Ennen vanhaan ei paljon rakkautta mietitty, kun eksyttiin yhteen, siinä tehtiin saman tien yhteisen taipaleen sopimus. Yhdessä pysyttiin tuli mitä tuli ja tulihan sitä. Ymmärrettiinkö silloin paremmin elämän ja parisuhteen kulkua ja hyväksyttiin se hiljaa, vai eikö uskallettu erota sosiaalisten paineiden takia, vai eikö ehditty miettiä mokomia, kun oli muutenkin kovaa? Vieteriä oli enemmän vastoinkäymisille? Tyypillisiä selityksiä?
Tänä päivänä kokeillaan ja valkataan ja mikään ei tunnu vittu miltään tai sitten kaikki tuntuu superilta vähän aikaa, etsitään elämyksiä, elvytystä tarvitsevia tilanteita ja intohimoa. Ei en minä, minä etsin rakkautta. Just. Vaaditaan sitä ja tätä, eihän tässä ole syytä tyytyä ensimmäiseen tarjokkaaseen kuten ennen muinoin. Onneksi nykyään voi kokeilla ja vaihtaa, vai? Ei kun pitäähän kokeilla jotta voi sitten asettua. Niinkö? Loppupeleissä monella kolmikymppisellä on ollut vakavia suhteita ja edelleen etsitään ja pyöritään. Tyytymättöminä. Kaikki mulle ja heti vai oman arvon tuntoa? Onko se niin itsekästä?
Ennen vanhaan ei analysoitu, nykyään vatkataan ees ja taas kahvinkeitosta lähtien, puhumattakaan vastakkaisesta sukupuolesta. Miehet ovat saavuttaneet tässä jo tasa-arvon ja menneet osin jo ohikin. Helvetti mitä ämmiä. Vai voiko puhetta ja mietteitä olla liikaa? Naiset ne vasta jaksaakin?
Haikaillaan vanhojen parien yhteistaipaletta, miten onnellisia ja harmonisia ovatkaan! Tuumataan miten minäkin haluan tuollaisen vuosikymmenten rakkaustarinan, lapset ja lapsenlapset.
Mihin sinä kallistut? Yltiöpäinen romantikko, joka miettii ja analysoi rakkauden syvintä olemusta vai raaka realisti? Vai heitteleekö fiilikset päivän mukaan? Vai peräti kyynistynyt entinen romantikko? Ajatteletko tasaisen tyytyväisyyden olevan tavoiteltava tila vai päinvastoin? Jotain muuta?
Kaikki sinkut ovat romantikkoja, parisuhteessa elävät realisteja. Parisuhteessa pitkään ollut voi toki olla romanttinen, mutta siirappivätkytys on vähentynyt ainakin ulospäin.
Itse kadun jossain määrin sitä, etten tyytynyt siihen ensimmäiseen vakavaan, jälkikäteen ajateltuna se oli enemmän kuin hyvä paketti. Moottoritie oli vaan baby niin kuuma ja mä halusin polttaa kumia. Toisaalta en olisi mitä olen nyt, jos olisin siihen tilanteeseen jäänyt.
Omin luvin oikaisin.
Tänä päivänä kokeillaan ja valkataan ja mikään ei tunnu vittu miltään tai sitten kaikki tuntuu superilta vähän aikaa, etsitään elämyksiä, elvytystä tarvitsevia tilanteita ja intohimoa. Ei en minä, minä etsin rakkautta. Just. Vaaditaan sitä ja tätä, eihän tässä ole syytä tyytyä ensimmäiseen tarjokkaaseen kuten ennen muinoin. Onneksi nykyään voi kokeilla ja vaihtaa, vai? Ei kun pitäähän kokeilla jotta voi sitten asettua. Niinkö? Loppupeleissä monella kolmikymppisellä on ollut vakavia suhteita ja edelleen etsitään ja pyöritään. Tyytymättöminä. Kaikki mulle ja heti vai oman arvon tuntoa? Onko se niin itsekästä?
