Mistä löytäisin ihmisiä, jotka ovat saattohoidon kautta saatelleet läheisen hautaan.. Isä ei ole vielä kuollut ja tällä hetkellä tunteet on hyvin ristiriitaisia. Olisi helpottavaa jutella niistä jonkun kanssa.
Joulu on tulossa, enkä tänään tiedä onko isää edes huomenna enää, tai edes illalla enää.
Joulu on tulossa, enkä tänään tiedä onko isää edes huomenna enää, tai edes illalla enää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Omakohtaisesti varsinaisesta saattohoidosta en tiedä, mutta vähän vastaava kokemus on, kun menin katsomaan äitiäni sairaalaan.
Sairaalasta soittivat, että olis syytä tulla nopeasti, kun äiti on jalkojen amputoinnin jälkeen niin kipeä, masentunut ja yksin ja että olis hyvä varata aikaa muutama päivä sairaalassa oloon. Menin 160 km päähän sairaalaan ja siellä sitten vasta kertoivat, että aikaa on jäljellä vain pari-kolme viikkoa.
En ymmärrä, miksi katkaisivat molemmat jalat jos tiesivät miten tulee käymään. Mieleen on tullut niin julma ajatus, että treenasiko joku aloitteleva kirurgi vaan...
Siellä nukuin äidin vieressä yöni ja ajatukset olivat sellaiset, mitkä nyt olla voi, kun sanotaan lähimmän omaisen kuolevan ihan pian.
Äiti kuolikin jo seuraavana aamuna...
Voin vain kuvitella, miltä sinusta tuntuu.
Muista sanoa isällesi kaikki asiat, mitkä sinulla on mielessä ja kerro kuinka hyvä ja tärkeä hän on sinulle, vaikka hän ei olisikaan tajuissaan, uskon hänen kuulevan kuitenkin.
Voimia, voimia ja vielä kerran voimia sinulle!
Olen kokenut viime vuosien aikana monta läheisen kuolemaa. Viimeksi menetin aviopuolisoni. Hoitava lääkäri tai sairaala ei missään vaiheessa uskaltanut kertoa, että kyseessä on saatohoito, vaikka kai sen tajusi, kun näki potilaan.
Sairaalasta ei ollut mitään apua hoidossa ja potilas halusi olla kotona. Uskon sen olleen kuitenkin paras apu minulle kuolemasta selviämiseen. Kun näkee toisen kuihtuvan olemattomiin ja kipuja ei saa pois millään kokonaan, tulee vain mieleen toive, että kunpa tämä loppuisi pian. Se tuskan näkeminen panee toivomaan kuolemaa. Kuolema tuli ja vapautti. Se oli vapautus sekä hänelle, että meille läheisille, on kamalaa katsella kärsivää ihmistä. Ymmärsin kuoleman tarpeellisuuden.
Tietysti on vaikea hyväksyä, että kuolema tulee "liian aikaisin", vaikka vielä voisi elää 20-30 vuotta ikänsä puolesta. Ensimmäinen vuosi meni minulta muistellessa mitä tehtiin viime vuonna tähän aikaan, kaikki juhlapyhät, merkkipäivät, kaikenlaista muistamista, mutta kummallista kyllä en osannut enää kuvitella häntä miten vietettäisiin sitä tai tätä tai tehtäisiin yhdessä, hän lipunut minun elämästä muitojen joukkoon. Joskus tulee tunne, että onko se aika ollut vain unta, jotenkin niin epätodelliseta se tuntuu.
Tämän kokemuksen jälkeen en enää pelkää kuolemaa, kuoleminen tosin pelottaa, kun kivutonta kuolemaa ei pystytä takaamaan. Toivottavasti sinä pystyt olemaan mahdolliseimman paljon isäsi lähellä ja pidä huolta, että hän saa kipuihinsa tarpeeksi lääkettä. Näytää siltä, että se on omaisten tehtävä, sillä sairaaloissa ollaan niin kovettuneita, etteivät he välitä potilaan kivuista. Kipulääkityksen saaminen oli ainakin meillä omaisten aktiivisuudesta kiinni.
Puhukaa asioista, niistäkin mitkä tuntuvat vaikeilta, sillä käsillä on ainut kertainen mahdollisuus. Voimia sinulle.
