Tänään kuuntelin ihmisten joulun perinteistä . Ne jotka on tullut usein ihan sattuman kauppaa, muiden perinteisempien lisäksi.
Hauskaa oli kuunnella, mutta omassa päässäni ajattelin ettei meillä ole enää niitä. Ei voi olla koska yksi lapsi kuoli.samalla kun hautasimme poikamme hautasimme myös paljon muuta mikä tuli ilmi vasta ajan myötä.
Eniten tästä kärsi tottakai veli. Hän joka tottui jännittämään pienenä yhdessä veljensä kanssa joulua. Kaikki mitä he joutuivat tekemään jóuluaattona "joulupukkia" odottellessa.
Enää ei ole kinaa kumpi ojentaa mummille jouluna kukkasen. Ei ole enää salaaa hihittäviä poikia tai poikia jotka vaihtaa katseita jotka vain me ymmärsimme.
Enää ei kinata kumpi tänä vuonna tekee sitä tai tätä. Enää ei ole toisten pakettien ihmettelyjä yhdessä. Ei ole sisarkateuttakaan. Pojat ei laita ulkokuusen valoja yhdessä. Kukaan ei ole viihdyttämässä toista kun me laitetaan ruokaa.
Kukaan ei kinaa musasta, kukaan ei pelaa playkkaria yhdessä. Kukaan ei kilpile mistään yhdessä enää.
On vaan yksi lapsi.
Kahden lapsen äitinä totuin jakaamaan kaiken, niinkuin lapsetkin. Yhden lapsen äidille tämä ei ole ongelma koska heille se on ollut niin alusta asti. Mutta meidän perheeseen traditioihin kuului kaksi lasta , joten kaikki meni sen mukaan.
Tottakai poika voi ne vcalot laittaa isän kanssa. Mutta niin ei ole koskaan ollut, ja se herättää vaan muistoja jotka saa kyyneleet silmiin. Ei meidän suru ole vaan lapsen kuoema ja se valtava suru. Minä suren mieheni surua ja lapsenikin surua. En minä voi hyvin jos mieheni itkee ja ikävöi. Suru ulottuu kauemmaksi.
Tulee uusia perinteitä , tottakai tulee, pakostakin. Mutta se joka on kinkkua syönnyt 20 vuotta joka joulu ei taatusti saa joulufiilistä ilman sitä. Paitsi ettei tätä oikein kai sovi verrata siihen. Kuolema kun on lopullista.
Ei me haluta pilata kenekään joulua. Ymmärrän toisten ilot. He joka ei ole kohdannut kuolemaa , voi iloita ja unohtaa meidän surun. Se on normaalia. Meistä se ei tunnu kivalta että he voi vaan unohtaa serkkupoikansa, tai naapurinsa. Siksi me ei haluta viettää joulua enää siellä missä oliu tapana sitä ennen viettää.
En halua näytellä iloista jollen sitä ole. En halua tekopirteitä ihmisiä. En halua ainakaan aidosti iloisia ihmisiä jotka hihkuu onnessaan joulusta, meidän katsellessa vierestä ehjiä onnellisia perheitä.
Koen tekeväni heille palveluksen olla tulematta. saavat unohtaa meidät ja poikamme. Voivat iloita niin kuin kuuluukin. En ole siellä muistuttamasta heitä meidän surustamme. En saa aikaan vaivautuneita ihmisiä, jotka ei tiedä mitä sanoa, miten olla. En halua puhua kuolemasta heidän suurena juhlanakaan. Mikään ei vaan tunnu enää oikealta.
Minun on muutettava kaikki perinteet kertaheitolla.
En edes vielä tiedä millaiset perinteet meitä odottaa tulevaisuudessa. Ei niitä väkisin keksitä. Ne parhaat tulee itsestään kai. Mietin kuinka monta vuotta kestää ennen kuin voin puhua että meillä on se perinne että..
