mistä sen oikeastaan tietää onko mies SE OIKEA?

ihan ekaks oltava kristitty-

ne on luotettavia.

Kun on kokemusta eletystä elämästä, on nähnyt, kuullut ja kokenut ikäänsä nähden enemmän kuin moni keski-ikään ehtinyt, voi oikean kävellessä vastaan tunnistaa hänet nuorenakin.

Ikään tai sukupuoleen katsomatta, kukaan ei voi koskaan olla täysin varma, toisin sanoen, tietää tuleeko liitto kestämään aina vanhuuteen ja mummovuosiin saakka. Mutta sen voi tietää ja todella tuntea, jos on valmis tekemään kaikkensa sen eteen että liitto tulisi kestämään. Kun elämää on takana, tunnistaa sen mikä on oikeasti tärkeää ja minkä puolesta kannattaa laittaa itsensä likoon.

Siitä tulee aito "tietämys" siitä että tässä se nyt on. Eikä iällä ole asian kanssa välttämättä tekemistä millään muotoa.

Nimim. itse voisin kuvailla samoja tunteita kuin sinäkin omaa kihlattuani kohtaan. Tosin me muutimme yhteen jo puolentoista päivän tuntemisen jälkeen. Olemme eläneet ja rakastaneet toisiamme palavasti jo vuosikausia katumatta hetkeäkään.

"Onneksi en jäänyt nuorena odottelemaan sitä oikeaa, olisi ollut pitkä odotus. Vasta 45 vuotiaana kun hänet sitten kohtasin."

Minä jäin odottamaan, enkä ole katunut. Olin tosin "vain" 40 v. kun löysin mieheni. Lapsiakin olisi ehkä vielä ehtinyt tehdä siinä iässä, mutta kahden aikuisen liitto tuntui niin mukavalta, että ollaan tyydytty vain paapomaan kavereiden ja sukulaisten lapsia.

Sitä ei kehtaa kovin paljoa mainostaa, mutta heti ensitapaamisella tuli sellainen tunne, että tämän miehen matkaan lähtisin vaikka heti. Keskustelut menivät heti syviin ja vakaviin asioihin ja huomasimme että ajattelemme asioista hyvin samalla tavalla ja olemme eläneet elämäämme samoilla periaatteilla. Toinen tuntui tutulta heti, ikään kuin olisi tunnetu jo vaikka kuinka kauan, vaikka kyllä niitä yllätyksiäkin ehti sitten tulla. Vastaavanlaisiin miehiin olin kyllä törmännyt aiemminkin, joiden kanssa oli tosi antoisaa keskustella, mutta jotain muuta oli aina puuttunut. Olin ehtinyt jo ajatella, että pitää alkaa tehdä rankkoja kompromissejä sen suhteen, mikä minulle on miehessä tärkeää. Tuli epäilys, että onko mitenkään mahdollista, että löytyisi sellainen vapaa mies, joka täyttäisi minun kriteerini (joita ei edes ollut kovin paljon). Kun tapasin mieheni, jossittelu loppui siihen. Tuli tunne, että vaikka hän ei ole täydellinen ihminen (niin kuin en ole tietenkään minäkään), niin hän on paras mahdollinen mies minulle. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää katsella ympärilleni ja jossitella, että olisiko jossain vielä parempi tai sopivampi puolisoehdokas.

Minä halusin kokea suuren rakkauden. Olin päättänyt, että en ota jotain "ihan ok" -miestä vaan elän mieluummin yksin jos sitä oikeaa ei tule vastaan. Tämä oli minun valintani ja näköjään se kannatti, mutta en tiedä suosittelisinko muille... Jokainen tekee itse valintansa ja kantaa niiden seuraukset.

aikuinen ihminen kirjoitti:

"Onneksi en jäänyt nuorena odottelemaan sitä oikeaa, olisi ollut pitkä odotus. Vasta 45 vuotiaana kun hänet sitten kohtasin."

