En keksinyt tälle parempaakaan osiota, mutta uskoisin että täältä ainakin löytyy joskus naimisiinmenneitä ihmisiä. ;)
Ongelmana on avomieheni käytös, jota en ymmärrä.
Hän ei halua puhua sanallakaan naimisiinmenosta. Nykyään, jos asian mainitsenkin, on vastauksena selvästi ärsyyntynyt puuskahdus ja silmien pyörittelyä. Yleisellä tasolla keskusteltaessa (yleensä huumorimielellä käydyissä keskusteluissa) hän saattaa sivuta aihetta tyyliin "sitten kun ollaan oltu 20-vuotta naimisissa..." tai "voin kuvitella että sitten kun meillä on häät niin sä oot just tollanen..." mutta hän hermostuu heti kun yritän ottaa asian esille vakavammin.
Jos jotain olenkin saanut miehestä irti, on vakioselitys ollut ettei meillä ole varaa häihin. Tämä onkin totta jossain määrin, mutta pakonomaisesti toisteltuna alkaa tuntua tekosyyltä. Etenkin kun mitään budjettilaskelmia ei olla edes mietitty, saatika tiedusteltu tulisiko vanhemmilta yhtään apuja...
Kihloissa ollaan oltu jo pari vuotta, ja mies kyllä aktiivisesti puhuu yhteisestä tulevaisuudesta, toivoo lapsia jne. eli ei tässä suhteen vakavuudesta pitäisi olla kysymys. Mutta mistä sitten?! En enää edes jaksaisi ottaa asiaa esille kun saan ainoastaan turhautua. Itsetuntokin tässä kärsii, tunnen itseni ihan maassa kieriskeleväksi ja matelevaksi koiraksi. Keskustelut päättyvät yleensä siihen että minä itken ja mies vakuuttelee että kyllä sitä joskus naimisiin mennään. Tulee vaan todella kurja olo välillä kun asia tulee vahingossa puheeksi. Esim. anoppi kysyi tässä joku päivä että joko ensi kesänä on häät, miehen vastaus tuli yllättävän kiirehtien: "No ei todellakaan!"
Onko jollain fiksua kommenttia tilanteesta ja miten tässä pitäisi edetä? Joskus tuntuu että painostan miestä liikaa - siitäkö tämä johtuu? Pitäisikö vaan vetäytyä ja antaa asian kypsyä miehen päässä? Vai onko minulta juuri oikein vaatia mieheltä päätöksiä ja keskustelua asiasta?
Ongelmana on avomieheni käytös, jota en ymmärrä.
Hän ei halua puhua sanallakaan naimisiinmenosta. Nykyään, jos asian mainitsenkin, on vastauksena selvästi ärsyyntynyt puuskahdus ja silmien pyörittelyä. Yleisellä tasolla keskusteltaessa (yleensä huumorimielellä käydyissä keskusteluissa) hän saattaa sivuta aihetta tyyliin "sitten kun ollaan oltu 20-vuotta naimisissa..." tai "voin kuvitella että sitten kun meillä on häät niin sä oot just tollanen..." mutta hän hermostuu heti kun yritän ottaa asian esille vakavammin.
Jos jotain olenkin saanut miehestä irti, on vakioselitys ollut ettei meillä ole varaa häihin. Tämä onkin totta jossain määrin, mutta pakonomaisesti toisteltuna alkaa tuntua tekosyyltä. Etenkin kun mitään budjettilaskelmia ei olla edes mietitty, saatika tiedusteltu tulisiko vanhemmilta yhtään apuja...
Kihloissa ollaan oltu jo pari vuotta, ja mies kyllä aktiivisesti puhuu yhteisestä tulevaisuudesta, toivoo lapsia jne. eli ei tässä suhteen vakavuudesta pitäisi olla kysymys. Mutta mistä sitten?! En enää edes jaksaisi ottaa asiaa esille kun saan ainoastaan turhautua. Itsetuntokin tässä kärsii, tunnen itseni ihan maassa kieriskeleväksi ja matelevaksi koiraksi. Keskustelut päättyvät yleensä siihen että minä itken ja mies vakuuttelee että kyllä sitä joskus naimisiin mennään. Tulee vaan todella kurja olo välillä kun asia tulee vahingossa puheeksi. Esim. anoppi kysyi tässä joku päivä että joko ensi kesänä on häät, miehen vastaus tuli yllättävän kiirehtien: "No ei todellakaan!"
