Tuossa on ehkä tuo mutku liikaa...
Kuitenkin,
yhdessä elelty kohta 10 vuotta. naimisissa siitä reilut puolet. Lapsiakin siunaantunut. Suhteessa ollut myrskyä ja sitten hyviä aikoja -todella hyviä. Todella huonoja ei paljon, mutta niitäkin ja huonoja todella paljon.
Tämä suhde ittelle ensimmäinen tavallaan vakava. siis avoliitto ja tulevaisuuden suunnittelu yhdessä.
Ikää nyt kirjoittajalla alle 30 vuotta.
Aina rakastanut vaimoa niin että oikein sattunut! Aina ollut se, joka nämä myrskyt laannuttanut ja tehnyt paluun arkeen.
Ykkösasia ollut viime vuosien ajan, että hän on onnellinen, silloin pystynyt itsekin hymyilemään. Joskus tuossa hän uhannut lähtemisellä ja oli niinkuin puukolla olisi lyöty. Asia unohtui kuten aikaisemmin, ja arki jatkui...
Siinä samalla, vuosien aikana unohtanut kysyä, että olenko itse onnellinen? onko hyvä olla? Tänään kun ajattelee, niin ei ole tullut tuommoinen asia edes mieleen -sillain oikeesti...
Ja "paperilla" kaikki näyttänyt hyvältä, niin ulospäin kuin hänenkin suunnasta... omassa sydämmessä ja ajatuksissa, murhetta hänen onnellisuudestaan ja pelko siitä että jää yksin. Hänellä ei luultavasti käsitystä siitä, että asiat näin huonosti tällä puolella petiä...
Nyt sitten, uusi tuttavuus...
Tarkoitus ei ollu, eikä ikinä edes ajatellut tällaista tapahtuvan.
Mutta tapahtui kuitenkin...
Tiiättekö, tunteet vaimoa kohtaan loppui kuin seinään ja kaikki tällaiset em. ajatukset ja aivoitukset putkahti kuin kirkkaalta taivaalta. "Nuupahtaminen" on tullut jo aikaisemmin, nyt vasta tajuaa mistä oma olo johtuu.
Välittämistä on, ei haluaisi satuttaa, mutta samalla ei pysty, ei kiinnosta, ei halua. Täältäkin kun lukee asumiseroista, terapioista, koeajoista yms. niin ei vois vähempää kiinnostaa "rakentaa" enää. Oikein vi%¤#mainen olo, enkä saa sitä kirjoittamalla tuotua esiin, mutta ei mahda mitään.
Ei vaan pysty ajattelemaan elämistä yhdessä hänen kanssaan vuosia eteenpäin.
ja sitten on lapset.
ja velkaa.
ja omien kasvojen menetys (suvut yms.) Huono mies...
...mutta, ei ole hyvä olla -en ole onnellinen. Kai saan olla, vaikka tämä elämä tullut jo tehtyä?
Kuitenkin,
yhdessä elelty kohta 10 vuotta. naimisissa siitä reilut puolet. Lapsiakin siunaantunut. Suhteessa ollut myrskyä ja sitten hyviä aikoja -todella hyviä. Todella huonoja ei paljon, mutta niitäkin ja huonoja todella paljon.
Tämä suhde ittelle ensimmäinen tavallaan vakava. siis avoliitto ja tulevaisuuden suunnittelu yhdessä.
Ikää nyt kirjoittajalla alle 30 vuotta.
Aina rakastanut vaimoa niin että oikein sattunut! Aina ollut se, joka nämä myrskyt laannuttanut ja tehnyt paluun arkeen.
Ykkösasia ollut viime vuosien ajan, että hän on onnellinen, silloin pystynyt itsekin hymyilemään. Joskus tuossa hän uhannut lähtemisellä ja oli niinkuin puukolla olisi lyöty. Asia unohtui kuten aikaisemmin, ja arki jatkui...
Siinä samalla, vuosien aikana unohtanut kysyä, että olenko itse onnellinen? onko hyvä olla? Tänään kun ajattelee, niin ei ole tullut tuommoinen asia edes mieleen -sillain oikeesti...
Ja "paperilla" kaikki näyttänyt hyvältä, niin ulospäin kuin hänenkin suunnasta... omassa sydämmessä ja ajatuksissa, murhetta hänen onnellisuudestaan ja pelko siitä että jää yksin. Hänellä ei luultavasti käsitystä siitä, että asiat näin huonosti tällä puolella petiä...