No yhden tiedän. Niin kauan kun vaan on voimia , käyn poikani haudalla. Niin kauan kun joku vaan minua sinne saa kiikutettua vien sinne kukat, mietin miten tänä vuonna laitan "lahjaksi " pojalleni. Siitä kai se alkaa..ne uudet perinteet..miten teillä ? Ajatuksia?
Hauskaa oli kuunnella, mutta omassa päässäni ajattelin ettei meillä ole enää niitä. Ei voi olla koska yksi lapsi kuoli.samalla kun hautasimme poikamme hautasimme myös paljon muuta mikä tuli ilmi vasta ajan myötä.
Eniten tästä kärsi tottakai veli. Hän joka tottui jännittämään pienenä yhdessä veljensä kanssa joulua. Kaikki mitä he joutuivat tekemään jóuluaattona "joulupukkia" odottellessa.
Enää ei ole kinaa kumpi ojentaa mummille jouluna kukkasen. Ei ole enää salaaa hihittäviä poikia tai poikia jotka vaihtaa katseita jotka vain me ymmärsimme.
Enää ei kinata kumpi tänä vuonna tekee sitä tai tätä. Enää ei ole toisten pakettien ihmettelyjä yhdessä. Ei ole sisarkateuttakaan. Pojat ei laita ulkokuusen valoja yhdessä. Kukaan ei ole viihdyttämässä toista kun me laitetaan ruokaa.
Kukaan ei kinaa musasta, kukaan ei pelaa playkkaria yhdessä. Kukaan ei kilpile mistään yhdessä enää.
On vaan yksi lapsi.
Kahden lapsen äitinä totuin jakaamaan kaiken, niinkuin lapsetkin. Yhden lapsen äidille tämä ei ole ongelma koska heille se on ollut niin alusta asti. Mutta meidän perheeseen traditioihin kuului kaksi lasta , joten kaikki meni sen mukaan.
Tottakai poika voi ne vcalot laittaa isän kanssa. Mutta niin ei ole koskaan ollut, ja se herättää vaan muistoja jotka saa kyyneleet silmiin. Ei meidän suru ole vaan lapsen kuoema ja se valtava suru. Minä suren mieheni surua ja lapsenikin surua. En minä voi hyvin jos mieheni itkee ja ikävöi. Suru ulottuu kauemmaksi.
Tulee uusia perinteitä , tottakai tulee, pakostakin. Mutta se joka on kinkkua syönnyt 20 vuotta joka joulu ei taatusti saa joulufiilistä ilman sitä. Paitsi ettei tätä oikein kai sovi verrata siihen. Kuolema kun on lopullista.
Ei me haluta pilata kenekään joulua. Ymmärrän toisten ilot. He joka ei ole kohdannut kuolemaa , voi iloita ja unohtaa meidän surun. Se on normaalia. Meistä se ei tunnu kivalta että he voi vaan unohtaa serkkupoikansa, tai naapurinsa. Siksi me ei haluta viettää joulua enää siellä missä oliu tapana sitä ennen viettää.
En halua näytellä iloista jollen sitä ole. En halua tekopirteitä ihmisiä. En halua ainakaan aidosti iloisia ihmisiä jotka hihkuu onnessaan joulusta, meidän katsellessa vierestä ehjiä onnellisia perheitä.
Koen tekeväni heille palveluksen olla tulematta. saavat unohtaa meidät ja poikamme. Voivat iloita niin kuin kuuluukin. En ole siellä muistuttamasta heitä meidän surustamme. En saa aikaan vaivautuneita ihmisiä, jotka ei tiedä mitä sanoa, miten olla. En halua puhua kuolemasta heidän suurena juhlanakaan. Mikään ei vaan tunnu enää oikealta.
Minun on muutettava kaikki perinteet kertaheitolla.
