Mitä ajatuksia otsikon sanat teissä herättävät? Jos takana on suht lyhyt seurustelujakso, pelissä paljon välittämistä ja halua yrittää mutta toisella on jatkuvasti ongelmia mielenterveytensä kanssa? Kuinka pitkälle rakkaus ja halu olla toiselle tukena loppujen lopuksi riittävät? Ei ole pitkää yhteistä historiaa, ei lapsia, ei yhteistä kotia tai muuta omaisuutta, ei mitään, mikä "pakottaisi" pysymään yhdessä.
Voiko masennuksesta kärsivä ihminen yleensäkään toivoa itselleen pysyvää parisuhdetta? Onko toivoakaan, että joku kestäisi jatkuvaa seilaamista aallonpohjien ja -huippujen välillä? Voiko kukaan kyetä välittämään niin paljon, että on valmis ottamaan koko paketin?
Ja vielä, jos rakastan jotakuta, enkö halua säästää hänet omilta murheiltani - syy pysyä yksin läpi elämän ja varoa ettei anna kenenkään kiintyä itseensä?
Tässä on minulle ratkaisematon ristiriita. Voisiko joku, jolla ehkä on kokemusta tai näkemystä aiheesta, kommentoida..?
Voiko masennuksesta kärsivä ihminen yleensäkään toivoa itselleen pysyvää parisuhdetta? Onko toivoakaan, että joku kestäisi jatkuvaa seilaamista aallonpohjien ja -huippujen välillä? Voiko kukaan kyetä välittämään niin paljon, että on valmis ottamaan koko paketin?
Ja vielä, jos rakastan jotakuta, enkö halua säästää hänet omilta murheiltani - syy pysyä yksin läpi elämän ja varoa ettei anna kenenkään kiintyä itseensä?
Tässä on minulle ratkaisematon ristiriita. Voisiko joku, jolla ehkä on kokemusta tai näkemystä aiheesta, kommentoida..?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin se sitten joko toimii tai ei toimi. Mutta jos jompikumpi kärsii masennuksesta, niin suosittelen psykologia. Masennus on sen verran ikävää että ei kannata ollo sellaisessa olotilassa. Psykologista/jotakin terapiaa saa joissakin kaupungeissa myös ilmaiseksi.
Psykologit eivät ole vain hulluja varten.
Kehoitan miettimään, siitä on oikeasti apua.
mä masennuin seurustelun yhteydessä. vaikka meillä oli ihanaa yhessä (suurilta osin) vaivuin syvään masennukseen. ei sillon voi seurustella, ainakaa mun mielstä. pistin poikki. ei kiinnostanu enään mikään eikä kukaan. mun exä koitti mua tukea ja masennuksesta selviytymiseen todellakin tarvitaan tukea ja hyvää kuuntelijaa. ei siitä muuten pääse yli.
toimisi parisuhde masentuneellakin kunhan muistaa, ettei toinen ole terapeutti vaan kumppani. Ihan kaikilla murheillaan ei kannata kumppania rasittaa.
Minulla on hyvinkin paljon kokemusta asiasta. Kultani on ollut vakavasti masentunut vuoden ajan. Ollaan tunnettu ja seurusteltu yli 2 vuotta ja asutu 1,5 vuotta yhdessä. Ollaan jouduttu muuttamaan muutamia kertoja viimeisen vuoden aikana, jopa eri kaupunkiin, ja takaisin. Kultani on ollut sairaalassakin ja kaikennäköistä.
Nyt onneks masennus menee jo ohi. On ollut vaikeaa, toiset kivat asiat tulivat minulle hyvin vastenmielisiksi, toiset läheisiksi. Olen jopa itse käynyt psykologilla jonkun aikaa kun oli vaikeimmillaan.
Mutta, masennus ei ole mikään aidsi, siitä voi parantua, kunhan löytää syyn siihen masennukseen ja poistaa sen. Joten jaksamista sinulle, ja muista välittää.
Ensimmäisenä tulee mieleen vaan sellainen ajatus, että siitä masennuksesta pääsee kyllä eroonkin, jos vaan haluaa tehdä töitä sen eteen. Kyllä masennuksesta kärsivä ihminen voi elää pysyvässä parisuhteessa ihan hyvin, mutta hänen kannattaa työskennellä masennuksesta eroon pääsemiseksi. Kumppania ei kannata pitää minään ankkurina, joka siunaa masennuksen ja antaa jäädä masentuneeseen olotilaan, vaan kumppanin pitäisi potkia eteenpäin, että masentunut tajuaisi itse tehdä masennukselleen jotain. Hoitomuotoja löytyy vaikka miten monia lyhytterapioista aina vuosia kestäviin terapioihin, että niistä vaan valitsemaan juuri sinulle parhaiten sopiva.
Juuh, täällä on kovasti vannottu terapian nimeen... selvennykseksi kerrottakoon, että ensimmäisen kerran masennukseni oireili jo teini-iässä ja viimeiset 6 vuotta olen käynyt säännöllisesti terapeutin juttusilla. Iso mutta on tällä hetkellä siinä, että jo jokusen vuoden tuosta ajasta olen ollut yli-ikäinen käymään nuorisopsykan polilla ja nyt pitäisi joko selvitä itse ja etsiä uusi tukihenkilö jostain muualta. Tiedostan aivan mainiosti, että elämänkumppani ei ole eikä hänestä saa tulla terapeuttia - juuri tällä hetkellä hän nimenomaan on auttanut parhaiten olemalla muuten vain tukena, kuuntelemalla marinoitani silloin tällöin kun on pahin olo ja ennen kaikkea houkuttelemalla minut ulos ihmisten pariin ja elämään kiinni. Pelkään vain, että jos nyt todella jätän täysin pois nuo terapiaistunnot (varsinkin kun huomaan uuden aallonpohjan taas lähestyvän), alan kaikesta varovaisuudestani huolimatta käydä liian raskaaksi seuraksi. Pitäisi siis kai alkaa etsiä itselleen uutta terapeuttia vaikeimpia aikoja varten ja vain koettaa uskoa siihen, että vaikeimpienkin aikojen yli selvitään... vaikeita aikoja näet on ollut jo monia ja niitä tulee olemaan niin kauan kuin elän. Ei masennusta noin vain pois hoideta jollain lyhytterapialla tai pidemmälläkään hoitojaksolla, lääkkeistä nyt puhumattakaan. Jotkut meistä vain ovat sille alttiimpia kuin toiset, ja kerran sen koettua se uusiutuu todella helposti.