Ennen vanhaan ei analysoitu, nykyään vatkataan ees ja taas kahvinkeitosta lähtien, puhumattakaan vastakkaisesta sukupuolesta. Miehet ovat saavuttaneet tässä jo tasa-arvon ja menneet osin jo ohikin. Helvetti mitä ämmiä. Vai voiko puhetta ja mietteitä olla liikaa? Naiset ne vasta jaksaakin?
Haikaillaan vanhojen parien yhteistaipaletta, miten onnellisia ja harmonisia ovatkaan! Tuumataan miten minäkin haluan tuollaisen vuosikymmenten rakkaustarinan, lapset ja lapsenlapset.
Mihin sinä kallistut? Yltiöpäinen romantikko, joka miettii ja analysoi rakkauden syvintä olemusta vai raaka realisti? Vai heitteleekö fiilikset päivän mukaan? Vai peräti kyynistynyt entinen romantikko? Ajatteletko tasaisen tyytyväisyyden olevan tavoiteltava tila vai päinvastoin? Jotain muuta?
Kaikki sinkut ovat romantikkoja, parisuhteessa elävät realisteja. Parisuhteessa pitkään ollut voi toki olla romanttinen, mutta siirappivätkytys on vähentynyt ainakin ulospäin.
Itse kadun jossain määrin sitä, etten tyytynyt siihen ensimmäiseen vakavaan, jälkikäteen ajateltuna se oli enemmän kuin hyvä paketti. Moottoritie oli vaan baby niin kuuma ja mä halusin polttaa kumia. Toisaalta en olisi mitä olen nyt, jos olisin siihen tilanteeseen jäänyt.
Omin luvin oikaisin.
Vastaukset 16
Vanhimmat
hippejä. Free love my ass.
ennen tuijoteltiin yhteiskuntaluokkia ja miestä päätäntävaltaisena ja nykyään persoonallisuutta. Totta, avioeroja ei yksinkertaisesti hyväksytty tai voinut ottaa (ainakaan nainen) ja nainen oli riippuvainen miehestään, taloudellisesti ja muutenkin. Ei nainen voinut kouluttautua ainakaan yhtä pitkälle kuin mies ym. Naisen asemaa säädeltiin. Määrittely olemassaoloon tuli miehen ja naimakaupan kautta.
Kivinen on taival ennen ja tänään, syyt vain ovat vaihtuneet. Ennen mentiin yhteen, pysyttiin siinä tai sitten oltiin naimattomia. Nykyään naimaton on taatusti nainut. Molemmat sukupuolet vaihtavat kumppania helvetin monta kertaa ja väliin voi mahtua monen vuoden vakavia parisuhteita. Miten ne aina loppuvat? Siksi kun periaatepäätöksiä on niin älyttömästi?
Onko niiden suhteiden muodostuminen ja ylläpitäminen oikeasti riippuvainen nykyään naisesta, naisen viisaudesta, myöntyvyydestä, sallivuudesta ja joustavuudesta? Nainen on se soljuva, myötäilevä , täydentävä virta ja mies selittämätön ja muuttuva? Mennään päin vaihtoja, kun naiset eivät ymmärrä miehen perusluonnetta, sillä naisen tulisi edelleen olla se viisaampi ja sulkea silmänsä tietyiltä asioilta parisuhteessa? Muuten jatkuu nykyinen suuntaus, missä parisuhteiden kesto on mitä on. Perkele, suoraan sanottuna epäilen tämän vahvasti olevan totta. Miksi sitten joku tollukka haikailee sitä pitkää parisuhdetta?
Olipa virkistävää kun loikkasit minua kauemmas historiaan. Ajattelin vuosikymmeniä sitten ja oli hauska kuulla vielä kaukaisempaan menevää ajatusta. Historia on aina pidempi kuin mitä ensialkuun ajattelee?
Jos vetää yksioikoisen johtopäätöksen tähän asti niin lopputuloksena on tämä.. Mies tai perhe (tai kehittymätön lääketiede) ei voi tänä päivänä määritellä naisen elämää ja sen kulkua yhtä vahvasti kuin ennen. Selitys on naisten emansipoitumisessa ja rintaliivien polttamisissa yhteistuumin (saatiin se ehkäisykin)sekä yhteiskunnan muutoksissa. Vai voiko? Sangen simppeli selitys olisi, että naiset perkeleet ovat saaneet erilaisen aseman ja siitä johtuen suhteet ovat mitä ovat. Miehet toimivat edelleen kuten ennen muinoin solutasolle (hahhah!) on rakennettu ja naiset eivät toimi ja siksi miehet ovat pihalla kuin lumiukot. Naiset vaativat muutakin kuin yhteiskunnallista asemaa ja elättäjää mokomat. Olisi liian helppoa lähteä tähän selitykseen, vai? Jos siis ajatellaan tyyliin 60 -luvusta tähän päivään?