En edes vielä tiedä millaiset perinteet meitä odottaa tulevaisuudessa. Ei niitä väkisin keksitä. Ne parhaat tulee itsestään kai. Mietin kuinka monta vuotta kestää ennen kuin voin puhua että meillä on se perinne että..
No yhden tiedän. Niin kauan kun vaan on voimia , käyn poikani haudalla. Niin kauan kun joku vaan minua sinne saa kiikutettua vien sinne kukat, mietin miten tänä vuonna laitan "lahjaksi " pojalleni. Siitä kai se alkaa..ne uudet perinteet..miten teillä ? Ajatuksia?
Vastaukset 7
Vanhimmat
On ensimmäinen joulu ilman miestä, lasten isää. Moni asia menee ihan eri tavalla kuin ennen. Silti syödään, koristellaan kuusi, odotetaan joulupukkia, kutsutaan vieraita ja kyläillään, niinkuin ennenkin.
Moni joulun valmisteluun liittyvä asia on sanoin kuvaamattoman vaikea. Ihmiset toivottelee voimia joulunpyhiksi. Harva tulee ajatelleeksi, että kaikki valmistelu on ollut ihan yhtä raskasta kuin pyhätkin. Tai mistä minä tiedän, ehkä olo voi vielä mennä pahemmaksi...
Tekopirteys tietysti keljuttaa ja ihmisten vaivautuminen on epämiellyttävää, muttei kukaan ilollaan halua meitä loukata ja harva tietää mitä sanoisi. Ei ihme, koska en tiedä, mitä haluaisin kuulla. Miehen ja isän kuolemasta huolimatta elämä jatkuu... erilaisena kuin kuvittelimme, mutta jatkuu silti. Varmasti aikaa myöten tulee uusia perinteitä ja tapoja, muttei niitä aleta keksimällä keksimään. Tänä jouluna meillä muistellaan sitä miten ennen tehtiin miehen/isän kanssa. Kipeitä paikkoja on varmasti, mutten usko, että niitä olisi yhtään sen vähempää, vaikka olisi lähdetty uusiin maisemiin. Kyllä meistä jokainen tietäisi, miksi tehtäisiin uudella tavalla, enkä usko, että pääsisimme niin yhtään tämän helpommalla.
Ei näihin tilanteisiin ole oikeita ja vääriä ratkaisuja. Jokainen tekee tavallaan ja niinkuin oikealle tuntuu. Voimia teille.
Ne muuttui meilläkin kertaheitolla Minun 20v poikani kuoli autoonnettomuudessa keväällä 2007
Hänen sisarensa 19v jäi nyt "ainoaksi" lapseksi ja hänellä on myös tosi vaikeaa Hän oli koko elämänsä pikkusiskona aina isonveljen kanssa Tietty jo aikuisiällä oli eri kaverit ja eri paikat missä kävivät ja tyttö asuu jo avopuolisonsa kanssa toista vuotta mutta silti nämä meidän kaksi rakasta lasta oli niin läheisiä että koskee surun lisäksi kauheasti kun näkee miten tytär kärsii
Minä yritin oikeasti väkisin laittaa vähän joulukoristeita Tyhmää varmaan sinänsä mutta koin sen eräänlaisena surutyönä ja kunnioituksena pojalleni Hän piti aina kaikesta kauniista ja halusi jouluksi koristella kotia sisaren ja minun kanssa Kuusen koristelivat aina yhdessä
Tuntuu ihan kauhealta ajatella että tämä joulu yhtäkkiä on semmoinen jossa ei ole poikaa eikä veljeä meidän kanssa
Haudalle me viemme jatkuvasti kynttilöitä ja esineitä koristeeksi Veimme sinne semmoisen keraamisen tontunkin millä on lyhty kädessä johon voi laittaa kynttilän
Ajatelkoon muut mitä hyvänsä että sopiiko tontut hautausmaalle tai ei Minä vien sinne mitä haluan
ja mikä tuntuu hyvältä