Nyt sitten, uusi tuttavuus...
Tarkoitus ei ollu, eikä ikinä edes ajatellut tällaista tapahtuvan.
Mutta tapahtui kuitenkin...
Tiiättekö, tunteet vaimoa kohtaan loppui kuin seinään ja kaikki tällaiset em. ajatukset ja aivoitukset putkahti kuin kirkkaalta taivaalta. "Nuupahtaminen" on tullut jo aikaisemmin, nyt vasta tajuaa mistä oma olo johtuu.
Välittämistä on, ei haluaisi satuttaa, mutta samalla ei pysty, ei kiinnosta, ei halua. Täältäkin kun lukee asumiseroista, terapioista, koeajoista yms. niin ei vois vähempää kiinnostaa "rakentaa" enää. Oikein vi%¤#mainen olo, enkä saa sitä kirjoittamalla tuotua esiin, mutta ei mahda mitään.
Ei vaan pysty ajattelemaan elämistä yhdessä hänen kanssaan vuosia eteenpäin.
ja sitten on lapset.
ja velkaa.
ja omien kasvojen menetys (suvut yms.) Huono mies...
...mutta, ei ole hyvä olla -en ole onnellinen. Kai saan olla, vaikka tämä elämä tullut jo tehtyä?
Vastaukset 25
Vanhimmat
joskus rohkeasti lähteä etsimään.
-Lapset eivät katoa, ole tyytyväinen jotta niitä on jo hankittuna.
-Velan voi hoitaa, asunnon voi myydä jne.
-Kasvojen menettämistä ei ole, suvun vuoksi ei kannata uhrata omaa onnellisuuttaan.
Talon voi myydä, velat voi maksaa, vaimon voi lempata pihalle, lapsille voi sanoa että isiä ei nyt vaan nappaa ja tehkää isoina samalla tavalla.
Ei muuta kuin uutta onnea jörnimään kaikkiin ruumiinonkaloihin. Ei siitäkään kauaksi aikaa riemua ole, mutta tajuat sen sitten myöhemmin.
kysyn vain? Kyllä ne pysyy päässä ja se on omassa päässä se kasvojen menetys. Tuskin mietit toisten samssa tilanteessa olevien kasvoja, vai mietitkö? Sinun elämä on sinun elämä ja toisten elämä toisten elämä. Jos toisten mieliä kuuntelee ja miettii, saa elää jatkuvasti kuin pupujussi pomppien milloin kenenkin mielipiteen mukaan. -lykkyä tykö, teet niin tai näin.
Minulla on 23 vuotinen suhde - takanapäin kohta. Lapset ovat teini-ikäisiä. Olen yllättynyt itsestäni, sitä selittelee asioita parhainpäin ihan viimeiseen asti, kunnes paha olo alkaa tulvia yli äyräiden. Ei ollenkaan hyvä juttu. Ero on hyväksi juuri siinä vaiheessa, kun tajuaa, ettei paluuta hyväänoloon ole.
siis oletko aikoinasi mennyt naimisiin "suvun valinnan" mukaan?????
"Ero on hyväksi juuri siinä vaiheessa, kun tajuaa, ettei paluuta hyväänoloon ole."
KIITOS Katja! Tämä selkiytti ajatuksiani.
En mennyt naimisiin suvun valinnan mukaan. Mutta parinkymmen yhdessä vietetyn vuoden jälkeen aloinkin ajatella "onko mieheni sittenkään se oikea". Aivan. Kuullostaa naurettavalta ja ties miltä. Mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän löytyi luurankoja kaapistani... Oikein ihmettelen miten olen saanut ne sinne ahdetuksi.
Nyt huomaan, että olen luopunut liian monesta minulle tärkeästä asiasta ts. kadottanut itseni. Olen synnyttänyt lapset, hoitanut heitä lähes yksinhuoltajana (mies unelmiin taipuvainen yrittäjä). Nyt minusta tuntuu enää, että leikin kotia. Mieheni ei ole aikoihin kysynyt minulta mielipidettä mihinkään, ei kuuntele, ei ymmärrä mitään. Hän syö energiaani eikä meillä ole ollut ikiaikoihin hauskaa keskenään.
