Olen jo pitemmän aikaa miettinyt avioeroa, mutta tunnen suurta syyllisyyttä perheen hajoamisesta. Ei ole kolmatta osapuolta, mikään vain ei toimi minun ja mieheni välillä. Olen yrittänyt ottaa puheeksi suhteemme arkipäiväisyyden ja läheisyyden puutteen, mutta mieheni vetäytyy kuin simpukka kuoreensa. Tunnen olevani pystyyn kuollut itsestäänselvyys tässä parisuhteessa. Mutta minä haluan vielä elää ja tuntea! Mieheni ei halua puhua parisuhteemme ongelmista mitään, siksi olen jo pitkään harkinnut eroa.
Lapset ovat jo murrosikäisiä ja yksi aikuinen opiskelija. He kyllä aistivat pahan oloni tässä suhteessa. Miten pääsen syyllisyyden tunteestani ja helpotan pahaa oloani? En näe muuta vaihtoehtoa kuin ero, sillä lapset kärsivät varmaan nytkin tästä jännittyneisyydestä ja kireydestä minun ja mieheni välillä. Takana on yli kaksikymmentä vuotta avioliittoa ja nykyään emme edes puhu toisillemme. Ahdistaa, avioliittomme on vain kulissia.
Haluaisin kommentteja saman kokeneilta tai samassa tilanteessa olevilta tai olleilta. Tukehdun näihin kulisseihin!
Lapset ovat jo murrosikäisiä ja yksi aikuinen opiskelija. He kyllä aistivat pahan oloni tässä suhteessa. Miten pääsen syyllisyyden tunteestani ja helpotan pahaa oloani? En näe muuta vaihtoehtoa kuin ero, sillä lapset kärsivät varmaan nytkin tästä jännittyneisyydestä ja kireydestä minun ja mieheni välillä. Takana on yli kaksikymmentä vuotta avioliittoa ja nykyään emme edes puhu toisillemme. Ahdistaa, avioliittomme on vain kulissia.
Haluaisin kommentteja saman kokeneilta tai samassa tilanteessa olevilta tai olleilta. Tukehdun näihin kulisseihin!
Vastaukset 27
Vanhimmat
on hajottaa perheenne? Näin minä sen tulkitsen, vaikka joku voi olla eri mieltä. Kun olette menneet naimisiin, lupasitte toisillenne varmasti huomioida toistenne tarpeet ja välttämään itsekeskeisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos sinä haluat että sinulle osoitetaan rakkautta, miehesi on siihen kyettävä tai hän osoitta ettei enää välitä sinun tarpeistasi.
Itse olen vähän samanlaisessa tilanteessa, joskin takana vasta 10 avioliittovuotta.
Varsinkin kun toinen lapsi syntyi niin hoidin kaiken kotona viettämäni ajan lapsia ja heräsin yöt ja aamut jotta vaimo sai nukkua. Taisin jälkikäteen ajatellen olla vähän uupunut kodin ja työn yhteistaakkaan, ja olisin tarvinnut silloin itsekin edes vähän hellyyttä ja huomiota.
Järkeilin että läheisyyden aika tulee tulee kun vauva-aika menee ohi ja vaimon hormonit tasoittuvat, mutta nyt olen odottanut jo neljä vuotta. Eipä ole vielä näkynyt...
Tunnen itseni myös todella itsestäänselvyydeksi. Läheisyyttä en saa nimeksikään, vaikka itse sitä annan päivittäin. Aloitteen tekeminenkin on koko ajan vaikeampaa, kun on takana jo 5000 pettymystä.
Kohta olisin valmis eroonkin, mutta koen niin kovaa sosiaalista painetta pysyä liitossa(vanhemmat 45v naimisissa jne...) että tilanne on todella vaikea.
Mutta mutta, mielestäni on sinun henkilökohtainen tragedia jos elät loppuelämäsi onnettomana. Lapsesi varmasti pärjäävät, ja sinä et varmaan kadu jos saat repäistyä itsesi irti ja annat itsellesi uuden mahdollisuuden.
Onnea jatkoon!
kaikin tavoin, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan ja tämä malli vaikuttaa heidän elämäänsä. Olin 13-vuotias, kun vanhemmat erosivat. Se oli helpottavaa, että he erosivat. Olisin ollut hyvin onnellinen, jos äitini olisi löytänyt elämänsä rakkauden. Isä kyllä löysi, mutta miehillehän se on helpompaa, kun naisilla on enemmän vastuuta lapsista.:) Näin aikuisena mietin omaa rakauskäsitystäni ja se on saanut kolhuja siitä, että äiti antoi tehdä itselleen mitä vaan. Isä ei rakastanut äitiä. Minusta äitini olisi ansainnut paremman elämän.