Poikani oli sellainen "valon lapsi" joka rakasti kynttilöiden valoa ja kauneutta ihan pienestä asti
Tässä meilläkin varmaan perinteeksi muuttuu ainakin haudalla käynti
Muistoja ei voi kukaan viedä se on ainoa asia josta saa vähän lohtua
Toivotan sinulle oikein rauhaisaa joulun aikaa
ja teet vaan sellaisia asioita jotka itsestä tuntuu hyvältä Ei ole pakko kylätellä jos se ahdistaa Itse asiassa ajattelin kun kirjoitit että "et halua pilata toisten joulutunnelmaa"
Et ihan noilla sanoin kirjoittanut mutta käsitin niin Jokainen ihminen on surussaan niin haavoitettu että kannattaa käydä vaan sellaisissa paikoissa missä kukaan ei vaivaudu läsnäolostanne
Puhu rehellisesti asioista ja kerro miten haluat itseäsi kohdeltavan surun keskellä Minä olen tehnyt niin ja läheiset on ymmärtäneet
Sitten on semmoisia ihmisiä jotka ei ymmärrä ja tyokaisevat että "aika parantaa" ja muuta typerää
Jätän sellaiset ihmiset omaan arvoonsa
Tottahan se on että aika parantaa varmaankin mutta entiselleni en tule varmaan koskaan eikä luultavasti tyttärenikään eikä mieheni
Ei semmoista pidä itseltään vaatiakaan
Olen antanut itselleni luvan surra ja kaivata lastani muiden mielipiteistä välittämättä
Minusta ei tekemälläkään saa itsekästä mutta on silti oikeus läheisen menetyksen jälkeen olla jotenkin erilainen kun ennen
Jotkut ehkä luulee että kun vaan sormia napsauttaa niin asia on sillä järjestyksessä Tuijottavat päivämääriin kuten "ensimmäinen joulu, kuoleman vuosipäivä jne." Ei asiat ole noin yksiviivaisia
eikä tämä suru ole mitattavissa ajassa eikä määrässä
Siunattua joulunaikaa koko perheellesi
lasten takia laitamme joulua, pyydämme vanhempani mukaan joulunviettoon. Joulun iloa ei löydy tänävuonna, mutta vietämme sitä kuitenkin.
Harmittaa lasten takia, kun ei millään jaksa innostua niinkuin tavallisesti.
Mitenkähän vanhat vanhempamme jaksavat lasten mekastusta tässä kauheassa surussa?
meidän kotona myöskin elämä muuttui ystävänpäivänä
14.2.07 kun 28v.poikani "oli kuopukseni"menehtyi
äkilliseen sairauskohtaukseen työnsä ääreen.
siskonsa,minä ja heikkipoika aamulla kaikki
terveinä , reippaitten aamukuulumisten jälkeen
töihin lähettiin,minä ehin jus kotiin ,niin
työmaalta viesti tuli "puoli tuntia ennen työpäivän
päättymistä"että lapseni on menehtynyt,
sisaruksia on kaksi jotka ovat vanhempia,
meidän surua on kestänyt 10 kuukautta ja ajasta
ei tiedä mitään muuta kun sitä elää siinä kuolin
päivässä.
arjen on kuitenkin jatkuttava ja töissä käytävä
kun tästä tilanteesta ei mihinkään pääse.
ei todellakaan joulua voi laittaa kuin ennen
koska lapseni oli myöskin niin jouluihminen.
itse tyttöin kanssa on sanottu että kun vain sais
jotenkin tämän joulun menemään kun meillä on
kuitenkin lasten lasten vuoksitehtävä jotain
vaikka heillä on myös valtava suru enon menetyksestä.
niin se tuntuu että sydän pakahtuu ja haudalla
käydessä joka on lähes päivittäistä,siellä ollessa itse ainakin tunnen niin kuin sieltä
jotain voimaa ja ymmärtämystä sais .