Minä jäin odottamaan, enkä ole katunut. Olin tosin "vain" 40 v. kun löysin mieheni. Lapsiakin olisi ehkä vielä ehtinyt tehdä siinä iässä, mutta kahden aikuisen liitto tuntui niin mukavalta, että ollaan tyydytty vain paapomaan kavereiden ja sukulaisten lapsia.

Sitä ei kehtaa kovin paljoa mainostaa, mutta heti ensitapaamisella tuli sellainen tunne, että tämän miehen matkaan lähtisin vaikka heti. Keskustelut menivät heti syviin ja vakaviin asioihin ja huomasimme että ajattelemme asioista hyvin samalla tavalla ja olemme eläneet elämäämme samoilla periaatteilla. Toinen tuntui tutulta heti, ikään kuin olisi tunnetu jo vaikka kuinka kauan, vaikka kyllä niitä yllätyksiäkin ehti sitten tulla. Vastaavanlaisiin miehiin olin kyllä törmännyt aiemminkin, joiden kanssa oli tosi antoisaa keskustella, mutta jotain muuta oli aina puuttunut. Olin ehtinyt jo ajatella, että pitää alkaa tehdä rankkoja kompromissejä sen suhteen, mikä minulle on miehessä tärkeää. Tuli epäilys, että onko mitenkään mahdollista, että löytyisi sellainen vapaa mies, joka täyttäisi minun kriteerini (joita ei edes ollut kovin paljon). Kun tapasin mieheni, jossittelu loppui siihen. Tuli tunne, että vaikka hän ei ole täydellinen ihminen (niin kuin en ole tietenkään minäkään), niin hän on paras mahdollinen mies minulle. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää katsella ympärilleni ja jossitella, että olisiko jossain vielä parempi tai sopivampi puolisoehdokas.

Minä halusin kokea suuren rakkauden. Olin päättänyt, että en ota jotain "ihan ok" -miestä vaan elän mieluummin yksin jos sitä oikeaa ei tule vastaan. Tämä oli minun valintani ja näköjään se kannatti, mutta en tiedä suosittelisinko muille... Jokainen tekee itse valintansa ja kantaa niiden seuraukset.

Lue lisää

Mitäs sitten kun olen tuntenut ihan tuon saman aikanaan oman mieheni kanssa ja sekään ei auta. Olimme kuin luodut toisillemme, heti tavatessa kipinöi ja keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä, seksi oli upeaa, kaikki oli täydellistä, täysin varma tunne siitä oikeasta...ja nyt -avioero vireillä 13 yhdessä eletyn vuoden ja kahden lapsen jälkeen...Miksi? Elämä kuljettanut ihan eri suuntiin, ei enää mitään yhteisiä tavoitteita, harrastuksia, kiinnostuksen kohteita. Hellyys täysin pois, kaikki tuhottu. Ei toisia kumppaneita taustalla vaikuttamassa, mutta täydellinen romahdus ja yhteensopimattomuus. Prosessi kestänyt reilut kaksi vuotta. En ikinä tule ymmärtämään miten tähän päädyttiin kaiken sen MIELETTÖMÄN ihanan rakkauden jälkeen...
Tämä on h...tillistä elämänkoulua enkä tiedä miten tästä koskaan tulee selviämään. Ehkä kaikella on joku suurempi tarkoitus jonka tulemme joskus vielä ymmärtämään, hyväksymään en tätä ikinä tule!

suru sydämessä kirjoitti:

