Olemme olleet tyttöystäväni kanssa vajat kaksi vuotta yhdessä ja niistä asuttu noin vuosi saman katon alla. Ensimmäinen vuosi oli elämäni parasta aikaa, meillä oli yhteisiä harrastuksia, vietettiin jatkuvasti aikaa yhdessä, suunniteltiin tulevaisuutta, elämä oli täydellistä!
Kunnes: tyttöystäväni sai opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta ja muutti sinne. Alku meni hyvin, tyttöystävä kävi joka viikonloppu luonani ja osoitti välittävänsä minusta, mutta sitten tapahtui muutos, hän tutustui koulukavereihinsa paremmin ja alkoi viettää aikaa heidän kanssaan yhä enemmän ja enemmän, joten minä jäin takaalalle. Opiskelija elämä rupesi maistumaan paremmalle kuin meidän yhteinen aika. Epäilin että hänellä on suhde koulukaveriinsa ja lopulta paljastuikin että tunteita oli ollut pelissä siitä asti kun muutos tapahtui, mutta muuta ei ollut tapahtunut kuin ihastuminen. Nyt tyttöystäväni ilmoitti että häntä ahdistaa käydä luonani ja haluaa erota ja muuttaa pysyvästi opiskelupaikkakunnalleen, ei kuulemma pysty keskittymään opiskeluun tarpeeksi hyvin jos olemme yhdessä.
Niinä päivinä kun emme puhu ko asiasta, yhteinen aikamme on lähes samanlaista kuin aikaisemminkin, hän sisustaa kotiamme ja on kuin mitään ei olisi tapahtunut, ainoa mikä erottaa aikaisemmasta on läheisyyden puutos. Mutta, jos ottaa asian esille ei mitään ole kuulemma enää tehtävissä ja ero on hänen mielestään ainoa vaihtoehto ja joka kerta kun olen asioista puhunut, ovat ne menneet vain huonompaan suuntaan.
Minä taas en eroa hyväksy alkuunkaan, rakastan häntä liian paljon ja tuntuu että maailma romahtaa alta eron myötä. Hän on ollut niin täydellinen ihminen, mitä olen itselleni aina halunnut. En tiedä mitä tehdä, että saisin pidettyä hänet.
Mitä siis tehdä, pitääkö minun vaan hyväksyä ero ja antaa maailman romahtaa, vai?
Kunnes: tyttöystäväni sai opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta ja muutti sinne. Alku meni hyvin, tyttöystävä kävi joka viikonloppu luonani ja osoitti välittävänsä minusta, mutta sitten tapahtui muutos, hän tutustui koulukavereihinsa paremmin ja alkoi viettää aikaa heidän kanssaan yhä enemmän ja enemmän, joten minä jäin takaalalle. Opiskelija elämä rupesi maistumaan paremmalle kuin meidän yhteinen aika. Epäilin että hänellä on suhde koulukaveriinsa ja lopulta paljastuikin että tunteita oli ollut pelissä siitä asti kun muutos tapahtui, mutta muuta ei ollut tapahtunut kuin ihastuminen. Nyt tyttöystäväni ilmoitti että häntä ahdistaa käydä luonani ja haluaa erota ja muuttaa pysyvästi opiskelupaikkakunnalleen, ei kuulemma pysty keskittymään opiskeluun tarpeeksi hyvin jos olemme yhdessä.
Niinä päivinä kun emme puhu ko asiasta, yhteinen aikamme on lähes samanlaista kuin aikaisemminkin, hän sisustaa kotiamme ja on kuin mitään ei olisi tapahtunut, ainoa mikä erottaa aikaisemmasta on läheisyyden puutos. Mutta, jos ottaa asian esille ei mitään ole kuulemma enää tehtävissä ja ero on hänen mielestään ainoa vaihtoehto ja joka kerta kun olen asioista puhunut, ovat ne menneet vain huonompaan suuntaan.
Minä taas en eroa hyväksy alkuunkaan, rakastan häntä liian paljon ja tuntuu että maailma romahtaa alta eron myötä. Hän on ollut niin täydellinen ihminen, mitä olen itselleni aina halunnut. En tiedä mitä tehdä, että saisin pidettyä hänet.