elämän kuviot on tätä,ja tällaisen suru viestin
voi saada meistä ihmisistä kuka vain, ja silloinhan elämä muuttuu sekunnin sadas osassa
eihän meijänkään kotiin mitään ennakko varoituksia
saatu että toinen lapsistani lähti sinä ystävän
päivän aamuna viimeiselle matkalle töihin.
tämä on niin kauheaa että en tiedä miten tästä
selviää sitten kun todellisuuden rupeaa ymmärtämään.
ite yritän olla rasittamatta toisia tällä omalla
surulla,mutta aidot ystävät, niistä näkee että
elävät meidän mukana tätä ymmärtämätöntä surua
on jonkin verran ihmisiä todellakin jotka mieltävät että kun on mennyt useampi kuukausi
suruviestistä,niin se on sillä pois pyyhkäisty,
vaikka se on tosi raskasta kun niin tullaan sanomaan mutta eihän me niitten ihmisten ajatus
maailmaa voija lähtä muuttamaan,mutta ite ainakin
olen ajatellut että yritän heistä olla vähän etäänpänä RAUHALLISTA JOULUA KUITENKIN SINUN
PERHEELLE ja kirjoittellaan näitä ajatuksia aina
kun koneen ohi kävellään
Hei jos haluat joskus kirjoitella niin e-mail osoitteeni on [email protected]
Ei se mitään haittaa vaikka koko maailma näkee tän osoitteen Minä haluan jakaa ajatuksia muiden kanssa
Erityisesti tämä osoite on "lapsensa menettäneille"
Alkuperäisen viestin sisältö on kuin suoraan minun elämästäni. Se on ollut viimeiset puolitoista vuotta juuri tuota.
Poika 19v. lähti itsemurhan kautta TÄYSIN YLLÄTTÄEN ja jäi pikkusisko,( ikäeroa 2,5vuotta) joka teki nuo kaikki jutut myös yhdessä veljensä kanssa. Olivat tosi läheisiä. Ja ovat vieläkin. Rakkaus ei kuole, vaikka ihmiset kuolee.
Kaikki meni uusiksi. Perinteitä ei enää ole. Joulu on erilainen kuin ennen. Joulun valmistelu erilaista kuin ennen. Joka päivä on ollut erilaista. Minä muutun, mieheni muuttuu ja tyttäreni myös. Tyhjyys on kalvanut elämäämme, kun valo ja elämä kuolivat pojan mukana. Tilalle on tullut harmautta ja hiljaisuutta. Pikkuhiljaa, joskus, tuikahtaa jotain iloa, pientä jostain. Mutta elämä on mennyt uusiksi. Ja siihen uuteen kasvetaan ja totutellaan tässä pikkuhiljaa. Tuska sydämessä tuntui tappavan, mutta hengissä ollaan. Ja se tuntuu ihmeeltä. Voimia kaikille, joiden elämä on totaalisesti muuttunut. Voimia opetella uuteen elämään, uusiin perinteisiin, jotka tulee, niitä ei tarvitse edes miettiä.
eikä ole mitään yleistä mallia jonka mukana kunkin pitäisi suruaan työstää.
Meillä meni aikanaan (poikani kuoltua) ihan toisin päin kuin teillä. Me suorastaan takerruimme erilaisiin perheen traditioihin ja yritimme niiden avulla selvitä ohi kaikkieen kivun ja kaipuuntäytteisten juhlapäivien. Yritys oli viestiä lapsille, että elämä jatkuu, vaikka valtaisa suru ja käsittömätön kipu onkin meitä kohdannut...
Samaa yritimme myös mieheni kuoleman jälkeen.
Ja yritämme jälleen - nyt kannettuamme yhdessä jälleen pienen arkun, isoisänsä viereen.
Tavoissa ja traditioissa on myös tietty voima, josta voi ammentaa silloin kun tuntuu ettei itse riitä eikä jaksa.