Mitäs sitten kun olen tuntenut ihan tuon saman aikanaan oman mieheni kanssa ja sekään ei auta. Olimme kuin luodut toisillemme, heti tavatessa kipinöi ja keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä, seksi oli upeaa, kaikki oli täydellistä, täysin varma tunne siitä oikeasta...ja nyt -avioero vireillä 13 yhdessä eletyn vuoden ja kahden lapsen jälkeen...Miksi? Elämä kuljettanut ihan eri suuntiin, ei enää mitään yhteisiä tavoitteita, harrastuksia, kiinnostuksen kohteita. Hellyys täysin pois, kaikki tuhottu. Ei toisia kumppaneita taustalla vaikuttamassa, mutta täydellinen romahdus ja yhteensopimattomuus. Prosessi kestänyt reilut kaksi vuotta. En ikinä tule ymmärtämään miten tähän päädyttiin kaiken sen MIELETTÖMÄN ihanan rakkauden jälkeen...
Tämä on h...tillistä elämänkoulua enkä tiedä miten tästä koskaan tulee selviämään. Ehkä kaikella on joku suurempi tarkoitus jonka tulemme joskus vielä ymmärtämään, hyväksymään en tätä ikinä tule!

Lue lisää

"Elämä kuljettanut ihan eri suuntiin, ei enää mitään yhteisiä tavoitteita, harrastuksia, kiinnostuksen kohteita."

Menty liian nuorina naimisiin?

Suhteen hoito unohtunut?

Mitään tässä elämässä ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä, ettei homma lipsahda liian arkipäiväiseksi. Kannattaa muistaa olla kiitollinen saamastaan, mutta samalla pitää tuntosarvet ylhäällä, että missä mennään.

Toivottavasti olette käyneet avioliittoneuvonnassa, avioparileirillä tms. Jos rakkaus ollut alussa syvää ja intohimoista, luulisi että se olisi vielä herätettävissä, jos kumpikin sitä haluaa. Jos tilanne on kovin kriisiytynyt, ulkopuolinen "selvitysmies" voi kyllä olla tarpeen.

mikä hän kirjoitti:

"Elämä kuljettanut ihan eri suuntiin, ei enää mitään yhteisiä tavoitteita, harrastuksia, kiinnostuksen kohteita."

Menty liian nuorina naimisiin?

Suhteen hoito unohtunut?

Mitään tässä elämässä ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä, ettei homma lipsahda liian arkipäiväiseksi. Kannattaa muistaa olla kiitollinen saamastaan, mutta samalla pitää tuntosarvet ylhäällä, että missä mennään.

Toivottavasti olette käyneet avioliittoneuvonnassa, avioparileirillä tms. Jos rakkaus ollut alussa syvää ja intohimoista, luulisi että se olisi vielä herätettävissä, jos kumpikin sitä haluaa. Jos tilanne on kovin kriisiytynyt, ulkopuolinen "selvitysmies" voi kyllä olla tarpeen.

Lue lisää

Aika nuorena naimisiin, olin vähän alle 24, mies 27. Silti uskottiin, että kaikki se kestää...Miehen työ on tehnyt suurimmat tuhot, reissaa tosi paljon ympäri Suomea ja on pois kotoa, jolloin kodin ja arjen pyöritys on jäänyt harteilleni. Mies ei jaksa olla läsnä ja inä kaipaan läheisyyttä...Vieläkin haluaisin toivoa, mutt just äsken mies hyvin kylmästi ja vihaiseti tokaisi, että ohi on ja mitään on turha tehdä. Töstö ei ikinä tule selviämään, ei ikinä. Menee täysin usko rakkauteen :-(

aikuinen ihminen kirjoitti:

"Onneksi en jäänyt nuorena odottelemaan sitä oikeaa, olisi ollut pitkä odotus. Vasta 45 vuotiaana kun hänet sitten kohtasin."

Minä jäin odottamaan, enkä ole katunut. Olin tosin "vain" 40 v. kun löysin mieheni. Lapsiakin olisi ehkä vielä ehtinyt tehdä siinä iässä, mutta kahden aikuisen liitto tuntui niin mukavalta, että ollaan tyydytty vain paapomaan kavereiden ja sukulaisten lapsia.

