Äiti on kuollut.
En ymmärrä sinua.
Eivät äidit kuole.
Rakkaus muuttaa majaa.
Kädet väsyvät ja
jalat
askel askeleelta vanhenevat.
Rakkaus ei kuole
ei äiti.
Niin kuin nukkuu lapsi
ja varisee kukka
unen hetkinä
on vuosien matka
unesta uneen.
Ja äidit valvovat vielä
kun on yö.
Ikkunoissa
verhojen suljetut silmät.
Tämä on Teuvo Ahon kirjoittama runo
En ymmärrä sinua.
Eivät äidit kuole.
Rakkaus muuttaa majaa.
Kädet väsyvät ja
jalat
askel askeleelta vanhenevat.
Rakkaus ei kuole
ei äiti.
Niin kuin nukkuu lapsi
ja varisee kukka
unen hetkinä
on vuosien matka
unesta uneen.
Ja äidit valvovat vielä
kun on yö.
Ikkunoissa
verhojen suljetut silmät.
Tämä on Teuvo Ahon kirjoittama runo
Vastaukset 10
Vanhimmat
Äitini kuoli kesällä, toista vuotta sitten. Isäni menetti elämisen halun, ja hän terveytensä teki jyrkän laskun, sen seurauksena kuoli aika vasta.
Kun veljeni soitti, että Isä on nukkunut pois, sain shokin.
Enkä edes muista mitä hän puhui puhelimessa, jotakin kahdestatoista puhui, sen vaan muistan.
Ja tuntui yölläkin välillä, että sydän vaivaa.
Tulin vikko sitten rakkaan Isäni hautajaisista takasin.
haluaisin muistaa häntäkin kauniilla sanoilla, mutta runoja löytyy vaan äiteille.
Miksi?
Yhtä arvokasta työtähän ne isätkin tekee.
Nyt kun olen menettänyt molemmat, niin haluaisin niin mielelläni löytää isällekin runon muistoksi.
Voisko joku auttaa?
Kiitos jo etukäteen!
Otan osaa suruusi.Oletko katsonut osoitteesta:www.positiivarit.fi
Otan osaa suruusi. tiedän miltä sinusta nyt tuntuu ihan omasta kokemuksesta. en osaa sanoa mitään fiksua "neuvoa" tai tarjota apua, en ole siihen pätevä kun itselläki on kaikki surutyöt vielä niin alussa ja kesken.. toivon sinulle ja läheisillesi paljon voimia ja jaksamista.
Mun äitini kuoli tapanin päivänä. haluisin keskustella jonkun sellaisen kanssa kenellä on kokemusta asiasta. ei ole nimittäin hirveesti kokemusta itse ja tiedän, että tästä tulee elämäni vaikein matka. on vaan niin ikävä. se on kauheeta kun ei enään pysty itkemään ja olen niin vihainen. poikaystäväni ei varmaan enään kestä mun tunteita ja meidän suhde on mennyt ihan hajalle. tuntuu, että olen menettämässä kaiken, äitini lisäksi. oma mielenterveys on hajalla. ahdistaa vaan !!! tässä kirjoituksessakaan ei ole mitään tolkkua... voisin vaan kirjoittaa listan sanoja.
Hei!
Otan osaa suruusi! Kuolemaa on niin vaikea ymmärtää. Ajattelen jotenkin niin, että kuolema on osa elämää ja niin vaikeaa kuin se varmasti onkin hyväksyä niin äidilläsi oli ehkä aika lähteä. Ajattelen itse hyvin usein, että oma kuollut läheiseni tahtoisi minun jatkavan elämääni. Hän tahtoisi minun olevan onnellinen, että hän on päässyt paikkaan, jossa hänellä on hyvä olla.
Kokemusteni kautta olen hyväksynyt kuoleman, ainakin yritän hyväksyä. Yritän myös ajatella niin, että tämän maailman jälkeen on jokin paikka, johon me kaikki siirrymme. Ehkäpä me vain pysähdymme täällä. Anna nyt aikaa itsellesi. Hyväksy tunteesi, älä yritä kieltää surua luotasi. Itke, muistele yhteisiä kokemuksianne, mutta ennen kaikkea luota äitisi läsnäoloon. Hän kuuntelee sinua, lukee päiväkirjaasi, jos niin haluat. Hän ei ole fyysisesti läsnä, mutta hän on.
Nämä ovat ajatuksiani. En tiedä maailmankatsomuksestasi ja toivonkin, etten loukkaa sinua. Rukoilen sinun ja perheesi puolesta!
Anna
[email protected]
on aamu ja näin koko yön unia äitistä. Juuri siitä aitistä ketä oli erittäin lääkitty ja sekava ennen kuolemaa. Kiitos muuten viestistäsi ja minulla on samantapainen elämän katsomus itselläni ja hyvinä päivinä pystynkin ajattelemaan noin. huonoina päivinä on taas vaikeaa nähdä valoa.
se miten käyn läpi aitini kuolemaa tapahtuu rypäyksina. jotkut päivät ovat helpompia kuin toiset. alkoholia en pysty nauttimaan koska silloin kaikki suru ja kipu tulee ulos aivan väärissä tilanteissa.
