitella omia häitä juuri nyt. Mieheni siis oletti minun haluavan ehkä jopa isot häät eikä ole kehdannut ehdottaa vihkimistä maistraatissa. Olin vähän hämmästynyt ettei hän tiennyt minulle "vähemmänkin" kelpaavan. Olemme Kuitenkin puhuneet aiheesta monesti, kun olemme seuranneet tuttavien hulluuksiin asti meneviä hääjärjestelyjä ja riitoja mitä kummallisimmista asioista. Moni on vielä jälkikäteen myöntänyt, että häitä suunnitellessa itse tarkoitus unohtuu ja häiden ollessa ohi tulee helpotus, jota on odottanut. Moni ei olisi lähtenyt koko rumbaan jos olisi etukäteen tiennyt mitä se tuo tullessaan jne.
Kiire naimisiin ei ole vieläkään, mutta paljon mukavampi jatkaa eteenpäin tietäen, että mies pelkää häitä ei avioliittoa. Minusta ne ovat kaksi eri asiaa. Hassua, että menivät sekaisin.
Minusta olisi ryhtiliikkeen paikka näiden häähössötysten kanssa! Tuntuu siltä, että monille morsiamille häät ovat tärkeämpi asia kuin itse avioliitto. Nostan hattua kaikille, jotka juhlivat avioitumista kaveri/perhepiirissä vain kaikkein läheisimpien paikalla ollessa. Jos naimisiinmenoa lykkää vuosikausia oikean taloudellisen tilanteen/sopivan päivämäärän(7.7.07,8.8.08., sitten kun lapsi on sytynyt, sitten kun lapsi on sen ja sen ikäinen jne.) takia, häistä ehtii tulla elämää suurempi asia. 90 % miehistä varmaan pelkää HÄITÄ ja kaveriporukassakin säälitään miestä joka juotuu HÄIHIN. Jos olisin itse mies, haluaisin varmaan naimisiin, mutta en häitä. Suosittelen että te menisitte vain reippaasti sinne maistraattiin tai varaisitte kirkon. Me pidimme mieheni kanssa 3 kk varoitusajalla kirkkohäät ja ruokailun pienellä porukalla, oli tunnelmallista ja ihanaa ja koko ajan tärkeimmältä tuntui se, että me olimme aviotumassa.
"Kyllä minä naimisiin haluan, sitten joskus."
Tämän kuulin ensimmäistä kertaa vuonna 2002 hänen suustaan. Ja sen jälkeen on tarkentunut, että vieläpä minun kanssani haluaa naimisiin. Mutta aina jos ehdotan, että asian hyväksi tehtäisiin jotain, niin vastaus on "sitten aikanaan".
Tiedä häntä mikä vaikutus sillä on asiaan, mutta miehen toinen veli elelee tyytyväisenä avoliitossa vaikka lapsiakin on jo, ja toinen meni naimisiin vasta esikoisen ollessa 8-vuotias, eli ei heilläkään mikään hoppu ole ollut.
Avioliitto antaa turvaa, vaikka ihmiset mitä muuta väittäisivät. Avopuoliso voidaan dumpata tuosta vain ja kantaa tavarat rappukäytävään. Lappu vain keittiön pöydälle. Jos avoliitossa ei ole huomannut olla tarkkana, käy niin että kaikki yhdessäolon aikana hankittu omaisuus jää toiselle avopuolisolle. Monesti se menee niin päin, että nainen rahoittaa ruokaostoksia ja muuta jokapäiväistä kulutusta ja mies maksaa telkkarit, autot ym. Joillakin pareilla asunto saattaa olla pelkästään toisen puolison nimissä (on esim. hankkinut asunnon juuri ennen avoliittoa) ja vaikka kumpikin olisi käytännössä käyttänyt yhtä paljon rahaa perheen elatukseen (esim. mies lyhentää asuntolainaa ja nainen maksaa ruuan, sähköt, vakuutukset ym. juoksevia menoja), toisella ei ole avoeron jälkeen mitään osuutta siihen. Vaikka olisi 20 vuotta kuvitellut rakentavansa YHTEISTÄ elämää toisen kanssa, voikin joutua aloittamaan yksin täysin tyhjästä, ilman omaisuutta ja asuntoa.
Henkinen puoli eli yhteenkuuluvuuden lisääntyminen ja jatkuvuuden tunne ovat myös monelle tärkeitä asioita, mutta kaikki eivät koe asioita ollenkaan niin, joten ei siitä sen enempää tässä. Olen sitä mieltä, että avioliiton solmiminen on järkevää pelkästään käytännön syistäkin. Kyllähän perimisestä ja omaisuudesta voidaan kirjoittaa isot pinot papereita, mutta tarkkana täytyy olla, jos meinaa turvata oman elämänsä avoliittossa yhtä hyvin kuin avioliitossa.
"Avopuoliso voidaan dumpata tuosta vain ja kantaa tavarat rappukäytävään. Lappu vain keittiön pöydälle."
Käytännössä kyllä, mutta eiköhän avoero ole monelle pitkään yhdessä olleelle parille henkisesti todella raskasta ja eroa mietitään pitkään. Ja jos asunto on yhteinen (molempien nimissä) ei tavaroiden kanto rappukäytäväänkään niin vaan onnistu. Tai ainahan sitä voi yrittää kuten avioliitossakin...