Pitkästä aikaa hän oli muutaman tunnin pois kotoa iltasella (tekee työtä ja nyhrää nurkissa arjet ja viikonloput, lapsetkin hermostuvat). Puhuimme lasten kanssa järkeviä perhetilanteestamme. Kumma, että lapset ovat ymmärtäneet minua ja lukeneet mielialojani kuin avointa kirjaa alle kouluikäisestä lähtien. Ovat lohduttaneet, jos itken. Auttavat, jos olen sairas. Mies taas sanoo, että yritän manipuloida, jos itken. Ja hänellä on AINA ollut kiire mihin tahansa, ettei tarvitse hoitaa/auttaa/tukea minua - esim. jokaisen synnytksen jälkeen olen jäänyt heti yksin vauvan kanssa. Vaikka nuorin lapsista on jo 12v, niin asia on alkanut painaa vuosivuodelta yhä enemmän ja poikinut lisää asioita, jotka ovat olleet rempallaan.
Joten kasvojenmenetyksestä sen verran, että menetän kasvoni sekä itselleni että lapsilleni, ellen saa kohta puoliin erotuksi.
Olen usein miettinyt, että olenko onnellinen ja mitä se onnellisuus loppujen lopuksi on. Päälisin puolin asiat on kunnossa, arki sujuu ja perhe on koossa. Rakkauttakin on..kai..ainakin omalta osaltani voisin niin väittää. Mutta..parisuhteessa on jotakin vialla, mies on vielä vuosienkin päästä pidättäytyväinen, eikä oikein todella anna itsestään tarpeeksi.Tuntuu usein siltä, että minä pidän narut yhdessä, muuten kaikki olisi kaatunut jo aikoja sitten. Ja seksi..hmm..olen kyllästynyt tekemään aina aloitteen. Joskus minut hienovaraisesti torjutaan, mutta sekin on tietysti normaalia..
Meilläkin on kolme yhteistä lasta, lainat ja muut..Mutta..nyt todella mietin, kun kerran täällä eletään: saanko minä olla itsekäs? voinko asettaa oman tyytymättömyyteni toimivien perusarkiasioiden edelle..sitten on vielä kolmas osapuoli..en ole suhteessa hänen kanssaan, mutta haluisin. Hänkin haluaa, mutta ei halua olla kodin rikkoja. hankalia tilanteita, mutta olen päätynyt tilanteeseen jossa ero on ainut oikea vaihtoehto..Olen vasta reilu kolmekymppinen, ja olen sitä mieltä, että minulla on oikeus tasapuoliseen ja laadukkaaseen elämään...
Tiiätkö "..haluais lähteä..mutku..", aivan kuin olisin lukenut omaa tarinaani...minä taas olen naispuolinen, ikää 30 & risat ja on toinen vakavampi suhde käynnissä ja ollaan just oltu 9 v. yhdessä, naimisissa siitä puolet ja 1 lapsi. Ja velkaa...ja pelko kasvojen menetyksestä...ja kodin menetyksestä...haluaisin jäädä tähän lapsen kanssa...mutta onnistuuko, sen päättää loppupeleissä pankki ja vähän pelkään ja epäilen...
Suhde ollut alusta asti vaikea, välillä hyviäkin aikoja - juuri niin, niitä oikein hyviäkin aikoja...mutta aina minä olen saanut myrskyt laannuttaa (minun vikani aina kaikki mukamas...) ja palauttaa arjen paikoilleen. Monet yöt itkenyt ja nukkunut eri huoneessa pahimpina aikoina, myös raskaana ollessa...
Ja sitten minullekin kävi niin, uusi tuttavuus...niin ei pitänyt käydä, se oli täyttä sattumaa että tavattiin. Ja hassua siinä on se, että hänellä elämäntilanne lähestulkoon sama kuin minulla, pieni lapsi, kihloissa, muuttamassa omaan kotiin...mutta jos hänellä olisi mahdollisuus hän haluaisi valita toisin - minut...
Päätimme kuitenkin että jäämme vain ystäviksi, emme voi rikkoa toistemme koteja ja kun on nuo lapsukaisetkin...
Harmittelimme molemmat ettemme ole aiemmin tavanneet, se ihminen tuntuu niin täydelliseltä minulle.