Mitä siis tehdä, pitääkö minun vaan hyväksyä ero ja antaa maailman romahtaa, vai?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itsellä 35v ikää ja kolme eroa takana. Kauan kesti munkin tajuta se tosiasia et suhteet on aina vapaaehtoisia ja jos siinä toisella on uusi ihastumisen kohde niin sitä ei voi muuttaa kuin tyttöystäväsi itse ja toisin on ilmoittanut. Joskus sitä ei näe metsää puilta kun on liian lähellä tilannetta, mut sivulliset sit selkeämmin. Ja usko pois vaan, kyllä uusi joskus löytyy vaikka ei hakisikaan. Niin olen minäkin monesti aatellut et ei tule enään toista mut on aina vain löytynyt ja paljon olen jo elämästä oppinutkin ja joka suhteesta. Ei elämä siihen lopu, elämä kantaa siihen kannattaa luottaa. Voimia sinulle. T:kohtalontoveri
Tiukka paikka, mutta ajattele niin, että rakastat häntä niin paljon, että annat hänen mennä. Jos olisi tarkoitus, että te olisitte pari elämässä, niin te saatatte vilä joskus palata yhteen. Elämä on yllätyksiä täynnä, mutta eläkää molemmat omaa elämäänne mahdollisimman täydesti. Helposti sanottu, mutta sä selviät kyllä!
maailma mihinkään ROMAHDA! Opi elämään.Naisia tulee ja menee.Ei ole kumma jos nainen jätti.Hoksas kuinka SELKÄRANGATON olet.!Voi olla et ottaa takasi.!Miehistyä sinun pitää ensin.Niin täydellinen mitä olet aina halunnut kirjoitit.Kas oletko ollut naiselles mitä tämä on aina halunnut.???!!!Vittu ku on itsekästä.Ei ole ihme jos nainen sai tarpeekseen.!!!
Totta, että aluksi sattuu ja "maailma romahtaa", mutta siitä selviää vaikkei sitä aluksi uskoisi. Itse olen työstänyt surua 4kk ja melkoista allokkoa on ollut.
Itse sain potkut tyttökaverilta ehkä n. 1.5kk sitten.
Pari vuotta olimme paita ja peppu.
Nyt pitäisi kehittää tyhjästä uusi sosiaalinen elämä uudessa kaupungissa.. Eipä ole helppoa ei.
Välillä kun en näe häntä niin tuntuu, että kyllä se tästä, mutta sitten iskee yksinäisyys ja itkuakin tulee.
Sattuu niin paljon, että oikein silmiin käy ja päähän. Henkikään ei aina kulje ja ruoka maistu.
Uskon kuitenkin, ettei kannata jäädä liiaksi murehtimaan.
Minunkin tyttö oli minulle täydellinen enkä usko enää saavani yhtä kaunista naista...rima saattaa olla jonkun aikaa melko korkealla.
Välillä soitan hänelle itku kurkussa ja se alkaa selvästi jo ärsyttämään häntä. Taidan lopettaa häiriköinnin kerran toinen on jo unohtanut.
En halua kuitenkaan, että hän muistaa minut "sinä onnettomana rääpäleenä, joka ei selviytynyt yksin"
Itselläni ongelma on se, että en riitä itselleni onnellisuuteen. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi olla yksi läheinen ihminen, jolle kertoa kaikki ja jonka kanssa puuhailla yhteistä tulevaisuutta.
En oikein tiedä mihin sinkkuna tähtää? Onnelliseen elämään yksinäisenä?
Koetetaan uskoa kokeneempia miekkosia tässä asiassa, että vielä se aurinko paistaa.
Kiitos viesteistänne, en siis ole ainoa jota sattuu!
Tänään se sit tapahtui, tyttöystäväni muutti lopullisesti pois, ei oikein tällä hetkellä tiedä mitä ajatella, olo on aivan tyhjä. Ainoa elämänilo tällä hetkellä on vain koirat ja kissat, jotka jäivät minulle, toinen koirista kylläkin on tyttöystäväni alunperin ja muistuttaa minua koko ajan hänestä, mutta en siitä voi luopuakkaan, koska sen on vain parempi olla luonani, kuin jossain muualla.
Onneksi minulta sentään löytyy jokunen kaveri jotka tukevat, mutta ei kokoajan heillekkään omasta tilanteesta kehtaisi valittaa...
Toivottavasti aika parantaa!!
Minä kävin eilen viemässä tavaroita exälle.
Luulin, että jouluna kun ei nähnyt niin olisi jo pahin mennyt ohi.
Paskat. hirveä itkukohtaus iski välittömästi kun poistuin hänen luotaan ja kirjoittelin sitten vielä parit viestit perään.
Viestit tuntuivat vain ärsyttävän häntä.
Eilen otti päähän se, että hän tuntuu olevan jo ihan sinut asian kanssa ja jatkaa elämäänsä normaalisti.
Eniten kai sattuu siinä se, että kaiken yhteisen ihanuuden jälkeen hän jatkaa elämäänsä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Noh, jos minä kärsin niin ei hänen tarvitse kärsiä myös...mutta vittumaista se on, että kun on itse panostanut suhteeseen niin toiselle se oli vain väliaikaista hupia alusta asti.