Minulla aivan sama tilanne.Vanhempi lapsista opiskelemassa ja murkku vielä kotona.Parisen vuotta sitten ihastuin toiseen mieheen ja hän on antanut minulle tosi paljon ja teki minusta taas naisen.
Keväällä yritin tosissani saada eron aikaiseksi ja ehdotin miehelleni erillen muuttamista ja katsottais mitä tuleman pitää.Mieheni kysyi oli kolmatta osapuolta mutta silloin kielsin sen.Ei siitä eroa saatu aikaiseksi.Mies meni varastoon ja sovitti köyttä kaulaan kun menin sinne yhdessä vanhemman lapseni kanssa.Minulla ei riittänyt siinä vaiheessa enää sisua viedä asia loppuun ja mies sai pakotettua minut jäämään.Näin jälkikäteen voin sanoa,että olisi vaan kannattanut hoitaa asia loppuun ja kerätä tavaransa ja häipyä,asuntokin mulla oli jo valmiina.
Salasuhteeni tuki minua kaikin tavoin ja halusi saada minut kokonaan itselleen ja minä hänet.Suhteemme jatkui edelleen ja kului puolisen vuotta kun sitten käry kävi.Mies meni taas sovittamaan narua kaulaan ja nyt kiskoin häntä sieltä alas nuoremman lapsen kanssa.
Viikonloppu siinä sitten kinattiin ja puhuttiin ja lopputulos oli taas kiristyksen kautta ,että jäin perheeseen ja päätettiin vielä yrittää.
Sen jälkeen elämä on ollut soutamista ja huopaamista.Salarakkaani kanssa olemme pitäneet yhteyttä ja tavanneetkin mutta kotona olen päättänyt yrittää lähinnä nuoremman lapsen takia.
En ole päässyt salarakkaastani irti ja hänkin odottaa minua.Käryämisestä on nyt kolmisen kuukautta ja olen tulla hulluksi.Minua kalvaa sama ajatus kuin sinulla:onko minulla oikeus ajatella itseäni ja tehdä elämästäni oman itseni näköinen.
Ei tästä perhe elämästäkään mitään tule ja kaikki asiat joista sovittiin kun päätettiin yrittää uudestaan ovat murentuneet.Jos mies on pahalla päällä niin mainitsee kuinka olen pettänyt häntä ja koko perhettä,onneksi minulla on salarakas johon voin turvata.Kotona harrastettava seksikään ei tyydytä minua lainkaan ja kun olen mieheni kanssa sängyssä suljen silmäni ja ajattelen toista.Tyydytystä en saa kuin omin käsin.
Minun neuvoni sinulle on.Ota härkää sarvista ja puhu ensin lastesi kanssa ja vaikka kuinka pahalta tuntuu niin tiedät sisimmässäsi,että se on kaikille parasta kun otatte eri osoitteet.Eivät lapsetkaan vastusta eroanne kun ymmärtävät tilanteen.Ei ne vanhemmat heidän elämästään katoa,muuttavat vaan eri asuntoihin.Voimia sinulle toteuttaa unelmasi nyt.En minäkään tätä perhehelvettiä enää kestä ja olen jo puhunut lasten kanssa erosta.Täytyy vaan jotenkin saada mies järkiinsä ettei enää haudo itsetuhoa tai pitäiskö öljytä naru valmiiksi.
Nyt on uusi vuosi ja otetaan poreilevaa uudelle elämälle vanha jääköön taakse ja nautitaan naisena olemisesta.
Oletko se sinä minun rouvani joka pahaa oloaan purkaa.
Tuu tänne mun luo ja ota ero,vietetään loppuelämä nautinnollisesti yhdessä.
a
Hei,
Uskoisin että tiedän aika tarkalleen miltä susta tuntuu...
Oma avioeroni sai lainvoiman juuri elokuussa , oltiin naimisissa hieman yli 20v. ja molemmat vielä alle 45 - olisin toivonut eron tapahtuneen jo miltei 10v sitten, näin jälkikäteen ajatellen.
Meillä oli kuitenkin 4 lasta , tosin nyt ainoastaan yksi alaikäinen joka asuu kanssani . Muut opiskelevat ympäri maailmaa ja vanhin perusti juuri oman perheen.
