Äiti on elänyt vuosikymmeniä tyttärensä kanssa yhdessä kahdestaan. Kun tytär alkoi seurustella poikaystävänsä kanssa niin äiti ei sinällään tullut mustasukkaiseksi eikä kieltänyt aikuistunutta tytärtään seurustelusta, mutta rupesi oireilemaan. Mitä enemmän tytär on äitinsä kanssa sitä vähemmän äiti oireilee, mutta tyttären suhde poikaystävään kärsii siitä kun hän joutuu paikkaamaan äitinsä tyhjyyttä.
Äitin oireilu esiintyy kiukkuisuutena ja suuttumuksena joka asiasta. Tupakkaa kuluu paljon ja hän polttaa itsensä loppuun työssä. Sitten kun äiti on yhteyksissä tyttäreensä joka päivä, niin oireilu hellittää. Olen seurannut tämmöstä touhua jo 3 vuotta ja en ole ruvennut auttamaan. Nyt tosin on paikka viisaille neuvoille. Tytär on ollut äitinsä kanssa jouluna kahdestaan. Äiti ei myönnä olevansa riippuvainen tyttärestään, ja kieltäytyy tutustumasta muihin ihmisiin.
Äitin oireilu esiintyy kiukkuisuutena ja suuttumuksena joka asiasta. Tupakkaa kuluu paljon ja hän polttaa itsensä loppuun työssä. Sitten kun äiti on yhteyksissä tyttäreensä joka päivä, niin oireilu hellittää. Olen seurannut tämmöstä touhua jo 3 vuotta ja en ole ruvennut auttamaan. Nyt tosin on paikka viisaille neuvoille. Tytär on ollut äitinsä kanssa jouluna kahdestaan. Äiti ei myönnä olevansa riippuvainen tyttärestään, ja kieltäytyy tutustumasta muihin ihmisiin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
No kyllähän tuo ihan selvältä läheisriippuvuudelta kuulostaa. Yleensä nämä vanhemmat naiset, jotka ovat sidoksissa lapsiinsa. Saavat mitä merkillisempiä "oireita" ja huimauksia, kun menettämisen uhka astuu kuvioihin.
Itselläni on useampiakin iäkkäitä vanhuksia tuttavapiirissä, jotka hakevat huomiota sairaudenvarjolla. Puhelimeen vastatessa jo tietää, kun kuulee pienen "heiveröisen" äänen, että mitä seuraavaksi ollaan vailla. Ja jos kieltäytyy jonkin syyn nojalla, niin melkein sitä kuolemaa aletaan tekemään. Mutta kun menet käymään, niin ei näytä vaivaavan mikään.
Juu, vanhuksilla on omat oireilunsa, tosin tässä tapauksessa on se lisäpiirre että tytär pilaa elämänsä tai itseasiassa äitihän sen pilaa. Tytär ei näe äitinsä oireilua tai ei halua nähdä. Äitinsä ruokkii tytärtä rakkauspommituksella kun tytär on läsnä. Mutta syyllistämisen tilalla on oireilu. Äitinsä oireilut ovat konkreettisesti jopa fysioloogisella tavalla mitattavissa - nimenomaan se on se mikä herättää tyttäressä hoito-instinktin. Äiti joutuu jopa sairaalaan välillä. Lääkärit keskittyvät fyysiseen oireiluun ja antavat lääkkeitä vain ja ainoastaan niihin. Lääkkeiden tarve tosin vähenee kun äiti saa mahdollisuuden riistettyä tytärtään itselleen.
En viitsis hämmentää tätä soppaa, mutta mielenkiintoista kuinka voidaan olla sokeita tosiasioille.
Ihan vaan kysyn, ymmärsinkö väärin. Eikö ap sanonut äitinsä käyvän töissä? Joten mitä nämä puheet vanhuksista ovat?
Vanhus tai ei, usein lähisukulaisten symbioottisia suhteita on kummankaan osapuolen vaikea purkaa.