Tietenkään koskaan ei voi elämästä tietää mitä tuleman pitää, sen olen huomannut, ja ihan aluksi haluaisin vain saada oman suhteeni johonkin ratkaisuun. Mutta nämä suuret asiat pelottavat...
Minäkin ymmärrän täysin nyt omaa olotilaani ja vaikken voi elää siinä toivossa että voin koskaan salaisen ystäväni kanssa olla muutakin, on minun silti ajateltava tätä mahdollista eroa, koska tuntuu ettei jaksa enää millään...
Ja kun ei makuuhuoneen puolella tapahdu mitään, ja minusta se ei ole kiinni, häntä vain ei kiinnosta/väsyttää ym. ja jos joskus erittäin harvoin jotain on, se on pikaista suorittamista hänen osaltaan ja minä en siitä saa mitään irti tahi nautintoa. Ja myös vuosien varrella tuo kaljan juonti ahdistaa...nyt hän pysyy kyllä kotona, mutta kun sitä pitää juoda kaiket vkonloput ja sammahtaa...Me emme tee mitään yhdessä, hän siirtyy sohvan & tietokoneen väliä ja joskus käy jääkaapilla ja wc:ssä. Ei huolehdi hygieniastaan enää kuin ennen ja on lihonut. Minä yksin hoitelen kotia ja nykyään ei oikein edes jaksa tehdä sitäkään, tänäänkin on vain väsyttänyt koko päivän...
Haluan elää enkä "kuolla" jo nyt, koen olevani vielä nuori ja keski-ikään on piiiiitkä matka...
Tuntuu niin uskomattomalta että jollakin voi olla tosiaan niin samankaltaiset ajatukset, elämäntilanne ja olotila...
arvoista jotta jaksat elää noin? Jos olisin sijassa lähtisin, eroaisin ja rakentaisin uuden elämän... Uskoisin lapsenkin voivan paremmin oikeasti onnellisessa suhteessa. Liian moni maksaa turhan kovaa hintaa kulisseistaan. Kaikkea hyvää sinulle.
joo...
Katja!!!
"Ero on hyväksi juuri siinä vaiheessa, kun tajuaa, ettei paluuta hyväänoloon ole."
Tuon olen itsekin sanonut, tälle toiselle, kun omaa oloa purkanut. tai suunnilleen näin. Hänellä lähes sama tilanne, suhteessa joka ei toimi ja haluaisi pois...
Makkarista en laittanut mitään. No, eipä paljon laittamista. Se on ollut sellaista jo ainakin 3-4 vuoden ajan, että melkein kirjallisena pitää lähestyä. Joo, nainen haluaa romantiikkaa ja "valmistelua" about aamusta lähtien, halailuja/suukkoja/kauniita sanoja (tämä oli sitten ihan hyvällä), mutku ei onnistu... Illalla väsyttää tai sitten on jopa "pää kipeä"
Siis te käytte jo lutkuttamassa kusivehkeitä yhteen vaikkei ero entisestäkään ole selvä? Joillakin menee kauan aikaa opetella perussäännöt: Ensin ero, sitten uusi.
Kasvojenmenetys pitäisi tapahtua itsesi kohdalla. Kuinka ihmeessä pysytyt katsomaan itseäsi peilistä vihaamatta tuota sählääjää. Uudesta hoidostasi tiedät ainakin sen, että hän suostuu seksiin naimisissa olevien perheenisien kanssa. Onpa hyvä valinta.
mikään velvoittaa elämään linjalla ero ja sitten vasta uusi. Elämässä ei voi suunnitella kaikkea mustavalkoisesti etukateen.
Yleensähän se uusi suhde pääse juuri sen takia mukaan kuvioihin kun vanhassa liitossa on rakoja joita ei voi korjata.
Seksi on elämän hyvinvoinnin perusasioita.
"Elämässä ei voi suunnitella kaikkea mustavalkoisesti etukateen"
Sen verran voi suunnitella, ettei ala uutta suhdetta ennenkuin on vanhan lopettanut -vaikka tekisi mieli. Olisi hyvä näyttää omillekin lapsille, mikä on oikein ja mikä väärin.
"se uusi suhde pääse juuri sen takia mukaan kuvioihin"
Ei suhde mitenkään itsestään pääse kuvioihin. Ihmiset sen aloittavat. Turha vierittää vastuuta omista valinnoista jonnekin pois ja tekeytyä syyntakeettomaksi.