Sinnittelimme yhdessä vaikkei meillä ollut mitään yhteistä , ei puhuttavaa ei hellyyttä , ei edes yhteistä aviovuodetta . Seksi oli meille iso ongelma , eikä mieheni kyennyt puhumaan siitä. Hän ei sitä tarvinnut joten itse jouduin olemaan omatoiminen, loppupelissä turvauduin leluhin - niiltä vaan ei saa todellista hellyyttä - ei ole käsiä suuta jne...
Olin sanonut exälleni jo vuosia sitten että haluan että molemmilla on sama vapaus - eli jos hän haluaa käydä vieraissa ( mitä ei ilmeisesti koskaan tapahtunut ) hän voi sen vapaasti tehdä - kunhan tekee sen niin ettei mun tarvitse tietää ... samaa lupasin hänelle omalta osaltani. Loppupelissä kuitenkin oli niin että itsekään en pettänyt häntä , todella houkuttelevia tilaisuuksia oli mutta jokin aina pisti vastaan. Ilmeisesti se että lapset tuolloin asuivat kaikki vielä kotona.
Ahdistukseni meni samantien kun mieheni muutti omaan asuntoonsa , uskon että olen pystytnyt myöskin luomaan todella hyvän ja tasapainoisen ilmapiirin nuorimmaiselleni.
Lapsista vanhin otti eron tosi raskaasti, hän oli kulissiliiton kannalla - kaikkihan pitivät meitä niin onnellisina.
Mutta pääasia on että lapsilla on edelleen kaksi vanhempaa , kaksi kotia joihin mennä ja ollaan exän kanssa parhaat kaverit ( sitä kai oltiin alun alkaenkin ?! )
Elämä jatkuu, muistot jää .
"Mulla on oikeus onneen" ja "Olen sen arvoinen"
Siinä kaksi mainoslausetta, jotka ottavat mua raskaasti pollaan.
Mikä ihmisiä oikein vaivaa!
Nytkin joku kertoo kestävänsä avioliiton salarakkaansa avulla.
Muistattehan, että lopulta aika harvat lapset ovat onnellisia vanhempiensa sörssäämisestä. Liitto vaatii töitä pysyäkseen koossa. Joskus toisen on tehtävä töitä enemmän kuin toisen.
Lapset ottavat aina mallia vanhemmistaan. Jokainen meistä tietää, että huonot liitot ja avioerot "peritään".
On vain harvoja syitä, miksi avioero on hyvä ratkaisu, jos on lapsia ja jos vielä on alaikäisiä lapsia.
Tehkää enemmän töitä avioliiton parantamiseksi.
Toivoo avioerolapsi, joka nyt on aikuinen mutta kulkee suhteesta toiseen kun ei osaa sitoutua.
ennenkuin kirjoitit.
Nämä on asioita, joilla on vähintään kaksi puolta.
Sinä katsot nyt asiaa omasta perspektiivistäsi ja syyllistät vanhempasi siitä ette osaa sitoutua.
Voi hyvä ihme!
Opetelkaa nuoret kantamaan itsekin vastuuta elämästänne, älkää aina laittako kaikkea kotiolojen piikkiin!!
Tuollainen yksipuolinen näkemys nostattaa ainakin mulla niskavillat pystyyn!
Elä itse ensin se 20-30 vuotta kuolleessa, rakkaudettomassa avioliitossa, yritä yksinäsi parantaa liiton laatua, perheen onnea, kun puoliso ei näe vaivaa, ei minkäänlaista. Elämä on harmaata harmaata päivästä toiseen. Sitä kuule väsyy yksin yrittämään!
Lapsille ei tarvitse käydä kuinkaan, jos vanhemmat osaavat erota sovussa ja taata lapsilleen turvalliset kodit molempien luona,lasten asioista huolehditaan edelleen, vanhemmat pysyvät hyvissä väleissä. Itselläni ainakin elämänlaatu parani huimasti, samoin puolisollani tämän 30 vuotta kestäneen surkean avioliiton päätyttyä.
Lapset olivat helpottuneita. Ei enää kireää teko-onnellista paskaa.
eikö vanhemmilla ole oikeutta onneen?
Eikö sinun vanhemmilla olisi ollut oikeutta onneen?
Kuule meillä jokaisella on oikeus onneen!
Mene itseesi, nuori ihminen!
"Meillä jokaisella on oikeus onneen."
Oikeus? Usein käy niin, että kun ihminen toteuttaa itsekästä oikeuttaan onneen, hän polkee toisen onnen. Emme me elä yksin. Kaikki meidän OIKEUTEMME toimivat suhteessa JONKUN MUUNKIN onneen.
Voi tätä yksilöonnen maanista harhaa!