Jo pari-kolmekymmentä vuotta sitten ennustettiin, että kun eronneet 1 - 2 lapsen äidit tulevat eläkeikään, saattaa tulla näitä riippuvuusongelmia enemmänkin. Joten se aika on vasta edessä.
Äiti on noin 60-62 vuotias.
Äitin oireilu kuriin vaan, mutta kun vaan tietäisi miten.
Kyse on vain tavanomaista vahvemmasta sitoutumisesta, - tässä ehkä liian pitkälle kasvanneesta sitoutumisesta toiseen: Äiti-vauva-napanuora-juttu,,,,,,---Uskon näin.
Minulla on hyvin dominoiva äiti.
Haluaa tietää lapsistaan ja heidän tekemisistään kaiken. Ja elää lastensa " kautta ".
Omaan elämään ei tällä äidillä ole aikaa, koska hänen täytyy vahtia jälkeläisiään ja heidän tekemisiään. Ja puuttua lastensa elämään kaikin mahdollisin tavoin.Mikä tietenkin saa lapset takajaloilleen ja siten äidin vimmoihinsa.
Kyse on lapsista, jotka, ovat jo täysikäisiä aikuisia.
Tyypillinen kuvio, psykologisesti.Äiti ei halua, että se " tietty napanuora katkaistaan joskus"..
Ymmärsikö joku?
Aikuiseksi on lupa ja pakko saada kasvaa kaikkien, olimmepa millaisia tahansa.
Myös äidin tehtävä on kasvaa aikuisesksi.
Tilanne ei varmaan ole mitenkään omituinen tai muuta, - äidin tulee kuitenkin hyväksyä lapsensa kasvu aikuiseksi.
Ja lasten hyväksyttävä, ettei tietyt asiat murros- ja teini-iässä ole helppoja äidillekään.Ei perheelle. Oli kyseeessä pieni perhe tai iso poppoo.
Kuitenkin, jos ilmenee isompia ongelmia, syytä kannattaa etsiä ensin kotoa.
Kouluissa on psykologeja, jotka auttavat vaikeiden tilanteiden läpi. Myös terveyskeskukset ja yksityiset psykologit ja psykiatrit ovat käytettävissä.
-Yksityislääkäreiden käynnit ( mm. psykiatrit tmv erikoislääkärit ) maksavat enemmän, mutta aikoja saa vastaaanotolle nopeammin ja vakuutus kattaa osan menoista.
Yksityislääkärit ovat kyllä (mielestäni)muutenkin kuin psykiatrian puolella tehokkaampia ja pätevämpiä kuin ns julkisen sekktorin puolellla työskentelevät kollegansa.
- Tämän mainitsen omasta kokemuksestani. Suosittelen yksityisiä lääkäreitä.
Äitiäsi ajatellen tulee mieleen jotain omasta äidistäni.
Kuitenkaan kukaan meistä ei voi valita eikä valitse omaa elämäänsä täällä.
Emme me valitse lapsiamme, äitejämme,isiämme.
Eivätkä he valitse meitä.
Me olemme.
Sinunkin täytyy toimia vain sen mukaan; mikä ja mitä haluat olla? Kuka olet? Mikä olet?;Miksi olet?
Et voi tuomita äitiäsi.
Ymmärrät sen varmaan.
Et tuomita tytärtä - miksi?
Moni lääkäri varmasti vetoaisi äidin tunnekylmyyteen - tietyllä tasolla -, mutta eivät tietty kaikki.Äidin lapsi on " luovuttaja", jos on. Kuka sitä haluaa???
On opittava, että ihmisinä olemme kaikki erilaisia.
Kaikki me kasvamme ja vartumme erilaisissa olosuhteissa, erilaisissa ympäristöissä,
- me voimme jakaa ajatuksiamme toisillemme, sitä mitä olemme oppineet, sitä minkä me takuu varmasti tiedämme olevan hyväksemme luottamatta vääryyteen ja pahuuteen.