Onko jollain fiksua kommenttia tilanteesta ja miten tässä pitäisi edetä? Joskus tuntuu että painostan miestä liikaa - siitäkö tämä johtuu? Pitäisikö vaan vetäytyä ja antaa asian kypsyä miehen päässä? Vai onko minulta juuri oikein vaatia mieheltä päätöksiä ja keskustelua asiasta?
Vastaukset 19
Vanhimmat
vihille maistraatissa vain kahden todistajan läsnä ollessa -ja myöhemmin sitten pidätte kirkkohäät hääpitoineen, kun niihin on varaa. Älä missään tapauksessa suostu tekemään lapsia, jos mies ei ensin suostu vihille.
Jos ei naimisissa???
Eräs ystäväni kertoi järkyttyneenä, että monien vuosien naimisiinmenolupausten jälkeen mies lopulta tunnusti syyn, miksi ei halua naimisiin (siihen asti siis lupaillut, että mennään kun ehditään...). Hän ei halunnut sitoutua. Kaverini oli todella pettynyt, sillä heillä oli takana 12 vuotta yhteistä elämää saman katon alle, kolme lasta ja 250 000 euroa yhteistä asuntolainaa. Ja nyt sitten selviää, että mies ei halua sitoutua. Tuli kuulemma aika epävarma olo.
Joten onko se sitoutumispelko sittenkin syynä haluttomuuteen avioitua?
Jos syy on oikeasti se raha, niin tehkää kuten me. Naimisiin maistraatissa kahden todistajan kanssa. Vie aikaa kaksi minuuttia ja rahaa ei yhtään, jollei sitten halua sormuksia tai jotain muuta järjestää. Meillä on sitten ensi kesänä kunnon hääjuhlat, kun tulee kymmenen vuotta täyteen avioliittoa.
vähä sama, ku ensimmäisellä kirjottajalla ja sinun kaverillasi. En kyllä itse enää hingukaan naimisiin. Mutta uskon, että mies ei ole halunnut mennä naimisiin juuri siksi, että jos haluaa pääsee helposti lähtemään. Jotain siihen suuntaan, että ei sitten ole sitonut itseään jne.
Mielestäni vain vähän outo ajatus. Avioliitosta pääsee puolessa vuodessa eroon ja lähteä voi vaikka välittömästi, ihan kuin avoliitostakin. Avioehto takaa, ettei omaisuutta tarvitse jakaa. Avioliitto ei siis lopulta ole mitenkään kovin sitova juttu.
Huomattavasti sitovampia on esimerkiksi ne lapset, koska niiden vanhemmuudesta ei pääse eroon, eikä niiden toisesta vanhemmastakaan kokonaan ainakaan ennen kuin nuorin lapsi on sen 18 vuotta ja asuu omillaan. (Olettaen, että haluaa lastaan edes joskus tapailla ja maksaa elatusmaksuja.) Ja kyllä nuo isot lainatkin ovat aika sitovia.
Ja kyllä se avoero on tunnepuolella aivan yhtä rankka kuin avioerokin, joten senkään suhteen ei helpommalla pääse. Tilastollisesti avoliitto päätetään herkemmin kuin avioliitto.
lähteä avioliitosta on korkeampi kuin avoliitosta. Avoliitossahan ei olla luvattu mitään ihmisten edessä jne..
olin ukon kanssa 7v kihloissa enneku mentiin naimisiin,nyt avioa 8v takana ja eka mukula synty lokakuussa.ei kannata hosua ja ahdistelemalla et saa muuta kun paskan kätees,anna toiselle tilaa.