Sinun on hyvä oppia elämässäsi myös sellainen tosiasia, että toista ihmistä ei voi muuttaa. Tämän tajuaminen on osa eroprosessia, ja se edesauttaa lähtemään suhteesta, joka on pystyyn kuollut, kuten ap:n tapauksessa.
Ei ole mitään syytä, että joku riutuu vasten tahtoaan suhteessa, jossa toinen osapuoli on täysin kyvytön/haluton tekemään mitään yhteisten asioiden eteen. Monilla ihmisillä on omista lapsuuden perheistään sellainen malli, että ongelmista ei puhuta. Tämä on tietenkin traagista, ja malli kulkee sukupolvelta toiselle niin kauan, kunnes joku tajuaa sen katkaista. Tämä taas ei ole puolison tehtävä.
Jokaisen on otettava vastuu omasta elämästään ja onnellisuudestaan. Et tykkää sanoista "oikeus onneen" - no, se on näkökulmakysymys. Minä sanoisin näin: "Minä HALUAN olla onnellinen ja siksi eroan".
Tsemppiä vain ap:lle!
Itse kyllä kokeilin kaikenlasia keinoja piristää suhdettamme , erityisesti tuon viimeisen 10v. ajan. En todellakaan voinut muutta exääni ja meille kaikkein paras ratkaisu oli ero .
Kuten mainitsin niin tullaan edelleen hyvin toimeen , mikään muuhan ei suhteessamme muuttunut kun se että asutaan eri kattojen alla. On edelleen yhteiset lapset - joista nuorimman ikää en maininnut aiemmin , hän on todella reipas, fiksu ja omatoiminen 13v. naisenalku - sekä unohtumattomia muistoja, suurimmaksi osaksi hyviä .
Olen aivan varma ettei exänikään kadu eroamme , ja kun vielä ollaan alle 45 niin meillä on molemmilla vielä mahdollisuus tavata uudet kumppanit ja varmaan ollaan opittu virheistämme kantapään kautta.
Kaikkea hyvää ja voimia AP kirjoittajalle !!
Leikittelet sanoilla ja älyllistät kaiken, vaikka kyseessä on ihmisen inhimilliset tunteet ja perimmäinen halu olla onnellinen ja voida hyvin.
Et jostain syystä halua myöntää, että ihmisen halu olla onnellinen ei ole itsekkyyttä, vaan se on positiivinen, elämää ylläpitävä voima.
Olet joko nuori ihminen ja elämänkokemuksesi on puutteellinen, tai sitten olet katkera ja koet että muiden onni on sinulta pois. Tai olet molempia.
Mietipä, mikä itseäsi vaivaa. Yritä sinäkin olla mahdollisimman onnellinen ja jätä katkeruutesi - se ei ole keneltäkään meiltä pois!
...jokaisella on MAHDOLLISUUS onneen! Mahdollisuus - ei mikään velvollisuus.
En usko, että kuoreensa vetäytynyt, onneton, mykkä ja sulkeutunut kumppani (kuten ilmeisesti ap:n tapauksessa), ajattelisi muita kuin itseään. Tai olisi onnellinen siitä, että saa olla siinä tilanteessa missä nyt on. Ei häntä kukaan pakota olemaan huomioimatta kumppaniaan, vaan hän itse itsekkäästi vetäytyy. Pitäisikö muiden joustaa hänen vuoksensa ja yrittää tehdä hänet onnelliseksi, kun hän itse on kuitenkin siitä omasta onnestaan vastuussa? Jos toinen on kyvytön olemaan onnellinen, vaikka kumppani tekisi kaikkensa, niin mitä siinä nyt enää voi tai pitää tehdä?
Niin, jokainen tässä maailmassa joskus polkee toisen onnen, ja se kuuluu elämään. Pitäisikö elämä elää itsensä samalla menettäen niin, että toisten onni ei vain pääsisi järkkymään? Uskooko joku oikeasti, että sellainen voisi olla mahdollista? Siis ettei ikinä loukkaisi toisia?
Oma, terävä huomioni tästä maailmasta on se, että onneton ihminen tekee/haluaisi tehdä kaikki muutkin ihmiset onnettomiksi. Onnellinen ihminen toivoo, että muillakin olisi hyvä olla. Onko se loppujen lopuksi niin puhtaasti itsekästä pahuutta haluta olla onnellinen? Kärsiikö toisen onnesta oikeastaan kukaan muu, kuin itsekäs ihminen?
Kolmas hokema on tuo "Tehkää enemmän töitä"!