Jokaisen itse on opittava ajattelemaan-. Sitten oppimaan.
----- Kirjoittaja, sinulle,
toivon kaikkea hyvää ja malttia. Elämä ei ole luopumista.
Elämä on antamista.
Jos luovutat elämästä ei sinulla ole koskaan mitään, ei edes muistoja.
Jos luovutat elämästä ja annat mennä, ei sinusta jää mitään, ei edes muistoja.
- Tämän tarinan haluaisin kuulla uudestaan, tarkemmin.
Tämä kuullostaa katkeran ihmisen viestiltä- jostain syystä katkeran.
Älkää vangitko vihaa sisällenne.
Ette suo sen enää nousevan auringonnousun ylle
ettekä katkaisko vapauteeen nousevan kotkan lentoa vapauteen ?
-j-
Kiitti vastauksesta ja toivotuksesta.
Juu, käytin nimimerkkiä "elämä on luopumista" siinä mielessä että itse olen päässyt eroon vanhemmistani 5 vuotta myöhemmin kuin samanikäiseni ja tajusin että minun on heistä luovuttava. Minulla oli itselläni myös eräänlainen ylimääräinen side vanhempiini aikoinaan, mutta nyt on siinä mielessä hyvin asiat.
Ja siltä pohjalta luulin pystyväni auttamaan mainitsemaani äiti-tytär-yhdistelmää, mutta toisaalta huomasin että se tilanne on silti erilainen kuin oma tilanteeni aikoinaan.
-j-, pyysit että kertoisin tarinan tarkemmin. Tässä muutama juttu lisää. Esimerkiksi tämä joulu. Paljon tapahtui. Tytär oli äitinsä kanssa jouluna ja joulu meni hyvin. Kokivat oikean menneitten vuosien tyylisen ihanan joulun jälleen yhdessä. Hyvä niin. Tytär oli onnellinen siitä että äiti voi hyvin koko joulun ajan, kunnes oli aika lähteä äitinsä luota taas normaaliin elämään. Siinä vaiheessa äiti suuttui tyttärelleen, haukkui sen nollille ja koki että kaikki mitä tytär teki oli väärin. Tytär halusi miellyttää äitiään, mutta sitten äiti moitti häntä muista asioista. Ja seuraavaksi voin veikata että alkaa taas sama kierre. Tytär on erossa äitistään kauan kunnes äiti taas alkaa rakkauspommittamaan tytärtään. Ja sen jälkeen äiti taas oireilee ja saa fyysisiä vaivoja. Tämä herättää taas varmaan jälleen tyttäressä hoito-instinktin ja tytär menee aivan varmasti taas äitinsä luo auttamaan häntä.
Tästä tilanteesta ei ole haittaa varsinaisesti itselleni mutta "hermojani kutittaa" keksiä jokin mukava peili sille äitille (ja myös ehkä sille tyttärelle) jotta näkisivät että miten ihmeelliseltä se heidän touhunsa näyttää ulkopuolisen silmissä, ainakin minun silmissäni.
Juttelin ihan hyvänä ystävänä sen äitin kanssa puhelimessa ja hän kertoi että kuinka kauhea tytär hänellä on - ensin mielistelee ja on olevinaan hyvä häntä kohtaan ja sitten jättää hänet.
Juttelin erikseen tyttären kanssa ja tytär oli tätä mieltä: "Äidilläni on hyljätyksi tulemisen pelko. Joka kerta kun sanoo jotain mikä muistuttaa hyljätyksi tulemisesta niin äidin hyljätyksitulemisrefleksi aktivoituu ja ilmenee suuttumuksena."
En koe olevani katkera, vaan ehkä innokas kuin kissa joka kiertää kuumaa puuroa. Tavallaan aavistan miten asioiden tulisi olla mutta kun en osaa oikealla tavalla sitä ammentaa heille. Mä oon siis ottanu tästä aivopähkinän itselleni - ja sekin on hyvä kysymys että miten asia edes minulle kuuluu.