Lukiossamme oli yksi poika, joka ei ollut yhtään cool, muodikas, "hyvännäköinen", urheilullinen eikä suosittu. Hän vaikutti aika tavalliselta, sellaisena häntä pidin. En huomannut häntä. Kunnes eräänä päivänä...
Istuin -yksin, kuten tavallista- penkillä koulun käytävällä ennen tunnin alkua. Edessäni oli noin 5-6 hengen ryhmä poikia, he seisoivat käytävällä "heittäen läppää" ja naureskellen. Myös tämä kyseinen poika oli heidän joukossaan, kutsun häntä tässä vaikka Matiksi. Yhdessä vaiheessa eräs lukiomme oppilaista, luuserina pidetty poika, tuli heidän luokseen, puhui heille jotakin ja sitten käveli pois. "Luuseripojan" ollessa vielä kuuloetäisyydellä poikajoukko remahti nauruun ja alkoi pilkata ja nimitellä häntä. Huomasin kuitenkin, että Matti ei osallistunut pilkkaamiseen; hän tarkkaili kavereitaan vakavin kasvoin. Sitten hän sanoi jotain sen tyylistä kuin "miksi te oikeastaan haukutte ja nauratte tota tyyppiä? mun mielestä se on ihan fiksu ja hauska tyyppi..." tms. Riehakkaan poikaporukan keskuuteen laskeutui hiljaisuus, kaikki katselivat Mattia hieman epäuskoisen näköisinä. Sitten he taas naurahtelivat, katsoivat häntä yliolkaisesti ja sanoivat "älä nyt viitsi" tms. Matti kuitenkin pysyi kannassaan.
Ajattelin mielessäni: Wau.
Siitä lähtien aina kun näin Matin koulun käytävillä tai ruokalassa jne, sydämeni pompahti. Vähitellen tajusin, että olin rakastunut häneen tuon yhden ainoan lauseen perusteella! Aloin, ujouteni vuoksi vaivihkaa, seurata häntä ja hänen edesottamuksiaan erilaisissa tilanteissa, ja hyvä käsitykseni hänestä vain vahvistui. Matti oli rehti ja henkisesti itsenäinen. Hän ei ollut riippuvainen kaveripiiristään, jota lukioelämässä voisi hyvällä syyllä kutsua myös sosiaaliseksi turvaverkoksi.
En koskaan rohjennut lähestyä häntä, eikä hänkään koskaan lähestynyt ketään tyttöä... Oli aika turhauttavaa käydä koulua ja nähdä häntä päivittäin, kun ei kuitenkaan ollut rohkeutta koskaan sanoa hänelle halaistua sanaa...
En silti jäänyt täysin tyhjin käsin. Tajusin että Matin rehtiys ja henkinen itsenäisyys ovat ominaisuuksia, joita ehdottomasti vaadin mieheltä jota rakastan. Vain niillä lopulta on merkitystä. Tämä ahaa-elämykseni saattaa monesta kuulostaa selviöltä ja naurettavan yksinkertaiselta. Mutta jos se on selviö, niin miksi valtaosa ihmisistä, ainakin länsimaisessa kulttuurissamme, suuntaa energiansa täysin yhdentekeviin asioihin itseään rakentaessaan ja yrittäessään tehdä vaikutusta muihin ihmisiin (kuten potentiaalisiin seurustelukumppaneihin)? Huomattava osa ajasta ja energiasta käytetään ulkonäön muovaamiseen, erilaisiin cooliuden tunnusmerkkien täyttämiseen. Eikä tämä koske vain nuoria aikuisia, vaan esim. keski-ikäiset näyttävät lähes pakonomaisesti haalivan ympärilleen materiaa, ulkoisen menestyksen ja kunnian niittämisen tunnuksia, kaikkea statussymboliksi sopivaa. Yhdentekevää krääsää.
Oh, tulipa pitkä kirjoitus... Pointtini on kuitenkin se, että jos TODELLA haluaa tehdä PYSYVÄN vaikutuksen toiseen ihmiseen, kannattaa hetkeksi pysähtyä miettimään omaa itseään tästä näkökulmasta. Sitä missä määrin täyttää näitä rehtiydeksi ja henkiseksi itsenäisyydeksi kutsumiani ominaisuuksia. Ja tietysti pyrkiä vahvistamaan kyseisiä ominaisuuksia itsessään... Niiden ansiosta voi salamana herättää rakkauden jonkun rinnassa jonain päivänä, tarinani on siitä elävä esimerkki... Toivon että "Matti" on sittemmin saanut kiittävää palautetta luonteestaan, kun en itse sitä silloin rohjennut antaa...