miehesi ei ole valmis vielä naimisiin.hän haluaa aikaa.toisaalta mikä kiire kun lapsikaan ei tulollansa vielä.kaikki eivät tee hätäisijä päätöksiä jota katuvat ja erotaan.niitä kun riittää pilvin pimein.ja toisaalta mikä kiire sinulla on kun olette ihanasti yhdessä ja koko elämä teillä edessä.nykyisin on todella paljon suhteita jossa mennään naimisiin ja saman tien erotaan.ehkä mehesi on viisäs ja ei kiirehdi.jos se vauva olisi hankinnassa silloin ymmärtäisin ton sinunkin kiireen.unohda koko asia.ja anna miehesi ehdottaa kun on siihen valmis joskus tulevaisuudessa.et kertonut onko vauva haaveet miten ajan kohtaisia.nauti ihanasta miehestäsi hän itse kosii kun siihen valmis.kosiminen on yleensä miehen ehdotuskin.ei naisen.kihlaus on lupaus naimisiin menosta joskus.miehesi varmaan rakastaa sinua vaikkei haluakkaan vielä naimisiin.nauti ihanasta suhteestanne ja unohda naimisiin meno kokonaan .mies ehdottaa sitä sinulle kun on valmis.
Älä vielä hätäile.Meillä takana yhteisiä vuosia 15,joista kihloissa 11 vuotta.Lapsia 2,joista vanhempi jo murrosiän kynnyksellä.Nuorempikin jo koululainen.Meidän tapauksessa miestä vaivannut ajatus itse häistä(ei halua olla keskipisteenä)Nyt olen itse antanut hääunelmille periksi.Ehkä käymme joskus maistraatissa tai sitten pysymme ikuisesti kihloissa:)
heippa vaan. Jos saan udella mikä kiire teillä on mennä naimisiin tai siis sulla on mennä naimisiin? jos kerran olette 2 vuotta vasta kihloissakin olleet... Ei se naimisiin meno muuta asiia, jos mies haluaa lähteä se lähtee ollaan naimisissa tai ei. Kun naimisissa ollaan niin on vaan sitten kamalat paperisotkut avioero lappujen kanssa. Ja jos ei mene naimisiin ei voi tulla avioeroja:) Mä olen aina ollut sitä mieltä, että miksi pitää mennä naimisiin jos kerran tietää puolin ja toisin tunteet. Tietysti jos on sillä periaatteella, että ei seksiä ennen avioliittoa niin sit kannattaa jo mennä naimisiin ja vähän äkkiä;)
Tämä oli minun mielipiteeni muiden joukossa;)
kihloissa ja sitten mennään naimisiin.
Yleensäkö?Itselleni on aivan sama mitä muut tekee tai mitä yleensä tehdään.Eihän se vihkisormus sitä rakkautta mitenkään muuta.Sitä joko riittää tai ei riitä,sormuksista riippumatta.Uskonpa,että nykypäivän suuret erotilastot johtuvatkin siitä,että mennään suinpäin kihloihin ja kiireellä naimisiin.Vain siksikö,että niin tehdään yleensä?Minä voin ainakin väittää,että jos joskus menemme naimisiin emme taatusti eroa.Niin läpikotaisin tunnemme toisemme!
Ensinnäkin viestistäsi ei käynyt ilmi (?) kuinka vanhoja olette ja kokonaisuudessan kuinka kauan olette olleet yhdessä.
Toiseksi, eikö kihlaus ole lupaus avioliitosta? Mikä helkkarin juttu tuo kihlaus on, jos mennään kihloihin ja ei kuitenkaan pitkässä juoksussa ole mitään tarkoitusta mennä naimisiin?
Kolmanneksi suosittelen lämpimästi, että menet naimisiin ilman avioehtoa ennenkuin alat tekemään lapsia. Tuttavapiirissä (ikää 30 ja risat) ollaan vaiheessa, että enemmän erotaan kuin mennnään naimisiin. Monelle avopuolisolle (naiselle) on yhteisistä noin 10-15 vuodesta jäämässä vain luu jakajan kouraan; on eletty avoliitossa, vuosia oltu kotona lapsia kasvattaen, omaisuus miehen nimissä, ei tuloja, ei kertyneitä eläkkeitä, kaikilla ei edes ansiosidonnaista päivärahaa jne.. Sitten tulee ero ja ei omisteta edes olohuoneen sohvaa. Joutuu keräämään omat ja lasten tavarat ja muuttamaan vuokrakaksioon. Äläkä kuvittelekaan, että teitä ei mikään voi koskaan erottaa. Käväisepä vaikka jossain kapakassa viikonloppuna ja jututa niitä kolmikymppisiä eronneita naisia, niin tiedät mitä on katkeruus.