Sitä ei kehtaa kovin paljoa mainostaa, mutta heti ensitapaamisella tuli sellainen tunne, että tämän miehen matkaan lähtisin vaikka heti. Keskustelut menivät heti syviin ja vakaviin asioihin ja huomasimme että ajattelemme asioista hyvin samalla tavalla ja olemme eläneet elämäämme samoilla periaatteilla. Toinen tuntui tutulta heti, ikään kuin olisi tunnetu jo vaikka kuinka kauan, vaikka kyllä niitä yllätyksiäkin ehti sitten tulla. Vastaavanlaisiin miehiin olin kyllä törmännyt aiemminkin, joiden kanssa oli tosi antoisaa keskustella, mutta jotain muuta oli aina puuttunut. Olin ehtinyt jo ajatella, että pitää alkaa tehdä rankkoja kompromissejä sen suhteen, mikä minulle on miehessä tärkeää. Tuli epäilys, että onko mitenkään mahdollista, että löytyisi sellainen vapaa mies, joka täyttäisi minun kriteerini (joita ei edes ollut kovin paljon). Kun tapasin mieheni, jossittelu loppui siihen. Tuli tunne, että vaikka hän ei ole täydellinen ihminen (niin kuin en ole tietenkään minäkään), niin hän on paras mahdollinen mies minulle. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää katsella ympärilleni ja jossitella, että olisiko jossain vielä parempi tai sopivampi puolisoehdokas.

Minä halusin kokea suuren rakkauden. Olin päättänyt, että en ota jotain "ihan ok" -miestä vaan elän mieluummin yksin jos sitä oikeaa ei tule vastaan. Tämä oli minun valintani ja näköjään se kannatti, mutta en tiedä suosittelisinko muille... Jokainen tekee itse valintansa ja kantaa niiden seuraukset.

Lue lisää

Olin 17v kun havaitsin ensimmäiset "tuntumisen" merkit. "Tuntuman" vahvistuttua virallistimme suhteemme kappelissa kun olin 21v.
Täytän kuukauden kuluttua 66v enkä olisi voinut kuvitella itselleni parempaa miestä ja elämää.

oli mielenkiintoista lukea, millaisia kuvitelmia ihmiset lyhyestä aloitusviestistäni kehittivät.
VASTAUS.
- olen odottanut kauan hänen kanssaan.10 vuotta eikö se riitä?
Olen rakastanut,kunnioittanut ja luottanut häneen.
löysin itseni onnellisena hänen sylissään.
MUTTA!!
-syy miksi kysyin,pohdin..
on se että miehelläni oli alkuaikoina suhde pitkään toisen naisen kanssa.hän ei tiennyt minusta enkä minä hänestä.
niin hyvin hän valehteli ja salasi.
vielä kiinni jäädessään yritti kieltää kaiken.
ennen kuin myönsi lopulta.
vuoden ajan makasin vain sängyssä rikkinäisenä.
kuin matto olisi alta viety.
mielessä kävi kosto mutten voinut pettää.
En kenenkään muun kanssa haluaisi koskaan olla.
mies ei päästänyt minua lähtemään ja suhde oli kauan väkivaltainen.
minä en päässyt yli asiasta ja kanavoin vihani läimäytyksellä riidan yhteydessä,
ja mies retuutti ja repi ja löi etten jättäisi häntä..
minä puolustauduin milloin milläkin mikä osui käteen.
hän vannoi että jos annan vielä mahdollisuuden niin hän ei millään tavalla satuta enää koskaan.
NYT MYÖHEMMIN.
-kun olemme menossa naimisiin.
voin myöntää etten päivääkään ole ollut ajattelematta asiaa.
naisen nähdessä tulee halu vetää turpaan.
sama haava auki joka tuskin näköjään koskaan arpeutuu.
MUTTA.
minä rakastan miestäni. siksi PERINTEET ovat minulle,meille ja suvuillemme tärkeät koska mitä muuta meillä on.
Onko kukaan teistä käyttänyt kaikki oljenkorret saadaksesi apua?
Onko kukaan teistä lyhistynyt keskelle katua polvilleen vaan itkemään kun ei ole enää voimia?
ja siinä rukoillut jumalaa kun ei enää tiedä muuta mihin kääntyä pyytämään apua jaksamaan?
minulla on moraali, ja toivottavasti sen omaa jokainen ihminen jottemme ME ihmiset kohtelisi toisiamme kuin paskaa.
Itken tätä kirjoittaessani.
Kävin läpi helvetin.
Tässä vain alkutarina siitä mitä tapahtui,
mutta mitä kävin läpi,-sitä on mahdotonta kertoa.
USKON..
siihen että hän sinäpäivänä paransi tapansa kun hän näki minut ja minun tuskani.
hän katui ja halusi olla parempi ihminen.
uskon häntä sillä minulla ei ole muuta.
jos se rakkaus minusta katoaisi en rakastaisi enää mitään.
miksi häät pelottaa ja arvelluttaa,
johtuu siitä että pelko elää aina vaikka sen kohtaisikin.