Istuin -yksin, kuten tavallista- penkillä koulun käytävällä ennen tunnin alkua. Edessäni oli noin 5-6 hengen ryhmä poikia, he seisoivat käytävällä "heittäen läppää" ja naureskellen. Myös tämä kyseinen poika oli heidän joukossaan, kutsun häntä tässä vaikka Matiksi. Yhdessä vaiheessa eräs lukiomme oppilaista, luuserina pidetty poika, tuli heidän luokseen, puhui heille jotakin ja sitten käveli pois. "Luuseripojan" ollessa vielä kuuloetäisyydellä poikajoukko remahti nauruun ja alkoi pilkata ja nimitellä häntä. Huomasin kuitenkin, että Matti ei osallistunut pilkkaamiseen; hän tarkkaili kavereitaan vakavin kasvoin. Sitten hän sanoi jotain sen tyylistä kuin "miksi te oikeastaan haukutte ja nauratte tota tyyppiä? mun mielestä se on ihan fiksu ja hauska tyyppi..." tms. Riehakkaan poikaporukan keskuuteen laskeutui hiljaisuus, kaikki katselivat Mattia hieman epäuskoisen näköisinä. Sitten he taas naurahtelivat, katsoivat häntä yliolkaisesti ja sanoivat "älä nyt viitsi" tms. Matti kuitenkin pysyi kannassaan.
Ajattelin mielessäni: Wau.
Siitä lähtien aina kun näin Matin koulun käytävillä tai ruokalassa jne, sydämeni pompahti. Vähitellen tajusin, että olin rakastunut häneen tuon yhden ainoan lauseen perusteella! Aloin, ujouteni vuoksi vaivihkaa, seurata häntä ja hänen edesottamuksiaan erilaisissa tilanteissa, ja hyvä käsitykseni hänestä vain vahvistui. Matti oli rehti ja henkisesti itsenäinen. Hän ei ollut riippuvainen kaveripiiristään, jota lukioelämässä voisi hyvällä syyllä kutsua myös sosiaaliseksi turvaverkoksi.
En koskaan rohjennut lähestyä häntä, eikä hänkään koskaan lähestynyt ketään tyttöä... Oli aika turhauttavaa käydä koulua ja nähdä häntä päivittäin, kun ei kuitenkaan ollut rohkeutta koskaan sanoa hänelle halaistua sanaa...
En silti jäänyt täysin tyhjin käsin. Tajusin että Matin rehtiys ja henkinen itsenäisyys ovat ominaisuuksia, joita ehdottomasti vaadin mieheltä jota rakastan. Vain niillä lopulta on merkitystä. Tämä ahaa-elämykseni saattaa monesta kuulostaa selviöltä ja naurettavan yksinkertaiselta. Mutta jos se on selviö, niin miksi valtaosa ihmisistä, ainakin länsimaisessa kulttuurissamme, suuntaa energiansa täysin yhdentekeviin asioihin itseään rakentaessaan ja yrittäessään tehdä vaikutusta muihin ihmisiin (kuten potentiaalisiin seurustelukumppaneihin)? Huomattava osa ajasta ja energiasta käytetään ulkonäön muovaamiseen, erilaisiin cooliuden tunnusmerkkien täyttämiseen. Eikä tämä koske vain nuoria aikuisia, vaan esim. keski-ikäiset näyttävät lähes pakonomaisesti haalivan ympärilleen materiaa, ulkoisen menestyksen ja kunnian niittämisen tunnuksia, kaikkea statussymboliksi sopivaa. Yhdentekevää krääsää.
Oh, tulipa pitkä kirjoitus... Pointtini on kuitenkin se, että jos TODELLA haluaa tehdä PYSYVÄN vaikutuksen toiseen ihmiseen, kannattaa hetkeksi pysähtyä miettimään omaa itseään tästä näkökulmasta. Sitä missä määrin täyttää näitä rehtiydeksi ja henkiseksi itsenäisyydeksi kutsumiani ominaisuuksia. Ja tietysti pyrkiä vahvistamaan kyseisiä ominaisuuksia itsessään... Niiden ansiosta voi salamana herättää rakkauden jonkun rinnassa jonain päivänä, tarinani on siitä elävä esimerkki... Toivon että "Matti" on sittemmin saanut kiittävää palautetta luonteestaan, kun en itse sitä silloin rohjennut antaa...