Kukaan ei kerro mitä työtä tarkoitetaan. Mielestäni parisuhde täytyy elää, eikä sitä tehdä työnä. On opittava tekemään kompromisseja, antamaan periksi, nöyrryttävä antamaan ja luopumaan - kun toinen tekee vastaavasti silloin myös saa itselleen.
Kyse on mielestäni siitä, mistä on valmis luopumaan avioliiton takia. Onko se uhraus hyvää tuova vai pelkästään itseään repivää.
Itse jouduin edellisessä liitossani kysymään: Olenko valmis luopumaan seksistä ja läheisyydestä lopuksi elämääni ( vain 35 vuotiaana?). Mies kävi mieluummin vieraissa kun ei saanut kotona "kiimaista" seksiä.
Olenko valmis luopumaan ammattihaaveistani? Miehen mielestä riitti että toin rahaa kotiin jotta olisi satu ostaa oma talo?
Olenko valmis luopumaan haaveestani rauhallisesta ja kauniista kodista. Olenko valmis luopumaan turvallisuudestani - mies saattoi suuttuessaan käydä päälle ja rikkoa tavaroita?
Mitä työtä siis minun olisi pitänyt tehdä??? Sopeutua ja alistua saadakseni - mitä? Vain ja Ainostaan pitkä avioliiton?
"Lapset ottavat aina mallia vanhemmistaan. Jokainen meistä tietää, että huonot liitot ja avioerot "peritään"."
Tämä on vain vastuun kiertämistä omasta elämästään. Sinä teet yksin ratkaisut ja valitset, ei niitä tee kukaan sinun puolestasi.
Omat vanhempani ovat olleet aviossa yli 50 vuotta ja toimivat minulle VAROITTAVANA esimerkkinä. Miten katkeraksi ja masentuneiksi he ovatkaan tehneet toisensa. Ainaista riitaa ja syyttelyä siitä kuinka toinen pilasi hänen elämänsä. Siksi itse päätin että en koskaan halua sellaista liittoa, enemmin eroan.
Joten mietipä itse ja astu tuosta kapeasta näkemyksestäsi ulos. Kyllä sinäkin näemmä haluat olla onnellinen ja voida hyvin - siis alappa tehdä itsellesi niitä ratkaisuja ja valintoja joilla saat hyvän elämän. Älä ikinä odota että joku toinen sen sinulle antaa!!!
Itselläni on myös vahvistumassa käsitys siitä että nykynaiset ja miehet eivät ole ITSE valmiita olemaan vastuussa onnestaan. Jatkuvasti valitetaan että minua pidetään itsestäänselvyytenä tai olen puutteessa, ja näitä väittämiä tulee sekä naisten että miesten suusta.
Odotetaan että onni on kuin ravintolaillallinen, joku muu tekee kaiken taustalla, ja sitten itse vain nautitaan ja kuitataan kiitokseksi pikkuinen maksu. Ei onnistu.
Myös tuo rakkaussuhteen muuttuminen työsuhteeksi on mielestäni jossain määrin kiero ajatus, jonka oikeutus perustuu varmaan enemmän meidän historiaamme (selviytyminen, kirkko) kun nykyaikaan.
Itse olen todennut että niin kauan kun minun tunteeni puolisoani kohtaan ovat vahvat, mikään mitä teen hänen tai meidän yhteisen onnen puolesta ei tunnut työläältä, päinvastoin.
Mutta mutta, siinä vaiheessa kun vaste sinun pyrkimyksille tuottaa yhteistä onnea alkaa olemaan mitätöntä, esim hellyyteesi ei vastata tai tekemisiäsi ei arvosteta enää millään tavalla, kannattaa miettiä alkaako parisuhteen yllåpitäminen käymään "työstä". Ja silloin myös vuoropuhelu miuden ja itsensä kanssa on paikallaan.
Niin, omassa liitossani kyllä tein kaikkeni , ero oli silti ainut ratkaisu - ja tasan varmasti paras !
Omassa suvussani ei ole ollut tapana erota , äitinikin kasvatettiin siihen että nöyränä oli otettava kaikki vastaan valittaa ei saanut ja ero oli suurin häpeä.
Kun kerroin äidilleni että olimme päätyneet eroon niin hän oli hetken hiljaa ja totesi : voi kun itsekin olisi ollut joskus rohkea ja tehnyt saman päätöksen. Vanhempieni avioliitto päättyi vasta isäni kuolemaan. En usko että oli mitenkään päin tervettä itselleni ja vuotta vanhemmalle siskolleni elää siinä pelossa mitä kotona oli - isäni oli todella väkivaltainen , muttei se riittänyt äidilleni syyksi eroon. Kulissit oli pidettävä pystyssä ja mustat silmät peitettiin suurilla aurinkolaseilla.