kesähäät kirjoitti:

oli mielenkiintoista lukea, millaisia kuvitelmia ihmiset lyhyestä aloitusviestistäni kehittivät.
VASTAUS.
- olen odottanut kauan hänen kanssaan.10 vuotta eikö se riitä?
Olen rakastanut,kunnioittanut ja luottanut häneen.
löysin itseni onnellisena hänen sylissään.
MUTTA!!
-syy miksi kysyin,pohdin..
on se että miehelläni oli alkuaikoina suhde pitkään toisen naisen kanssa.hän ei tiennyt minusta enkä minä hänestä.
niin hyvin hän valehteli ja salasi.
vielä kiinni jäädessään yritti kieltää kaiken.
ennen kuin myönsi lopulta.
vuoden ajan makasin vain sängyssä rikkinäisenä.
kuin matto olisi alta viety.
mielessä kävi kosto mutten voinut pettää.
En kenenkään muun kanssa haluaisi koskaan olla.
mies ei päästänyt minua lähtemään ja suhde oli kauan väkivaltainen.
minä en päässyt yli asiasta ja kanavoin vihani läimäytyksellä riidan yhteydessä,
ja mies retuutti ja repi ja löi etten jättäisi häntä..
minä puolustauduin milloin milläkin mikä osui käteen.
hän vannoi että jos annan vielä mahdollisuuden niin hän ei millään tavalla satuta enää koskaan.
NYT MYÖHEMMIN.
-kun olemme menossa naimisiin.
voin myöntää etten päivääkään ole ollut ajattelematta asiaa.
naisen nähdessä tulee halu vetää turpaan.
sama haava auki joka tuskin näköjään koskaan arpeutuu.
MUTTA.
minä rakastan miestäni. siksi PERINTEET ovat minulle,meille ja suvuillemme tärkeät koska mitä muuta meillä on.
Onko kukaan teistä käyttänyt kaikki oljenkorret saadaksesi apua?
Onko kukaan teistä lyhistynyt keskelle katua polvilleen vaan itkemään kun ei ole enää voimia?
ja siinä rukoillut jumalaa kun ei enää tiedä muuta mihin kääntyä pyytämään apua jaksamaan?
minulla on moraali, ja toivottavasti sen omaa jokainen ihminen jottemme ME ihmiset kohtelisi toisiamme kuin paskaa.
Itken tätä kirjoittaessani.
Kävin läpi helvetin.
Tässä vain alkutarina siitä mitä tapahtui,
mutta mitä kävin läpi,-sitä on mahdotonta kertoa.
USKON..
siihen että hän sinäpäivänä paransi tapansa kun hän näki minut ja minun tuskani.
hän katui ja halusi olla parempi ihminen.
uskon häntä sillä minulla ei ole muuta.
jos se rakkaus minusta katoaisi en rakastaisi enää mitään.
miksi häät pelottaa ja arvelluttaa,
johtuu siitä että pelko elää aina vaikka sen kohtaisikin.