Jos lähdetään Ludwig XV hoviin, niin sitten on jo pitkä kirjoittelu edessä. Onko sekään nyt sitten niin pahasta :) Vaihtelu virkistää täälläkin. Tiedä mitä asiantuntijoita voi näiltäkin tiimoilta täällä olla.
Hyvin kiteytät huonot asiat. Tuskin kukaan naisista haluaisi noita aikoja takaisin. Mutta haluaako kukaan näitäkään aikoja? Ei ole hyvä olla miehillä, ei naisilla. Ovatko naiset se päättävä, vahvistava, kumoava tekijä aina? Meidänkö tulisi joustaa? Ja miksi nämä keskustelut menevät aina mies-naisleireihin?
Ehkä miesten pakoilu isyydestä johtuu naisten hyvästä toimeentulevuudesta. Hyvin näyttää nykyajan nainen pärjäävän ilman miehen huolenpitoa. Miehelle ei herää suojeluvaisto (vastuunottohalu), kun nainen on työssäkäyvä ja toimeentuleva. Tai miestä kiinnostaa vulva muuallakin kuin kotona, koska miesten kuuluu olla miehiä ja vulvasta kiinnostuneita. Voi vittu.
Ei helvetti. Täähän lähti ihan feministilinjalle. Mulla oli ihan muut ajatukset alunperin :) Kirjoittamisessa on koko ajan keskeytyksiä ja viina menee päähän, joten komppaamista sitten tarpeen tullen.
Parisuhteesta puhumimen kuin puhetta mies-nais-akselilla? Toki voidaan puhua näistä saman sukupuolenkin suhteista.
Vastaukseni sun tekstiin: Ennen vanhaan pantiin seurustelun alussa muksu alulle ja sitten oli pakko menna naimisiin, eikä ollut varaa/ mahdollisuuksia opiskella. Eli pentu alulle, naimisiin, muutto yhteen ja töihin. ;)
Kaikki on yksinkertaistettavissa, mutta?
Juttelin hiljattain yhen kaverin kans tätä samaista asiaa sivuten.
Ja jos ihminen sattuu olla tyytyväinen nykyisyytensä, ei valita, eikä tee pitkälle meneviä suunnitelmia suhteessaan, ni sitä on vähintään narsisti. Ainakin joku muu persoonallisuushäiriö löytyy.
Eiks ihmiset osaa enää nauttia nykyhetkestä ilman odotuksia? Ja osaa antaa asioideden soljua omalla painollaan? En tiiä. Kuka sitä ny virheetön asian suhteen olis, mut kuitenkin.
mitään tekemistä nykyhetken nauttimisen kanssa. Helvetin monella ihmisellä on ongelma nauttia Tästä Hetkestä ilman selityksiä. Tulevatkin yhdessäolot pitää kyetä määrittelemään ja selventämään. Olotilaan haetaan suomennokset, jotta olonsa voi tuntea hyväksi ja selkeäksi ettei vaan kuseteta. Virran mukana meno on niin helvetin vaikeaa, kai siinä pelätään kusetetuksi joutumista ja ei nähdä painostamisapsektia. Yhdessäoloaikaa ei voi ottaa sellaisenaan vastaan, vaan se pitää suunnitella tarkoin ja sen päättyminen samoin.
Nykyhetken nauttimisen vaan moni ymmärtää päämäärättömänä suhailuna tai playerismina..näin se ulkoapäin luetaan.
Hyvin kirjoitettu. Kuten oli muuten toi alotuskin, vaikken tiedä, että olitko se sinä, mut sanonpahan vaan tässä samassa yhteydessä.