Vielä myös se, että jos puoliso kuolee (ja nykypäivänä henki voi mennä hyvinkin monista syistä jo nuorena), jäljelle jäänyt jää perinnöttä ja ilman leskeneläkettä. Tämä asia on hyvä laittaa kuntoon viimeistään omistusasuntoa hankittaessa. Toisen poismeno ja asuntolainojen mätkähtäminen yhden harteille, sekä pahimmassa tapauksessa toisen suku perimässä 50%-100% asunnosta (riippuen omistusoikeuksista) on aikas monelle avokille tietänyt asunnon myymistä ja velkaantumista.
Sitten tuohon miehen suhtautumiseen. Hankalapa täältä on heittää selitystä miehen käytökseen. Toki sitoutumiskammo ja haluttomuus (miksi ostaa lehmä, you know..) voi olla syynä, keskenkasvuisuus ja vastuuttomuus. Mutta kyseessä voi olla myös se, että teillä on hyvin erilaiset käsitykset naimisiinmenosta. Unohda muuten tuo yksi ohje, että jäät odottelemaan miehen kosintaa. Paljon löytyy Suomestakin avokkeja, jotka odottelevat vuositolkulla. Aika nöyryyttävää. Juttele miehen kanssa, että olisiko hän kiinnostunut maistraattihäistä, pienimuotoisista häistä tms. Eli hirvittäkö rahanmeno tai huomion keskipisteeksi joutuminen? Itse luovuin prinsessahäistä, kun tajusin, että mies oikeasti kärsii huomion keskipisteenä olemisesta ja en itsekään siitä nauti. Kun pohjamutia myöten mietti omia motiivejaan oli helppoa päästää pikkutyttömäisestä prinsessapäivä-haaveesta irti. Menimme kyllä naimisiin, pienimuotoisesti, mutta juhlavasti ja ikimuistoisesti. Tunnistettavuuden vuoksi en halua kertoa miten, mutta moni prinsessahäitä viettänyt kadehti häitämme ääneen kuultuaan niistä.
Mietin myös tuota kihlausta. Että kun ap. kirjoittaja kertoi, että he ovat olleet kaksi vuotta kihloissa. JOS he ovat sopineet silloin naimisiin menosta, niin voisi ajatella, että nainen on tullut vähän huijatuksi (voi olla ettei sovittu?). Ehkä mies silloin jo tiesi ettei ole vielä valmis ja ei ollut varma haluaako naimisiin. Eikö kihloihin olisi kannattannut mennä sitten vasta, kun tietää haluavansa naimisiin. Itse ainakaan en halunnut miehen kosivan, kun vasta sitten kun on valmis ja häitäkin voi alkaa suunnittelemaan. Jos niistä ei voi edes keskustella niin miksi mennä kihloihinkaan? Mun mies sanoi aikoinaan, ettei ole vielä varaa häihin. Ihmettelin, että mistäs sitä rahaa yhtäkkiä myöhemminkään tupsahtaisi. Ja olisi outoa säästää rahaa häihin, jos ei olla vielä kihloissakaan... Mutta aina löytyi sitten joku muu tekosyy.
Meillä asunto on yhdessä maksettu ja omistetaan se yhdessä, joten sen takia ei tarvinnut naimisiin mennä. Mutta onhan siihen monia muitakin hyviä syitä.
"Meillä asunto on yhdessä maksettu ja omistetaan se yhdessä, joten sen takia ei tarvinnut naimisiin mennä."