Kuule, kaikkea mahtuu tähän maailmaan. Totta kai ero on aina vaikeaa (varsinkin jätetylle), en minä sitä tarkoittanutkaan. Noita "lappu pöydällä" -tarinoita saa lukea erilaisilta eropalstoilta. Talous-osioissa on kertomuksia hyväksikäyttäjistä, jotka jättävät avoeron jälkeen kumppaninsa ilman omaisuutta tai kattoa pään päällä, vaikka yhdessä on rahoitettu elämiskustannuksia siihen saakka, kunnes ero on tullut.
Tarkkana kannattaa olla sekä avoliitossa että avioliitossa, ettei jää aivan tyhjän päälle, jos huonosti sattuu käymään.
Onko avomiehesi samaa mieltä kuin veljensä, että aviolitto on "pallo jalkaan ja kaltereiden taakse"-homma. Silloinhan tuo ei ole totta mitä hän sanoo, että avioliitto ei muuta mitään? Tai ei kai se sitten mitään muuta jos avoliitossakin on jo pallo jalassa ja kaltereiden takana... Tai jos hän tarkoitti, että ei muuta mitään parempaan suuntaan, mutta muuttaa huonompaan?
Ja eikös se lapsi sido vielä enemmän kuin avioliitto?
Minun kaveripiirissäni kaikki on naimisissa joten ei sitä mitenkään kieroon katsota, päinvastoin.
Niin se munkin mies aikoinaan väitti, että avioliitto ei muuta mitään. Mutta puhui kyllä silti, että joskus voisi mennä naimisiin. Mutta nyt kun olemme naimisissa olen huomannut, että hän kyllä selkeästi arvostaa enemmän avioliittoa. Hän käytti sitä aikoinaan vaan tekosyynä, että "avioliitto ei muuta mitään". Hän ei vain ollut silloin valmis sellaiseen sitoumukseen. Aikoinaan oli jopa aika, että jos mainitsikin jotain aiheeseen viittaavaa niin hän hermostui. En kyllä koskaan painostanut.
Toisaalta omasta mielestäni avioliitto ei arjessa juuri näy, samanlailla elellään kuin ennenkin (joka ei siis tarkoita, että menisi huonosti, kuten jotkut tulkitsee... vaan meillä meni ennen avioliittoakin ihan hyvin ja menee edelleen). Ei se käytännön asioihin yms. ole vaikuttanut. Mitä nyt mies sanoo vaimoksi yms. Ehkä se itseni kohdalla oli eri juttu, koska olin paljon aiemmin miestä valmis naimisiin. Ja olin jo silloin yhtä sitoutunut mieheeni ja halusin olla hänen kanssaan loppuelämäni, aivan kuin nyt naimisissakin. Miehen kohdalla tämä ehkä muutti enemmän. Mulle tämä avioliitto oli lähinnä eräänlainen ”sinetti”. Mistä toki olen hyvin onnellinen ja kyllä se tavallaan on jotenkin henkisesti vaikuttanut, mutta ei mitään suurta ihmeellistä muutosta tuonut. Ja mieskin tuntuu tyytyväiseltä. Avioliiton alussa ehkä pelästyi herkästi, jos tuli pienikin erimielisyys (ei varsinaisesti edes riita), että nyt se avioliiton arki alkoi jne. Mutta nyt siitä on päästy jo eroon. Ehkä se avomiehesi muuttaa vielä mielensä. Voi olla, kyllä niinkin että ei. Jos hän todella on avioliittoa vastaan. Mutta sekin on parempi kuin se, että hän ei vaan halua sinun kanssasi naimisiin.
Mun mielestä taas tuntuu, että monet kovin nuoretkin menee kihloihin ja naimisiin. Itse en ole koskaan piitannut sellaisista "kihloista" jotka ei ole avioliittolupaus vaan vain jokin sitoutumisen tms. merkki. Ja ymmärrän kyllä, jos jonkun mielestä edes avioliitto ei muuta mitään niin kuinka sitten joku pelkkä kihlasormus muuttaisi?
Avioliitto muuttaa mielestäni enemmän, jos on oltu vaikka 1-3 vuotta yhdessä. Jos on oltu useita vuosia yhdessä, asunto ostettu ja lapsiakin on, niin ei se enää paljoa muuta. Usein esim. heti hääyönä aloitetaan yrittämään lasta. Eli välttämättä itse avioliitto ei muuta niin paljoa, mutta samalla tulee ehkä muitakin muutoksia.
Jos mies ei halua koskaan naimisiin, niin miksi menisitte kihloihin? Eikö sellaiset teinikihlaukset voisi jättää nuorille? Tai jokaisen oma asiahan se on ja en mitenkään vähättele, mutta itsestäni tuntuisi kummalliselta perheenäitinä pyytää avomiestäni ja lasteni isää kihloihin... Jos pyytää naimisiin, niin se on toinen juttu.
Kai se mies jotenkin on sinuun sitoutunut, kun on rinnallasi pysynyt kahdeksan vuotta ja halunnut lapsen kanssasi (vai halusiko hän?). Ja jos ei ole niin ei hän henkisesti sen sitoutuneempi tule olemaan kihloissa/naimisissakaan. Ehkä kuitenkin pysyy yhdessä, jos on tyyppiä, että "jos jotain lupaan niin sen pidän". Mutta onko sitten hyvä asia?