Lue lisää

Oletko onnellinen? Vaikuttaa siltä, että et. Todellinen onnelisuus lähtee sisältä omasta itsestä. Hyvä parisuhde voi täydentää onnellisuutta tai lisätä sitä, mutta ei tee onnettomasta ihmisestä onnellista. Jotain kannattaisi tehdä eli hakea apua ennen kuin suuri päivänne koittaa. Miltä sinusta tuntuu, kun hääjuhlassa puhutaan suuria sanoja rakkaudesta ja kaikki hehkuttavat sitä, kuin ihanaa on kun on löytynyt hyvä ja rakastava puoliso? Eikö tule vähän petosolo, jos sisällä myllertää tuolla tavalla ja avioliiton pohjana on nöyryytyksen, pettymyksen ja pelon tunteita? Jos sitoutuu suhteen ylläpitämiseen ja menee naimisiin periaattellisista syistä, niin kannattaisi valita puoliso, johon voi todella luottaa. Miehesi petti sinua jo ja kohteli sinua kuin paskaa, joten hän ei voi vedota mihinkään moraalisiin velvoitteisiin, että sinun pitäisi olla hänen kanssaan. Hän on mitä ilmeisimmin aiheuttanut sinulle tosi suuren tuskan, josta et ole vieläkään toipunut. Se on tosi huono lähtökohta liitolle. Sinun kannattaa sitoutua tuohon mieheen vain, jos uskot oikeasti että hän on muuttunut, et ole huolissasi tulevaisuudesta hänen kanssaan ja olet onnellinen, mikä ei ilmeisestikään pidä paikkaansa kohdallasi:(

ahhkkciikk kirjoitti:

Oletko onnellinen? Vaikuttaa siltä, että et. Todellinen onnelisuus lähtee sisältä omasta itsestä. Hyvä parisuhde voi täydentää onnellisuutta tai lisätä sitä, mutta ei tee onnettomasta ihmisestä onnellista. Jotain kannattaisi tehdä eli hakea apua ennen kuin suuri päivänne koittaa. Miltä sinusta tuntuu, kun hääjuhlassa puhutaan suuria sanoja rakkaudesta ja kaikki hehkuttavat sitä, kuin ihanaa on kun on löytynyt hyvä ja rakastava puoliso? Eikö tule vähän petosolo, jos sisällä myllertää tuolla tavalla ja avioliiton pohjana on nöyryytyksen, pettymyksen ja pelon tunteita? Jos sitoutuu suhteen ylläpitämiseen ja menee naimisiin periaattellisista syistä, niin kannattaisi valita puoliso, johon voi todella luottaa. Miehesi petti sinua jo ja kohteli sinua kuin paskaa, joten hän ei voi vedota mihinkään moraalisiin velvoitteisiin, että sinun pitäisi olla hänen kanssaan. Hän on mitä ilmeisimmin aiheuttanut sinulle tosi suuren tuskan, josta et ole vieläkään toipunut. Se on tosi huono lähtökohta liitolle. Sinun kannattaa sitoutua tuohon mieheen vain, jos uskot oikeasti että hän on muuttunut, et ole huolissasi tulevaisuudesta hänen kanssaan ja olet onnellinen, mikä ei ilmeisestikään pidä paikkaansa kohdallasi:(

Lue lisää

Paras lause ikinä minkä oon kuullut:

"Its not about being the one, but perhaps lne day becoming the one"
Eli toisen kanssa voi kasvaa yhdessä niin että toisesta tulee sinulle se "oikea" ja sinä hänelle.

Relatkaa, mitään romanttista hömpötystä ei ole olemassakaan.Suhde vaatii työtä ja oman itsensä työstäminen.vain itseään voi muuttaa,ei toista.