Jos teillä ei ole lapsia, ja mies vetää viimeisen henkosen, niin puolet asunnosta menee miehen sukulaisille. Joten eikö olisi syytä mennä naimisiin? Tai jos teillä on lapsia, niin aikuiset lapset ovat häätäneet avopuolisoäitinsä kämpästä, tai äiti on joutunut maksamaan lapsille osuudet, kun lesken asumisoikeus ei päde. Näinkin on käynyt. Niin miten on mahdollista, ettei teillä ole tarvetta mennä naimisiin? Tai edelleen jos mies delaa, niin jäät ilman leskeneläkkeitä ylläpitämään asunnon hoitokuluja jne.
meillä ainakin on sellainen vakuutus asuntolainan kyljessä, että jos toinen delaa, niin toinen saa asunnon (tai sen puolikkaan) itselleen.No, tämähän ei tietenkään turvaa tilanteessa, jossa jompikumpi lähtis kävelemään =)
Meillä mies kanssa aikojaan vältteli kyseistä keskustelunaihetta. Vaikka puhuttiin vaan ihan yleisesti aiheesta tai esim. jonkun kaverin häistä. Mies muutti puheenaihetta tai hermostui. Meiltä kyseltiin sillon tällöin, että koskas te menette naimisiin ja vallitsi joko kiusallinen hiljaisuus tai mies vastasi jotain, että ekaks pitäis mennä kihloihinkin tms. Nolointa oli, kun hän eräissä häissä vältteli saamasta sukkanauhaa, meni kyllä paikalla kun sitä heitettiin. Kaikilla oli hauskaa, paitsi minulla... Että nolotti ja tuntui pahalta.
Mies kuitenkin puhui joskus (aika useinkin) itse, että "sitten joskus jos mennään naimisiin"... Ja jos kommentoin, että ethän sä halua naimisiin, mies oli vähän kummissaan, että miten niin?
Joskus sitten otin asian suoraan puheeksi. En painostanut mitenkään. Toisella kerralla mies taisi hermostua ja minä loukkaannuin siitä ja päätin, että en enää mainitse asiasta. Ekalla kertaa mies keksi tekosyitä. Ei ole rahaa häihin ja hän haluaa kunnon juhlat. Ja että ei naimisiin meno muuta mitään ja ei se ja sekään olen naimisissa vaikka heillä on lapsiakin... (minä olin sanonut, että haluan ensiksi naimisiin ja vasta sitten lapsia).
Kauan sain odottaa, mutta lopulta mies sitten kosi. Ja naimisiinkin päästiin. Ja tyytyväiseltä mies vaikuttaa. Mies on jopa innostunut naittamaan avoliitossa olevia ystäviään! Aina ei tietysti käy niin, että päädytään naimisiin vaan sitä odottaa turhaan. Minäkin pelkäsin, että mitä, jos odotan turhaan vuosikausia. Onneksi tein oikean päätöksen. Meillä menee hyvin ja lastakin ollaan ajateltu yrittää kohtapuoliin.
Mielestäni voit ottaa asiallisesti asian esille. Pääasia on, että mies tietää mitä haluat ja että sinä olisit valmis. Mies kosii sitten kun hän on valmis. Ei kannata jatkuvasti painostaa. Se vaivaa sinua sitten, jos mies kosii, että kosiko painostuksesta. Jos mies itse puhuu naimisiin menosta vaikka ihan jossittelee niin sehän on ainakin hyvä sauma ottaa asia itsekin esille. Älä missaa sellaisia tilaisuuksia. Minä tein niin aluksi...
Toivottavasti asiat kääntyy parhain päin!
paitsi että mies on kyllä aviossa, minä en! Yhdessä ollaan asuttu lähes 4 vuotta, ja yksi yhteinen lapsikin on. Tietenkään mies ei kertonut olevansa naimisissa tavatessamme, valehteli eronneensa kymmenen vuotta sitten. Minkä varmaan käytännössä oli tehnytkin, vaan paperilla ei. Totuus valkeni vasta kun olimme isyyttä tunnustamassa, pakollinen homma, kun avoliitossa lapsia tekee. Siellä siviilisäätyä kysyttäessä mies vastasi olevansa naimisissa!
Monet riidat on asiasta käyty, mut minkäs teet... Käyköhän niin, että jos mies kuolee, toki hänen vaimonsa saa puolet omaisuudesta, eli hakeepi pois uudenkarhean auton, koti-irtaimiston, tyhjentää hänen tilinsä jne. Ja toinen puoli menee tietysti hänen lapsilleen. Luojan kiitos talo on minun nimissäni, tosin maksan yksin myös velkaa siitä.