Omassa liitossani ei ollut väkivaltaa , mutta kun ei ollut sitä läheisyyttä , kunnioitusta eikä varsinkaan seksiä. Jokainen meistä haluaa tuntea olevansa haluttu.
Mieluummin vietän loppuelämäni yksin kuin palaisin entiseen.
Katkeruus ja tyytymättömyys (= onnettomana eläminen) on pahimmillaan sairaus, joka myrkyttää koko lähipiirin. Tällainen ihminen ei haluakaan olla onnellinen, vaan on ehkä huomannut saavansa huomiota paremmin olemalla onneton ja syyttämällä "kohtalostaan" olosuhteita, muita ihmisiä jne.
Aidosti onnellinen ihminen on tajunnut jossain vaiheessa, että onni on omasta ajattelusta kiinni. Että ihminen voi omalla suhtautumisellaan muuttaa asioita paremmiksi omassa elämässään.
hiileen puhaltamista yhdessä. Jos toinen lopettaa puhaltamisen, ei toisen velvollisuus ole pitää yksinään vuosia tulta yllä.
Tiedän monta perhettä, joissa kaikki osapuolet ovat onnellisempia eron jälkeen kuin ennen sitä.
Todella vääristävä malli lapsille, etenkin murrosikäisille on liitto jossa aviopuolisot kohtelevat toisiaan kuin vieraita, ovat kylmiä toisilleen ja ilkeilevät tilaisuuden tullen.
Tsemiä ap:lle!
Olen suurin piirtein samassa tilanteessa kuin sinakin. Meillä lisänä on vain se, että mieheni on taipuvainen väkivaltaan. Säännöllisin väliajoin hän saa raivareita riitojemme päätteeksi ja joko käy kimppuun tai särkee ja heittelee tavaroita todella uhkaavasti. Syyksi hän aina ilmoittaa minun ärsyttävän häntä.
Mieheni ei myöskää ota vastuuta millään lailla elämän tilanteesta tai teoistaan; mallin hän on oopinut äidiltään joka vielä 7-kymppisenäkin jaksaa valittaa ja haukkua kaikki sukulaiset ja tuttavat siitä, miten he ovat panneet hänen elämänsä pilalle.
Meillä asuu enää yksi lapsi kotona ja hän on meidän kumpaisenkin silmäterä ja rakas. Lapsi rakastaa meitä molempia ja tiedän, että ero olisi hänelle karmea kokemus. Ja siksi mietinkin voinko siis toteuttaa eron. Mieheni uhkailee jatkuvasti miten hän eroaa jne. muttei koskaan tee mitään sen eteen, että jotakin tapahtuisi.
Olen täysin loppu ja avioliittomme ei enää kiinnosta tippaakaan. Meillä on hyvin vähän yhteisiä ystäviä koska mieheni kummallinen käytös ja tokaisut eivät innosta yhteiseen ajanviettoon. Itse opiskelen jatkuvasti ja saan siitäkin kuulla vittuilua; viimeksi eilen mieheni naljaili kaikesta opiskelumateriaalista miten se täyttää kirjahyllymme ja miten en häntä yhtään enemmän ymmärrä koska olen "alan ihmisiä".
Töissään mieheni pärjää huonosti koska ei ole valmis muuttamaan toimintatapojaan ajanmukaisiksi eikä arvosta koulutusta ollenkaan. Tämänkin kai osaltaa nakertaa häntä.
Kerro minulle ap. miten ratkaisit tilanteesi ja mitä käytännössä teit. Itselleni on kovin epäselvää mitä pitäisi tehdä jos lähtee rakentamaan omaa elämäänsä. Mieheni kanssa keskustelu ei onnistu; olemme täysin eri aalopituudella.
Rikkinäinen ja muut eroa pohtivat:
Liittoni oli aikalailla samanalainen, jonka kuvailitte. Jokaisen on ratkaisu tehtävä itse, mutta neljä vuotta erosta en voi sanoa katuvani. Joka tapauksessa jokaiselle tulee käsiteltäväksi eri tunteita; kaipuuta vanhaan, vihaa, pelkoa ja huolta lasten puolesta. Nämä tunteet ovat jo varmaan huonossa avioliitossa läsnä, kummempaa ei siis ole jatkossakaan tulossa.
Hyviä puolia on kuitenkin nyt. Saan vapaasti hengittää, ei tarvitse olla toisen ikeen alla nöyryytettynä.