Olet aivan oikeassa, on aina niiiiiiiin helppo "ajautua" huoraamaan, tekemään vääriä asioita ja selitellä, selitellä ja vieläkin selitellä kunnes itsekin alkaa uskoa että väärä on oikea, musta on valkoinen.
Jokainen päätös joka meitä jokaikista kohtaa useita kertoja päivässä aina johtaa seuraavaan ratkaisuun.
Miksi ihmiset evät voi ottaa vastuuta ja opetella tekemään oikeita päätöksiä. Sen sijaan uskotellaan (vaikka varsin hyn jo edeltäpäin tietää että tämä on väärin) että kyllä tämä oikeaksi aikanaan muuttuu.
Niin ei valittettavasti käy.
on toiminut niin jotta "parempaan" vaihdetaan. :)
Jos kaksi ihmistä on onnellisia keskenään ei siihen kukaan väliin pääse.
Juuri niin..Parempaan vaihdetaan ja väliin ei pääse jos on asiat kunnossa.Just näin.
Sitä vain ei osaa ajatella, jos sitä ei ole itse kokenut.Tai sitten on itse tullut jätetyksi juuri toisen takia ja katkeria tilityksiä riittää.
Helppoa on olla marttyyri ja ajatella, että pitää kestää yhtä ja toista..Mutta elämä on ihmeellistä.Jos kemiat loksahtavat kohdalleen jokun kanssa, niin miksi se pitäisi kieltää.Vain sen takia kun on onnettomassa avioliitossa???!!Niinkö??
Pettäminen fyysisesti on paskamaista, mut niin on kyllä henkinenkin..Paskamaista on myös se, että elää suhteessa, mutta rakastaa toista..Maailmassa mikään ei oo reilua, elämä satuttaa, ihmiset satuttaa..Kuka pettää ja ketä, kai jokainen toistaan. Mutta, kellään ei ole oikeutta tuomita toista, koska meistä kukaan ei ole sen parempi ihmisenä..Jokainen tekee virheitä, ja aina ei mene elämä ihanteiden ja oppikirjojen mukaan.Joskus sitä roikkuu suhteessa eikä osaa irtautua, ennen kun se joku osuu kohdalle..
Jaa että elämä ei mene ihanteiden mukaan? Kyllä jokainen päättää itse, pitääkö housut jalassa vai ei.
Jos ihminen pettää puolisoaan ja yrittää vielä selitellä asiaa, niin on ansainnut saamansa palautteen.
Näin se vain on, yleensä! Kannattaa nyt kuitenkin miettiä tuossa huumassa, että onko se uusi nainen/elämä kaiken sen arvoinen oikeesti! Onhan se varmasti "kutkuttavaa" kun saa huomioo muualta ja kaikki tuntuu niin iihanalta kun ei ole velvollisuuksia/ongelmia ym. häiriötekijöitä ympärillä, saa vain ITSE olla huomion keskipisteenä. Entä sitten kun asutaan saman katon alla ja yritetään elää uusioperheenä?? On sinun minun ja meidän lapsia, sinun minun ja meidän sukulaisia, kaikki pitäisi sovittaa yhteen mukavasti, onnistuuko, sitä sopii miettiä. Plus vielä ne raha-asiat, huh huh sanon minä.
Toisaalta omia tuntemuksia kannattaa miettiä tarkkaan, onhan kyse omasta hyvinvoinnista ja sitä kautta myös lasten. Se vain on kumma juttu, kun tulee ongelmia niin ei puhuta niistä sen oman kumppanin kanssa ollenkaan vaan muiden ja sitä kautta sitten on helppo sanoa syyksi "menee niin huonosti kotona" toinen osapuoli ei välttämättä ole edes tietoinen asiasta. Eli puhu vaimosi kanssa, sano mitä tunnet, ties vaikka siellä on sama juttu, huokaisee helpotuksesta kun vihdoinkin saa itsekin vapautuneesti kertoa ettei sinusta enää välitä, tai sitten toisinpäin, haluaa pitää sinut ja on valmis tekemään mitä vain sen eteen. Älä valitse sitä tietä mistä aita on matalin, kanna vastuusi niinkuin lupasit vaimollesi....niin myötä kuin vastamäessä! Tsemppiä teille.
just...
viisaita...