Äiti elää viimeisiä hetkiään. Eilinen oli tosi huono päivä. Joulu ei tunnu miltään, vain päivä muiden joukossa. Olen töissä ja odotan jouluvapaita. Luopuminen on todella vaikeaa. Olemme/olimme äitini kanssa tosi läheisiä ja siksi myös paljon vaikeampaa. Äidilläkin olisi luonnollisestti ollut 20 vuotta vanhuusikää jäljellä. En toivo hänelle kuolemaa, en halua luopua ja kohdata lopullisuutta vaikka on jo sairauden aikana joutunut luopumaan monesta. Mutta toisaalta en halua hänen enää kärsivän. Tulee vaan usein mieleen, että äiti ei enää ikinä tee näin tai kävele täällä, naura tai soittele ym. Lopullisuus ja tyhjyys iskee ja kovaa vaikka kuinka tietää sen tulevan. Ei siihen voi valmistautua. Edelliseen viestiin yhdyn, meilläkin tuntuu siltä, että omaisten täytyy koko ajan pyytää lisää kipulääkettä. Tuntuu jotenkin erikoiselta, kun meistä ketään ei ole hoitaja. Sairaalassa ei saada saattohoitoa, omaiset sen tekee. Hoitajat hoitaa oireet, mutta eivät hoivaa ja se tuntuu pahalta, kun itse joutuu olemaan päivät töissä.
Sitä minäkin monesti mietin, että isä ei enää koskaan vitsaile, tai lähde pihatöihin... tai ei olekaan rakentamassa minulle taloa. Isä on vasta vähän yli 50 vuotias, eikä olisi tällaista kohtaloa ansainnut. Hoitajat ja lääkärit tekevät hyvää työtä ja äitikin on isän kanssa kokoajan.
Olo itsellä on kuin tönäistäisiin maahan (on huonompi päivä) ja sitten kun saa noustua taas polvilleen (on pari parempaa päivää) tulee uusi tönäys. Ja koko ajan odottaa sitä kovaa iskua. Toivoisi sen tulevan, että voisi alkaa parantua, mutta toisaalta ei haluaisi sellaista iskua tuntea.
Isä saadaan ehkä jouluaatoksi kotiin, luulen että hän sitä odottaakin. Mikäli siis on elossa vielä silloin. Olemme yrittäneet tehdä joulua vähän, sillä nuoremmat sisarukseni sitä kovasti odottavat.
Viime jouluna oli lähes sama tilanne, aaton aattona isä mietti, että mahdankohan enää nähdä aattoa. Tätä on kestänyt jo kaksi vuotta. Nyt hän on niin huonossa kunnossa, ettei voi mitenkään elää enää pitkään. Hänet on saatu suht kivuttomaksi morfiinilla, mutta aina välillä kuitenkin kipu ehtii lääkkeen edelle.
Inhottavinta on se itsesyytösten määrä, kun kuulee että hän on mennyt äkisti taas huonompaan. Ensimmäinen häilyvä tunne on sellainen...helpotus. Sitten tulee paniikki. ja tämä minua lähinnä ahdistaa. En haluaisi olla niin itsekäs, että tunnen pienintäkään helpotusta siitä, että toinen saattaa kohta kuolla. Mutta tuolla lyöntiteorialla olen sitä yrittänyt itselleni jäsentää.
Rakas ystäväni kuoli 10.12 Terhokodissa ja sai varmasti parhaan mahdollisen avun kipuihinsa. Kunpa jokainen kuoleva saisi hyvää ja välittävää hoitoa elämänsä loppuun asti.
Toivon sinulle paljon voimia raskaisiin päiviin. Hoidin syöpäsairasta isääni kaikkien eri vaiheitten kautta koko syksyn.Rakas isäni menehtyi sairauteensa viikko sitten sairaalassa. Odotin viimeiseen saakka että isä olisi jaksanut käydä vielä kotona, mutta voimat hiipui päivä päivältä.
Tunteet olivat isän sairastaessa hyvin ristiriitaisia johtuen hänen kärsimyksestään, mutta kuitenkin odotin kai ihmettä jottei minun olisi tarvinnut hänestä luopua.Joka päivä toivoin vaan että näkisin isäni vielä seuraavanakin päivänä.Elämä on ollut hyvin raskasta, mutta toivon että sinulla on läheiset ihmiset tukena surussasi.
Kuolema tuli vasta puolitoista viikkoa sitten. Kiitos kaikille jotka auttoivat. Nyt alkaa elämä voittaa pitkän taistelun jälkeen. Voi taas ajatella tulevaisuutta.