Uskon, että hyvä ero ei ole lapsille pahasta. Lapsi aistii huonon ilmapiirin kotona ja myös kokee, että ei hänkään uskalla tuoda huonoa oloaan esiin,¨koska vanhemmatkin elävät niin. Lasten havaintokykyä aliarvioidaan muutenkin ("emme riitele lasten kuullen, eli he eivät kärsi").Kyllä lapset huomaavat!!!
Naiset pelkäävät myös pärjäämistään. Huom, Suomessa ei nälkään kuolla! Eräs ystäväni ei eroa kulissiliitostaan rahallisten seikkojen takia, vaikka onkin ihan hyväpalkkainen itse. Kertoo jotain hänen peloistaan ja arvomaailmastaan, eikö totta?
Ihmisten pitää allekirjoittaa oma tilansa, oma olemuksensa ja elää sitten ratkaisujensa kanssa hyvää elämää. Onko elämäsi hyvä (ei siis erinomainen tarvitse olla, sitä odotamme liikaa). Jos ei, on sinun vastuullasi tehdä siitä hyvä. Itse kullakin meillä on ihan sama vastuu itsellemme ja lapsillemme, eroamme tai ei.
Ratkaisu on siis käsissämme; hyvä elämä tulee ihan omista ratkaisuistamme.
Tässä ketjussa joku valittaa, että on avioerolapsi ja siksi omatkin suhteet menevät myttyyn.
Yhtä hyvin vanhempien avioliitto voi antaa sellaisen vaikutelman, että avioliitto ei ole mitenkään ihanteelista elämää, vaan osapuolet kärvistelevät siinä, ja lapsilta tämä ei jää huomaamatta, kuten mainitset.
Tämä voi johtaa siihen, että lapsi ei halua avioliittoa ja perhettä, koska perhe-elämä ei ole näyttänyt tavoittelemisen arvoiselta elämältä.
On siis turha suitsuttaa avioliittoa ja tuomita eroa suunnittelevat - mikään ei ole tässä maailmassa mustavalkoista.
Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa.
Itse olen perheestä, jossa vanhemmat olivat naimisisa 40 vuotta ja liitto päättyi vasta toisen kuolemaan. Exän vanhemmat samoin ovat yhdessä yhä, olleet 45 vuotta. Silti me, heidän jälkeläisensä, erosivat.
Itse toivoin nuorena, että vanhemmat eroaisivat. Äitini jaksoi hokea minulle, että älä ikinä ota ukkkoa kontillesi, ei siitä ja teistä lapsista kuin vaivaa. Sain hyvin kielteisen kuvan avioliitosta. Yritin muuta liitossani, mutta henkinen ja fyysinen väkivalta ja uhkailu, kylmyys ja keksusteluhaluttomuus vastassani ei todellakaan ole pikku syy lähteä.
Aika kovan kuvan olisi lapsilleni sekin pidemmän aikaa antanut. Ja että joku on aina uhri liitossa.
Joku asiantunija on sanonut, että moni liitto purkautuu turhaan ja työllä sen saa kuntoon. Jos kuitenkin on kaikki kokeiltu, miksi ei muka saa lyödä hanskoja tiskiin ja rakentaa parmempi elämä? Eri asia on joku pikku konflikti, jonka jälkeen ollaan heti lähdössä. Nyt alkuperäinen kirjottaja puhuikin nimenomaan pidemmästä tilanteesta.
Kärsimys ei syyllistyminen ei ketään kaunista, eikä marttyyrin kruunua aseteta kenenkään päähän.
Olemme vastuussa siitä, että tarjoamme lapsille posiiivisen mallin.
Tiedän tunteesi todella hyvin.
Itse olin liitossa liki 18 vuotta. En edes muista olinko koskaan onnellinen, tai edes kunnolla rakastunut. Tiedän olleeni, kumpaakin silloin joskus mutta viimeiset vuodet liitossamme ovat hävittäneet sen muiston. Muistan vain suhteen, jossa kaksi aikuista asui yhdessä, maksoi laskut yhdessä, nukkuivat samassa sängyssä, mutta siinä kaikki. Molemmat elivät omaa eläänsä toisen rinnalla.
Kun vihdoin myönsin itselleni etten enää rakasta, ja haluan eron, tuli pelko, pelko siitä miten esitän asian miehelleni ja miten lapsi selviää.
