ERON LAPSI
Avioliitossa luvataan elämäpituista liittoa/ Jumalan edessä!
Suomessa tapahtuu n.13000 avioeroa vuosittain, joka koskettaa yli 20000 lasta, ja prosessin läpi käy 60000 suomalaista vuosittain. Tilasto tiede ei tunne avoeroja. Eikä lasten tunteita. Harmillista! Mutta totta, aivan kuin sananvapauskin. Lapsen asema jää monesti kyseenalaiseksi ero tilanteessa. Erossa lapsi aistii, ettei kaikki ole hyvin, lapsi kyllä kuulee, ja näkee! alkaa oireillakin, kun vanhemmat etääntyvät toisistaan, tuntevat syyllisyyttä, pienemmät hämmennystä. Eron tullessa, lapsen asemaa tulkitaan myös harkinnanvaraisesti. Isälle sovitellaan maksajan ,ja tapaajan roolia, ja äidille huoltajan roolia. Eroa ei turhaan sanota “pikkukuolemaksi” sitä se on, siinä kysytään psyykettä, ei ole paikkaa missä surra, silloin on vaikea. erottaa järki, ja tunteet toisistaan, jolloin usein tehdään hätäisiä ratkaisuja. Avioliitto instanssina on tänä päivänä hyvin hatara käsite. Yhdessä eläminen on vaikeaa, vaikeampaa, ja mahdotonta. Ehkä itsekkyys on ottanut vallan? Yleensä liitto kaatuu kolmeen v:hen viina, väkivalta, ja vieraat suhteet. Tänään ehkä myös, mukavuudenhalun tavoitteluun,
Joka haihtuu arkeen.
Lapsi on aina, eron heikoin osapuoli, ja syytön, sillä häneltä puuttuu tieto, ja elämänkokemus käsitellä asiaa. Joka pätee myös meihin “aikuisiin” jotka emme ole kasvaneet ihmisinä. Ero tilanne kyllä viimeistään kasvattaa.
Rakkaus on kahden ihmisen, kaunein asia, jos se menee rikki. Haluan vain, muistuttaa vanhempia että lapset saavat, avioeron yhteydessä säilyttää vahvan suhteen molempiin vanhempiinsa. Ja ei myöskään unohdettaisi mummua, ja pappaa joille nämä asia ovat, kaiken nähneenä kuitenkin raskaita.
Kun haluamme lapsen parasta, meidän tulisi mennä lapsen mieleen, josta Tommy Helsteen kirjoittaa. Etteivät he joutuisi kärsimään “aikuisten” tekemisistä, ja uusioperheiden sotkuista, se on vaikeaa. Voimme siihen vaikuttaa antamalla heille läheisyyttä, ja rakkautta.
Avioliitossa luvataan elämäpituista liittoa/ Jumalan edessä!
Suomessa tapahtuu n.13000 avioeroa vuosittain, joka koskettaa yli 20000 lasta, ja prosessin läpi käy 60000 suomalaista vuosittain. Tilasto tiede ei tunne avoeroja. Eikä lasten tunteita. Harmillista! Mutta totta, aivan kuin sananvapauskin. Lapsen asema jää monesti kyseenalaiseksi ero tilanteessa. Erossa lapsi aistii, ettei kaikki ole hyvin, lapsi kyllä kuulee, ja näkee! alkaa oireillakin, kun vanhemmat etääntyvät toisistaan, tuntevat syyllisyyttä, pienemmät hämmennystä. Eron tullessa, lapsen asemaa tulkitaan myös harkinnanvaraisesti. Isälle sovitellaan maksajan ,ja tapaajan roolia, ja äidille huoltajan roolia. Eroa ei turhaan sanota “pikkukuolemaksi” sitä se on, siinä kysytään psyykettä, ei ole paikkaa missä surra, silloin on vaikea. erottaa järki, ja tunteet toisistaan, jolloin usein tehdään hätäisiä ratkaisuja. Avioliitto instanssina on tänä päivänä hyvin hatara käsite. Yhdessä eläminen on vaikeaa, vaikeampaa, ja mahdotonta. Ehkä itsekkyys on ottanut vallan? Yleensä liitto kaatuu kolmeen v:hen viina, väkivalta, ja vieraat suhteet. Tänään ehkä myös, mukavuudenhalun tavoitteluun,
Joka haihtuu arkeen.
Lapsi on aina, eron heikoin osapuoli, ja syytön, sillä häneltä puuttuu tieto, ja elämänkokemus käsitellä asiaa. Joka pätee myös meihin “aikuisiin” jotka emme ole kasvaneet ihmisinä. Ero tilanne kyllä viimeistään kasvattaa.
Rakkaus on kahden ihmisen, kaunein asia, jos se menee rikki. Haluan vain, muistuttaa vanhempia että lapset saavat, avioeron yhteydessä säilyttää vahvan suhteen molempiin vanhempiinsa. Ja ei myöskään unohdettaisi mummua, ja pappaa joille nämä asia ovat, kaiken nähneenä kuitenkin raskaita.
Kun haluamme lapsen parasta, meidän tulisi mennä lapsen mieleen, josta Tommy Helsteen kirjoittaa. Etteivät he joutuisi kärsimään “aikuisten” tekemisistä, ja uusioperheiden sotkuista, se on vaikeaa. Voimme siihen vaikuttaa antamalla heille läheisyyttä, ja rakkautta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minun vanhempani erosivat, kun olin ihan pieni. Nuoria olivat, ja ehkä liiankin nuoria yhteistä elämää elämään.
Minulle ei eron syyt ole tänäkään päivänä selvät, vaikka olen jo aikuinen.
Suhde isään jäi olemattomaksi, kerran vuodessa tulee puhelinsoitto. Äiti ei halunnut ikinä kuormittaa minua omalla katkeruudellaan ja toivoi varmaankin suhteeni isään olevan hyvä, mutta kun kuunteli niitä ainaisia elatusmaksuriitoja niin tuli sellainen mielikuva että aika paska jätkä sen isän on oltava kun mitään ei rupea maksamaan.
Lapsena otti kaaliin myös se, ettei isä muistanut yhtenäkään jouluna tai syntymäpäivänä.
On ollut hetkiä jolloin olen itkenyt isättömyyttäni ja hetkiä jolloin isän olisi pitänyt olla puolustamassa minua, mutta hän eli omaa elämäänsä toisaalla. Hetkeksikään en ole kuitenkaan unohtanut, kuinka onnellinen lapsuus minulla on loppujen lopuksi ollut ja siitä kuuluu kiitos äidilleni.
En lähde syyllistämään eronneita isiä ja äitejä. Tapauskohtaisesti ero voi olla paras päätös lasten kannalta. Mieluummin kertarysäys kuin se että lapsi kärsii aikuisten jatkuvista riitelyistä vuosia.
Jokainen meistä tekee virheitä, vakavimmat rakkauden huumassa.
Eron ei tarvitse olla lasta rampauttava asia jos se osataan hoitaa asiallisesti, ilman että lapsi laitetaan valitsemaan puoli tai häntä käytetään pelinappulana aikuisten valtataisteluissa.
Minusta tuli ainakin ihan normaali.