Mulla on ollu tässä viime päivien aikaan kännykkä monta kertaa kädessä, että pistän hänelle viestiä kuinka paljon kaipaan, mut olen saanu kuitenkin pidettyä pääni enkä ole yhtään viestiä lähettänyt, ei ole helppoa!!
Mulla oli erotessa kanssa samat fiilikset, et miten toinen voi noin vain jättää kaiken taakse mitä meillä on ollut, ei vaan jaksa ymmärtää...
Hei.
Minulle kävi nyt niin, että toinen mies tuli kuvioihin mukaan about pari viikkoa eron jälkeen ja nyt vaan mietin, että miten ihanaa niillä varmaan on ihastumisen alkuhuumassa. Tekevät varmaan samoja juttuja kuin me alkuaikoina...
Voi paska. Ei kuulemma tullut ero sen uuden takia, mutta minkä helvetin takia piti ruveta näin nopeasti seurustelemaan!!!
Olen luuseri, joka ei pääse eteenpäin ennen kuin on surut surettu, mutta miksi vitussa piti heti alkaa uutta virittelemään kun toinen on erosta vielä ihan sekaisin.
voimia sinulle myös
Noin se just menee ja homma kehittyy. Tuttu juttu. Harmillisesti itsekin koettu, vaimon toimesta. Ei kandee lähtee sekoamaan. Itselläni on isoja hankaluuksia pitää itteni kasassa, mutta niin se vaan on tehtävä. Yksi ihminen ei yksin parisuhteessa saa pidetyksi kahta ihmistä yhdessä. Luin tosi monta vuotta sitten yhden viisauden "if You love someone, set it free. If it comes back, it´s Yours. If not, it never was." Toi sun mahtava ja maailman paras kumppani, ei ole Sun arvoinen. Jossain tuolla ulkona, on parempaa tarjolla. Tsemppii.
Reilu kolme viikkoa takana erosta! Ajatuksia ei edelleenkään saa selkiytetyks.
Juttelin asiasta ex.n kans tos viikko sitten ja sen mielest kaikki oli nyt paremmin kuin silloin kun oltiin yhdes, ei kuulemma enää ahdistanut yms.
No, mullehan tuo ei kyllä yhtään hyvää tuo keskustelu tehnyt, rupes vaan ahdistamaan entistä enemmän, hitto että vituttaa! Sen voin sanoa et jätetyn osa olisi varmasti helpompi, jos olisi uudet ympyrät ympärillä, eikä kaikki mitä näät tai kenet tapaat tai teet ei muistuttaisi hänestä!
Lueskeltuani noita muita viestejä, olen kyl tullu siihen tulokseen et muija teki oman erotyönsä jo suhteen aikana, merkeistä päätellen! Ja nyt sitten jatkaa täysipainoista opiskelija elämää...
Kumpa keksisi jonkun ratkaisu jolla tätä tuskaa saisi helpotettua. Ja toivon todella että löydän vielä jonkun joka osaa oikeasti RAKASTAA ja on USKOLLINEN, eikä ensimmäisen ongelman kohdalla ole valmis luovuttamaan, niinkuin kyllä luulin tämänkin suhteen alussa olevan tai ainakin sellaisen käsityksen puheista sain!
Mutta, kohtalo toverille voimia!
No niin, sellaista tää tuntuu olevan. Sama tilanne, exä teki surutyönsä suhteen aikana ja nyt ollaan ajautumassa eri teille. Murkkuikäiset lapset aiheuttaa pään vaivaa. Ovat vähän liian nuoria vielä ja järkevät kuviot pitää saada sovituksi vaikka sitten oman itsensä kustannuksella. Itse ajattelen niin, että vaikka kuinka ahdistaisi, en anna sen näkyä ja kuulua exän suuntaan. Voi olla, että hänellä sama ajatus. Asiat hoidetaan asioina. Joskus vaan on niin hankala pitää sanomisia kurissa, vaikka kuinka yrittää. Tuska helpottaa ajan kanssa. Aiemmin saman tilanteen kokeneilta olen kuullut, helpottaa, mutta kokonaisuutena kannattaa varautua oikeasti pitkään prosessiin. Itse en uutta rakkautta haikaile tässä vaiheessa, pitää antaa ajan kulua ja mielen parantua. Rakkaudesta ja uudesta uskollisuudesta puhumattakaan. Ensin pitää hoitaa itsensä kuntoon. Tää on erittäin rankka tilanne ja vaihe elämässä. Tästä selvitään, vaikka niin riipiikin, että tekis mieli huutaa ja välillä huudankin. Puhuminen tässä auttaa. Sitä yllättäen huomaa, että ystäviä on sitten kuitenkin olemassa. Ne ovat meitä varten .... ja me heitä. Ystävät auttaa miestä mäessä, kun niiden kanssa vaan ottaa asiat puheeksi. Tsemppiä vaikka tää jäytääkin, kun rotta.