Tämän puhumisvirheen oon tehnyt! Olisi pitänyt jo ainakin kaks vuotta sitten sanoa, ettei mene hyvin. Olisi pitänyt puhua jo silloin, ku maito meni nurin! Mut ei, "kyl tää tästä, ei täs mitään" sanat kuulunut tästä suusta...
Ja sitäkin olen miettinyt, kun tää on tätä, että tuolta toiselta puolelta saattaa tulla tämä "huokaus" mistä laitoit. Se olisi hienoo...
Merkkejä siitäkin kyllä on...
Uusioperheet ja nämä "ongelmat" ollut ajatuksissa, mutta en osaa niitä pistää "onneni edelle". On tuo "huh huh" tullut tästäkin suusta, tai "voi voi" jos tarkkoja ollaan...
Enkä tämän toisen tupaan ole muuttamassa, ehkä sitten joskus. Elämä hänen kanssaan tuntuu kaikenkaikkiaan erittäin houkuttelevalta.
"Uusi elämä" sitten hänen kanssaan tai ilman, houkuttelee, ihan aidosti. Mutta siinä ei ole velvollisuudet ym. sivuun työnnettynä, lapset tulee mukana. Heistäkin on puhuttu. Ongelmia on aina, kaikilla jonkinlaisia, mutta toivottavasti ei tällaisia...
Ja siitä "huumasta". Nopeasti kaikki on edennyt, pakko myöntää. Mutta kuitenkin se huumavaihe jo mennyt. Oli sekin, mut kyllä se on laantunut. Pystyy jo ajattelemaan muutakin kuin häntä...
...ja rakastuminen on jo tapahtunut, tehdään se selväksi.
"I'm not a smart man, but...jne."
Rakenna ja korjaa nyt sitten tästä...
"..myötä ja vastoinkäymisissä.."
Mut kai se raja jossakin tulee. Kun ei toimi enää, taitaa olla kuulkaas juuri tässä.
Tässä asiassa se aita taitaa olla just tästä kohtaa ylipääsemätön. ja on siitä yritetty mennä ylikin...
Se vaan sattuu aika lujaa tulla sieltä alas, josta jo kokemuksia. Tai ei se nyt muutaman kk aikana ole edes sattunut, mut yrittänyt oon.
(olipas kömpelöä vertauskuvilla leikkimistä)
Pakkohan näistä on puhua, ois pitänyt jo...
Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun annan tällaista tapahtua...
Joo,
arvakkaas arvon "zzz:t" ja "oppeliini:t" ym. montako kertaa tullu mietittyä sitä, että pitikö tämän toisen kans alkaa soitella/kirjoitella...
...ja oikeesti miettinyt sitä, että minkä takia.
Loppujen lopuksi, kun vähän "summaa", ihan iisibiisi. Se oli mun valinta tässä tilanteessa, enkä sitä ole kertaakaan katunut...
On meinaa tullut jo piiiiitkän aikaa asetettua muiden onnellisuus edelle, ehkä jo aika ajatella itseäänkin!
mikä sitten on "oikein" ja mikä väärin..?
no joo, pettäminen on väärin, sehän on selvä...
ja ensin ero sitten uusi... aina itsekin ajatellut näin, silloin joskus, mut ei onnistunut ei... ei ollutkaan niin mustavalkoista...
mitähän täs oikein selittelen..?
senkin kyllä ymmärtää, että jos itsellä kaikki hyvin, voi tällaisten kirjoitusten lukeminen tehdä jopa kiukkuseksi!!!
Mut kyllähän nämäkin tervetulleita. Itse asiassa hyvä, että näitäkin saa lukea. Jotenkin vaan, miten laittas... on samaa mieltä, mut ei aiheuta mitään "anteeksi"-tunteita tätä asuinkumppania kohtaan... aika kylmää
Mut, kyllä tästä tulee lähdettyä... Pakko! Eikä tämän uuden takia, vaan ihan itseni takia. Uusi suhde vaan "avasi silmät"...
mut en usko, että saat aikaiseksi lähtöä, pelaat vain tuota samaa peliä ja yrität pitää yllä molempia suhteita kunnes jompikumpi naisistasi heivaa sut pihalle!