Lopulta meni kaksi vuotta, ennen kuin sain sanottua että haluan eron. Silloin helvetti tuli maan päälle. Mieheni heittäytyi itse pääpiruksi, ja teki elämästäni todella vaikeaa. Ensimmäinen vuosi oli tosi hankalaa, sekä lapselle että minulle. Mutta päivääkään en ole katunut päätöstäni. Eron jälkeen tuli elämääni uusi rakkaus, juuri sellainen jota olin kaivannut kaikki ne vuodet.
Minulla kuten sinullakin, meillä on oikeus onneen ! eikä lapsemmekaan voi olla onnellisia jos heidän äitinsä ovat onnettomia.
Tartu hetkeen, tee kuten sydän sanoo !
Voimia, voimia, voimia !!!!
Miehesi on varmaankin tasaisen tyytymätön. Epäilen, että hän kokee sinun keskustelu yritykset syyllistämiseksi ja "nalkuttamiseksi". Tuo hänen kuoreen vetäytyminen on mielestäni sitä, että hän on vain ahdistunut nalkutuksestasi. Uskon, että miehesi rakastaa sinua, koska pysyy hiljaa eikä ala rähjäämään.
Eron sijaan neuvon sinua kertomaan, että tietyt asiat ahdistavat sinua niin paljon, että harkitset vakasti eroa. Tällä tavalla miehesi ehkä havahtuu ja huomaa, että olet ihan oikeasti todella tyytymätön. Jos sen sijaan käyt laittamassa eropaperit sisään asia tulee 100% varmasti täydellisenä yllätyksenä miehellesi.
Sinun kannattaisi kertoa ahdistavista asioista mahdollimman selkeästi ja olla syyttelemättä. Jos alat syyttelemään niin se herättää miehessäsi pelkän puolustus reaktion, ettekä pääse asiassa yhtään eteenpäin.
puhut ihan asiaa, mutta ei ap:n miehen tilanne sellainen ole, että eron hakeminen tulisi hänelle täydellisenä yllätyksenä - mies on täysin tietoinen tilanteesta, hänen ongelmansa vain sattuu olemaan puhumattomuus ja kyvyttömyys käsitellä ongelmia. kannattaa tietenkin esittää asiat selkeästi turhaa syyllistämistä välttäen, mutta lopputulos on kuitenkin usein sama - ero. koska toinen osapuoli ei muutu, eikä haluakaan muuttua.
Meillä oli kotona samaa,, vaimo sanoi jännittävänsä mua,, ei puhunut juuri mitään, jutut sai lypsää..läheisyyttä ja sexiä ei ollut. Suhteessa ajaututaan tähän jos kumpikin odottaa samaa,, tai ei toimita yhteisen hyvän eteen. Se että kerrot täällä on iso asia, tästä lähtee elämäsi ratkaisut. Nyt sanot miehellesi, että tämän tyyppinen yhteiselo on loppu ja että et jaksa enempää. Ehdotat keskusteluja kotona, tai ammatti-ihmisen kanssa. Jos hän ei halua keskustelua, selvitä miksi? ja mene yksin ja teet ratkaisut sen mukaan.. Me saimme avun täältä/ psykologilta. yhdessä vielä-
Täällä netissä on tervettä maalaisjärkeä ja kokemusta.. Solmu auki erossa tai sopien,, Tsemppiä,,
Aloitin tämän ketjun pari viikkoa sitten. Olen todella yllättynyt siitä, että sain niin paljon tukea ja positiivista palautetta. Haluan kiittää kaikkia keskusteluun osallistuneita tuesta ja ymmärtämisestä. Niinhän se menee, että samaa kokeneet pystyvät ymmärtämään ja samaistumaan tällaiseen elämäntilanteeseen.
Tänään kävin perheneuvonnassa - yksin. Miehelleni on mahdottomuus keskustella avioliitostamme kenenkään kanssa. Sain uusia näkökulmia ja tulin ymmärretyksi. Ongelmamme ovat todellisia, olemme niin erilaisia mieheni kanssa, kuten perheneuvojakin totesi. Aion jatkaa perheneuvonnassa käyntejä ja selvittää ajatuksiani. Ulkopuolinen kuuntelija auttaa minua, mutta avioeron mahdollisuus ei ole poissuljettu. Avioero olisi minulle "hyppy tuntemattomaan", mutta kuten joku teistä totesi, katkeroituminen on pahinta, mitä itselleen tekee. Katkeruutta haluan välttää, siksi minun on löydettävä itselleni parhain tapa elää jatkossa. Terve itsekkyys ei vahingoita, jos osaa ottaa muut huomioon. Joskus avioero on tervein ratkaisu elämässä eteenpäin pääsemiseen.
Tsemppiä kaikille!