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ihanaa huomata miten on muitakin ihmisiä, jotka hakevat näitä samoja ominaisuuksia toisista! :))
Henkilökohtaisesti kerään ympärilleni juuri näitä ihmisiä, jotka täyttävät tämän kriteerin.. Ovat hieman erakkoja, omia itsejänsä, rehtejä, rehellisiä, suoria eivätkä vääntele asioita, eivät sotkeennu toisten asioihin eivätkä manipuloi. Ovat oikeudenmukaisia teoissansa ja sanomisissansa ja seisovat sanomisiensa takana, uskaltavat tehdä sen myös ns. ryhmän paineesta huolimatta :) Ja ovat huumorintajulla kyllästettyjä :D
määrin tuohon "Mattiin", mutta ei kohteliaisuudesta, empatiasta yms. ole ainakaan omalla kohdallani ollut apua 25 vuoden aikana, ts. en ole koskaan seurustellut. Kaikki oman ikäiseni naiset kun tuntuvat ihastuvan juuri niihin teinipellen lailla käyttäytyviin "miehiin".
Sama täällä. Ei tunnu naisia kiinnostavan..enemmänki vaan kaverina..
Jep. Ikää kohta täällä jo 23v. eikä siitä huolimatta tytöt/naiset ole edes vilkaisseet vaikka aika lailla tämän "Matin" kaltainen olen. Mutta kun nykynaiset eivät osaa arvostaa kaltaisiamme rehtejä, rehellisiä, moraalisia, oikeudenmukaisia ja järkeviä miehiä. Pitää osata pitää kovaa melua itsestään, ja pitää olla jännittävä ja kännäävä ääliö että tekee vaikutuksen. Huokaus. :(
Eli jos haluat naisista seuraa (saati sitten pitää naisesi johon kenties sattumalta törmäsit!), unohda mitä nämä sanovat mieheltä haluavansa ja ota oppia onnistujilta: pidä kovaa melua itsestäsi, ja ole jännittävä ja kännäävä ääliö. Valitettavasti maailma on sellainen kuin se on, ei sellainen kuin sen pitäisi olla.
Kertokaapas nyt miehet, missä liikutte. Jos pyöritte lähinnä diskoissa söpöliiniänne etsimässä, niin eipä ole ihme jos ette omaanne löydä. Ja mitkä ovat omat kriteerinne, kiinnittyvätkö teidän katseenne vain niihin eturivin tyttöihin, jotka osaavat pitää melua itsestään..?
Ja vielä... 25 vuotta on lyhyt aika löytää elämänsä suuri rakkaus. Itse törmäsin omaan "mattiini" vasta 35-vuotiaana ja kyllä kannatti odottaa!
Niin hyvässä kuin pahassa. Kyllä kieltämättä joskus tuntuu aika katkeralta tämä "Matin" elämä. Enpä silti ole omia elämänarvojani alkanut kyseenalaistamaan, tuskin tahtoisin jakaa mitään syvempää sellaisen ihmisen kanssa, jonka arvomaailma on niin erilainen kuin omani. Kai sitä pitää vain koettaa toivoa.
Nainen rakastuu alfaurokseen. 10000 vuotta tunnettu tosiasia.
Tarkoitatko todella, että tarinani "Matti" on (tai oli) alfauros? Jos näin on, miten oikein määrittelet alfauroksen? Niitä nk. alfauroksiakin lukiossamme oli, useita. Matti ei kuitenkaan ollut lainkaan sen tyyppinen. Ja toisaalta, jos väität, että "Matti" todella oli alfauros, miten selität sen, ettei minun lisäkseni kukaan muu tyttö ollut ollenkaan kiinnostunut hänestä (osa tytöistä jopa rankkasi hänet koulumme epävetävimpien poikien listalle)? Eikö tämä "Matin" alfauroon status ole silloin räikeässä ristiriidassa väitteesi kanssa ("Nainen rakastuu alfaurokseen. 10000 vuotta tunnettu tosiasia.")?
itsekin arvostan, sekä miehissä että naisissa!
:-)
Sama täällä. Harmittelinkin, etten aloitustekstissäni tuonut selkeämmin esiin, että kyseessä on ominaisuus, jota arvostan ihmisissä yleensä, en vain miehissä. Mutta kun tämä nyt on "ihannemies"-palsta niin...
ottaa nykyään peppuunsa parrakkailta miehiltä vuosaaren "teehuoneissa". Mogadishu avenue!!!