Tiedän erään suhteen joka on jatkunut kolme vuotta, molemmat tahoillaan naimisissa, nainen sai aikaiseksi lopulta eron ja muutti yksin, mies lupasi ummet ja lammet saamatta mitään aikaiseksi, vieläkin asuu vaimonsa kanssa ja puhuu toiselle paskaa luvaten sitä ja tätä. Ei voi kuin ihmetellä naisten sietokykyä kuunnella valheita ja lupauksia. Mut jokainen elää oman elämänsä ja omien päätöstensä varassa. Välillä ne on oikeita ja välillä vääriä. Kannattaa silti kuunnella sydäntään ja pyrkiä tekemään oikein.
Arki astuu kuvaan vasta kun asutte yhdessä. Muistakaa puhuminen on täysin eri asia kuin tekeminen. Sanat kuulostavat aina niin helpoilta ja yleensä pettäjän on helppo valehdella.
No en halua teille mitään pahaa, sanon vain suoraan mitä ajattelen. Toivon, että saatte asianne kuntoon ja elätte onnellisina tulevaisuudessa yhdessä tai erikseen.
Niin, juuri niin... Minäkin olin ennen niin tasan tarkkaan vastaan pettämisiä ja kyllähän edelleenkin pidän sitä hyvinkin viheliäisenä toimintana. Omalla kohdallani jo kun mies meni vieraisiin (erittäin hyvän ystäväni kanssa joka naimissa) ja silloin jo ero oli niin lähellä (minä halusin, mies katui tekoaan), oltu vasta reilu vuosi naimissa eikä lasta vielä...se oli kova tuskien taistelu, yksi ystävyyssuhde tuli katkaistua loppuiäksi. Ei ole kiva kun joskus sattuu hänet näkemään jossakin kaupungilla..
Jotenkin siitä tapahtumasta (minä) anteeksi antamalla lopuksi kärsien jotenkin jatkoimme matkaamme (vieläkin tuska tuntuu sisällä) ja reilun vuoden päästä päätimme yrittää lasta. Sitä en kadu pätkääkään sillä lapsi on ollut ihana asia.
Mielestäni myös tämä "uusi suhde", jota siis minulla ei ole enää kuin tekstarikaveripohjalta ja hyvin harvoin niinkään enää olemme yhteydessä (koskakin päätimme olla rikkomatta toistemme perheitä), avasi siis silmäni ja tiedän, mitä pitäisi tehdä jotta tulisi parempi olo. Tietenkin ero toisi jonkunlaisen tyhjiön kun ei ole minkäänlaista kumppania mutta kenties joskus tapaan jonkun hänenlaisensa..tuntuu kuitenkin että parempi yksin kuin näin miten meillä on ja huonommaksi vain menee...
En kadu pätkääkään uuden tuttavuuden kanssa tapahtunutta, tämä ihminen on aivan ihana ja voinpa sanoa sielunkumppaniksi häntä. Ja näitä asioita ei vain ymmärrä ennen kuin kohdalle osuu (ja kyllä toivon että ihmisten suhteet ovat niin hyvällä mallilla ettei koskaan tällaista satu, mutta totuus on se, että vasta sitten ymmärtää.) Asioista on mielestäni hankala puhua jos ei ole kokemusta (tunnepohjalta).
Ja osaan aavistella, mitä edessä olisi jos hänen kanssaan yhteen menisin (vaikka siis niin ei nyt tapahdu). Ne uusperheet..niistä puhutaan hyvinkin negatiiviseen sävyyn, mutta monilla menee myös hyvin ja on erittäin toimiva ja onnellinen perhe-elämä. Sisarellani on uusperhe, joka taas ei ole toimiva, miehen ex on aivan seonnut...mutta se siitä. Heidän suhteensa ei alkanut pettämisellä vaan tapasivat erojensa jälkeen. Heillä on raskasta tämän asian suhteen mutta heidän keskinäinen suhteensa taas vain vahvistuu ja ovat erittäin onnellisia yhdessä.
Etukäteen ei voi tietää mistään tasavarmasti, joitakin ajatuksia varmasti jokaisella on ja yllätyksiä tulee, niin ikäviä kuin ihaniakin. Ja kukaanhan ei ole lapsiaan hylkäämässä!
Toivotan tuhannesti onnea valitsemallesi matkalle ..."mutku"... Kyllä se aurinko joskus risukasaankin paistaa ja elämä jatkuu (toivottavasti iloisemmissa merkeissä).