Suhde: olen seurustellut vuoden ja puoli vuotta siitä olen käynnyt äitini kuolemaa läpi, heti diagnoosin jälkeen. Nykyään hän ei ole todellakaan yhtä rakastava ja koko ajan jouodun tuntemaan huonouden tunnetta sen lähellä. hän sanoo etta mun tunteiden purkaiksien vuoksi hän ei pysty olemaan läheinen ja siitä tulee taas niin syyllinen ole itselleni. rakastan häntä, mutta jostakin syystä puran suruani siihen ja se rikkoo suhdettamme koko ajan. kauhea tilanne. koko ajan hirveä menettämisen pelko.
Mutta ehkä tämä on parempi päivä .... aamen
Niin kuin sanoit, tästä tulee varmasti elämäsi vaikein matka. Ainakin minulle se on sitä ollut ja tulee olemaan. Äiti kuoli kesällä, täysin yllättäen, enkä ole oikein vieläkään pystynyt tajuamaan, miten sellaista voi tapahtua...saatika hyväksymään. Kun äiti on ollut valtavan rakas ja läheinen, se jättää suuren tyhjiön, ikävä on sanoinkuvailematon.
Ja vaikka sen tietää, että kukaan ei ole täällä ikuisesti, on rakkaan menettäminen valtavan raskasta. Ja vielä, jos sen joutuu tekemään liian aikaisin. Mutta ajatus siitä, että on olemassa jotain paljon suurempaa, että ehkä vielä voimme tavata, lohduttaa välillä. Välillä taas on niin vihainen, pettynyt, ahdistunu, ikävissään...ettei pysty siitä saamaan lohtua.
On tosi surullista, jos poikaystäväsi ei pysty tukemaan sinua tässä valtavassa surussa.Mutta sinulla on oikeus kaikkiin tunteisiin!Älä tunne huonoa omaatuntoa siitä. Toivotavasti poikaystäväsi voisi ymmärtää edes vähän sitä surua ja taakkaa, mikä on muuttanut sydämeesi asumaan.
Voimia jokaiseen päivään! Koita jaksaa hetki kerrallaan, pienin askelin!
Ja niitä jotka ovat vastanneet viestiini ja kirjoitelleet tähän avaukseen.
Nyt on jo noin kuukausi siitä kun isäni kuoli.
Olen ollut aika väsynyt, jo heti siitä lähtien kun kuulin, että Isäni on joutunut sairaalaan.
Mutta sitten virkistyin hautajaisten jälkeen ja se tavattoman raskas olo helpotti kun hautajaiset oli ohi.
Nyt tuntuu että se on välillä jotenkin niin kuin vähän siksakkia, että välillä olen virkeämpi välillä väsyneempi.
Välillä olen aika energinen ja toisinaan taas hyvin väsynyt ja haluton.
Kai tämä kaikki liittyy tähän suruun, että kaikki ei oikein ole tasapainossa.
Minulle se oli kuitenkin lohduttavaa ja erittäin tärkeää, että Isäni oli uskovainen kun kuoli.
Ja luotan siihen, että hän pääsi taivaan kotiin.
Jossa ei ole enää sairautta, eikä kärsimystä.
mielestäni äitien kuulu kuolla. Ei ainakaan ennekuin ikivanhoina. Minun vanhempani eivät kumpikaan tulleet vanhoiksi, äiti sentään pääsi yli kuudenkympin, mutta isä ei sitäkään. Hän kuoli 53 vuotiaana.
Äitini kuolemasta on vasta 4 kk. Tämä 4 kk on ollut elämäni pahinta aikaa. Joka aamu herään ja totuus iskee heti vasten kasvoja. " Ai niin, äiti on kuollut" ajattelen joka aamu heti herättyäni. Nyt jo jaksan nousta, mutta aluksi en halunut elää nykyistä elämääni. En halunut jatkaa ilman äitiä. Hän oli perheeni ohella elämäni tärkein ihminen. Tarvitsen häntä vielä. Mutta hän on poissa ja pysyy poissa, ikuisesti.
Olen alkanut äitini kuoleman jälkeen kuvitella, että millaista elämä olisi jos isäkin olisi saanut elää kauemmin. Hän ei ehtinyt lapsenlapsistaan nauttia ja miten kovasti hän niitä odotti!
Kaupoissa ja kaupungilla katselen kateellisena vanhoja ihmisiä.... minulla ei ole "omia" vanhoja ihmisiä koskaan.
Äiti. Tahdon sinut takaisin. Ja mielelläni myös isän. Kunpa se uni,jonka näin, olisi totta. Siinä oli toivomuspuu. Otimme sen oksista kiinni koko perheeni voimin ja toivoimme ukin ja mummin takaisin. Ja he tulivat.