Onkohan kenelläkään samantapaisia kokemuksia kivusta kuin mul on eli psyykkinen tuska on joskus paljon vaikeampaa sietää kuin fyysinen kipu. Joskus kun olotila käy henkisesti liian raskaaksi niin viiltelen itseäni sillä se helpottaa kun ajatus siirtyy siihen fyysiseen kipuun. Joskus viillän liian syvältä ja joudun lääkäriin tikattavaksi mutta välillä vain on hetkiä kun tätä elämisen tuskaa ei vaan jaksa.
Henkinen kipu
tuhoisa
10801
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kyllä on. minulle tuli mielenterveysongelmia kun olin 11 ja kärsin niistä vielä 15 vuotiaanakin. viiltelin itseäni kolme vuotta ja olen käynyt aina terapiassa ja syön lääkkeitä. ymmärrän sinua täysin. jäin riippuvaiseksi viiltelyyn vuoden jälkeen. se helpottaa, mutta ei kannata. olen nyt paranemassa mutta pienikin vastoinkäyminen ja tekee mieli viillellä tai tappaa itsensä.
osaan jotenki tosi hyvin samaistua viestiis. et oo kuitenkaa nii pitkälle ehtiny että itsemurhaa oisit..? anteeks on ehkä hieman tökerösti kysytty.
oon ollu itsetuhonen esim en ikinä kattonu tuleeko autoja vai ei. oon yrittäny tappaa itteeni mutta en ollu sillon tavallaan järjissäni enkä siis onnistunt. ikinä en oo missään sairaalassa ollu. joskus itsemurha tuntuu olevan vaan ainut vaihtoehto. en saanu sen jälkeen pitkään aikaan olla yksin kotona tai lukita huoneen ovea.
oon ajatellu ihan samalla tavalla, mun vanhemmat vaan ei oo ikinä tajunnu että oon viillelly tai muuten satuttanu itteäni. enkä usko että niitä hirveesti kiinnostaakaan. olis kiva jutella lisää ku kerranki joku tuntuu ymmärtävän..?
olishan se mukavaa. miten tarkotit? tyyliin täällä vai esim. mesessä? miten vanha muuten oot...? jos saa kysyä.
no ehkä mieluummin mesessä, harvemmat tykkää levitellä henkilökohtasia asioitaan kaikkien luettavaks. oon 15.. entäpä sä?
ok. oon 15 kans. anna meseosottees ni lisään sut?
[email protected]
ja toivon totisesti ettei jokainen vastaantulija nyt nappaa sitä mukaansa.
histamiinia,tulee hyvä olo,auttasko rommipunssi
Ei ole yhtään sen helpompaa. Joskus kivut ovat niin kovat että sietäisi mieluummin sen viiltämisen tunteen. Ei kai ihminen sitä normaalisti elämänsä aikana edes joudu kokemaan, kuten et varmaan sinäkään, tuota "luonnotonta" fyysistä kipua. Ja sen voin sanoa että tuo fyysinen kärsimys ottaa kädestä kiinni myös sitä henkistä puolta.
Ja lisäksi...
Tunsin itse ihmisen joka väsyi vuosia sitten tähän maailmaan, päätti itse päivänsä ja jätti läheisensä tänne ikävöimään ja suremaan. Pala edelleen kurkussa muistaessani häntä, enkä voi nyt ymmärtää miksi hän luovutti? Mitä hän sillä voitti että luovutti? Ei ole kuin yksi elämä, eikä sitä koskaan tiedä mitä sillä vielä on annettavanaan. No joo, ehkä alan tässä aivan turhaan psyykkaamaan mutta toivon vaan että välittäisit läheisistäsi ja muista ihmisistä sen verran että et satuttaisi heitä sillä pahimmalla mahdollisella tavalla mitä voit. Luin myös toisen kirjoittajan viestin joka kertoi kävelleensä liikenteessä "laput silmillä" välittämättä siitä tappaako hänet joku. Miten välinpitämätöntä se oli. Ajatelkaa nyt muitakin, pyydän. Olen lukenut useamman jutun mitä traumoja tämä jättää myös sille joka aiheuttaa toisen kuoleman, tai ylipäätänsä sille kuka löytää kuolleen ihmisen. Erään rekkakuskin kertomus oli se että iänpäivää hän oli toiminut kuljettajan ammatissa. Peri isältänsä kuljetus firman, teki pitkiä päiviä töitä ja ansaitsi hyvin rahaa. Elämä sujui normaalisti, vain yksi ilta muutti kaiken. Hän ehti nähdä vain tumman hahmon iskeytyvän rekan keulaan. Painoi jarrut pohjaan ja rekka luisui sivuttain ojaan. Kuljettaja säilyi päällisin puolin ehjänä ja vähän ajan päästä hän itse löysi tämän tumman hahmon tien laidasta, nuoren tytön, kuolleena. Tämä tapaus jätti rekkamiehelle niin syvät haavat, ettei hän sen koommin ole kykenyt ajamaan. Edes henkilö autolla.
Tästä kirjoittamisesta ei tahdo nyt tulla mitenkään loppua, en saa sanotuksi sitä asiaa ihan yhdellä lauseella mihin pyrin. Toivottavasti olette kuitenkin ymmärtäneet, että ei eletä täällä maailmassa vain itsemme takia, ei kukaan elä eikä kenelläkään niin helppoa ole.
Ja muistakaa kuitenkin että ei ikinä, ei ikinä asiat elämässä niin huonosti ole että ne eivät voisi huonommin olla.
Ehkä ajattelette nyt, että hyvä sinun on siellä puhua kun et tiedä. Mutta minä tiedän, olen myös ollut yksin itsetuhoisten ajatusteni kanssa. Ennen ystäväni kuolemaa, ja kuoleman jälkeisenä aikana. Olin niin pohjalla ja tipuin vielä sen pohjan läpikin. Ja miten kiitollinen välillä siitä olenkin että olen kaikesta huolimatta jaksanut kuitenkin taistella, tunnen oloni välillä niin vahvaksi. Opin ajattelemaan elämääni positiivisemmalta kannalta, vaikka kauan aikaa siinä listassa olikin vain nämä kaksi asiaa:
1. Läheiseni ovat terveitä.
2. En ole halvaantunut.
Toivon Teillekin voimia, antakaa elämän voittaa.