Se pitäis mennä vaan niin, että rinnalle tullaan ja rinnalla ollaan, ni asiat etenee kuin itekseen. Noin niinku kärjistetyn yksinkertasesti sanottuna.
mennään.
Sama olen kuin aloittaja. En tarkoittanut asioiden etenevän itsestään, vaan tilanteet tulisi ottaa myötäillen sellaisinaan vastaan, eikä säätää aina niin helvetisti haluamaansa suuntaan. Oman mielen epävarmuus on vihollisista pahin.
Joku on määritellyt sitku-sukupolven, eli ei eletä tätä hetkeä, aikaa, vaan ajatellaan elämän, oikean elämän alkavan "sitten kun" .
Toisaalta tästä hetkestä ei saa edes nauttia, tarkoitan joutulaisuudesta, arjesta, tavallisuudesta, siitä että mitään ei tapahdu. Pitää olla koko ajan jännittäviä, uusia (kummallisempia kuin muilla) harrastuksia (kalliita mielellään), olla aina lomalla jossakin (siis matkustaa, ja mahdollisimman kauas; tehdä jotain kehittävää), viikonloppunakaan ei saa vain "olla", se on laiskuutta. Työelämässäkään ei ole koskaan valmis, aina pitää kehittyä ja tulla paremmaksi; mikään koulutus ei riitä - aina pitää oppia vain lisää, olla parempi. Ja reflektoida koko ajan!
Kai se sama näkyy ihmissuhteissakin.
Toisaalta toi 'kilpailu' pitää elämässä kiinni, mut sen kilpailun voittamisen tullessa itseisarvoksi jää paljon muita tärkeitä asioita huomiomatta. Jotka voivat olla vielä nauttittavampia asioita elämässä, kuin se kilpailuvietin tyydyttyminen ja kilpailusta saatava nautinto.
Se pysähtyminen, pienten asioiden huomaaminen, ihmissuhteista välittäminen saattaa olla pelottavaakin.
Kiire pitää ajatukset pois, antaa sopivan tekosyyn olla ehtimättä, sopivan tekosyyn olla ajattelematta.
Hitaus on oikeastaan ylellisyyttä nykyelämäss. Hiljaisuus, se ettei tapahdu mitään, ettei tarvitse tehdä mitään.
Mä oon vielä duunipaikalla. Mun ei olis pakko olla enää täällä, mut on niin helkutin rauhallista ja hiljaistaa, ja ku mullei oo kiire mihinkään, ni nautin tässä olostani itseni kanssa ja kuuntelen hiljaisuutta. Jos mä tästä kotiin menisin, ni pilaisin sen hiljaisuuden ainakin telkkarilla.
Hm. Joskus se töistä kotiin lähteminen on vaikea kohta. Kotona on kiva olla, kun sinne pääsee, mutta jotenkin se lähtemisen hetki on vaikea.
Samaten, mä en joskus halua mennä nukkumaan (jään vaikka koneelle jumiin, tai luen), ja jotenkin kuvittelen, että jos en mene nukkumaan, niin huomista ei tule (jotain kurjaa, tylsää, vaikeaa tulossa). Mutta eihän se toimi. Hah - ainakaan tähän asti ole toiminut, mutta hetkisen kuvittelee.
Mulla ei ole telkkaria. Tykkään kun kotona ei ole ääniä. Nyt ihme kyllä kuuntelen tuota Yle-Areenaa samalla.
Kesällä aloitin pyöräilyn, vähän enemmän tosissani kuin koskaan ennen. Fillaroin 2000 km. Upeinta siinä oli se hitaus, ehti katsella maisemia, jutella lehmille, nähdä perhosia. Toisaalta olla ajattelematta, kun piti pysyä siinä 10 cm:n kaitaleella ajorajan ja ruohikon välissä - pakkotila, jossa ei ehdi ajatella. Jotenkin se rentouttaa, tai siis pääsee tästä omasta typerästä elämästä hetkeksi irti.
No, nyt pitää varmaan mennä nukkumaan oikeasti. Kyllä se huominen nytkin tulee, vaikka tässä vitkuttelisi.
Öitä.
Sä oot oivaltanut jotain, mitä minäkin oivalsin muutama vuos sitten.
Öitä.