avoeron ihanuus

uusi vapaus kirjoitti:

olin avoliitossa vielä joku aika sitten. avoliittomme kesti muutaman vuoden. ja oli muuten ihan tavallinen tarina, siis tapasin miehen, ihastuin, hän ihastuin. seurustelimme jonkun aikaa ja kaikki tuntui menevän niin hyvin, että muutimme yhteen.
sinänsä mitään aivan kamalaa ei tapahtunut, siis väkivaltaa tai alkoholismia. mutta se kamala tapahtui, että rakkaus loppui.
pikkuhiljaa, väistämättä ja vaikka kuinka noudatettiin mitä hyviä ohjeita. kirjoitimme rakkauskirjeitä, meillä leperreltiin ja tehtiin "jokapäivä sanotaan että rakastetaan" sääntöjä, molemmat antoivat lahjoja, oli yhteisiä harrastuksia ja kiva asunto. olisi voinut kaikki olla hyvin.

tai sitten ei. hän oli läheisriippuvainen, pikkuhiljaa se tuli voimakkaammin ja voimakkaammin esiin. hän ripustautui, minulla ei olisi saanut olla omia kavereita, kaikki olisi pitänyt tehdä yhdessä... minä järjestin seksiseikkailuja meille, hän ei. hän tykkäsi niistä kyllä, mutta ei itse halunnut tehdä. hän tarvitsi enemmän ja enemmän koko ajan, toisaalta yritti miellyttää joka asiassa, ja mitä tulee keskusteluistakaan, jos toinen vain arvailee ja yrittää olla aina samaa mieltä? toisaalta hän oli kateellinen ja muutamia omia juttujani hän sitten terrorisoi, tavallaan niin, että sitä oli ensin vaikea tajuta: järjesti riidan minun suurelle illalleni, unohti tehdä juttuja, mitä olisi pitänyt, jos asia tuli vain minulle jne. valitusta alkoi riittää ja aivan sama mitä teki, niin aina vaan oli jotain surkeasti.

en täysin viitsi selittää, mutta kai te tiedätte mitä tarkoitan... suhde muuttui päivä päivältä ahdistavammaksi. koin, että alan olla vankina, ja hän marttyyrimaisesti suuttui vaikeista aiheista, syytti minua aina syyttämisestä, vaikka miten olisin asian yrittänyt esittää. ajattelin pitkään, että kannustamalla hän uskaltaa enemmän, että kun vain saan hänet uskomaan rakkauteeni, hän antaa minulle luottamuksen ja vapauden, ja kun vaan itse teen mahdollisimman paljon, hänkin innostuu jossain vaiheessa ja voimme elää onnellisina.

mutta ei. vaikka mitä lukisitte, ottaisitte opiksenne ja miten yrittäisitte, toinen ihminen ei vain tee mitään, jos ei halua. vaikka kuinka rohkaisisitte ja rakastaisitte, ei se tule takaisin, jos toinen ei löydä itse itsestään niitä asioita. vastaan hän oli kyllä hyvä ottamaan. kaikki kelpasi, mutta takaisinpäin ei tullut mitään. ja minä uskoin pyyteettömään rakkauteen, mikä kaiken kestää ja parantaa. eikä vaadi omaansa, antaa vain ja antaa, kunnes...

...ei ole mitään annettavaa. oloni alkoi käydä sietämättömäksi. minä, maailman iloisin ja energisin ihminen tajusin lopulta olevani joka päivä vain enemmän ja enemmän väsynyt ja masentunut. ja sen, miksi hän vain silloin otti aloitteet ja oli lämmin ja lohduttava; hänelle minä kelpasin parhaiten nujerrettuna, helposti hallittavana.
sitä en tiedä onko se tiedostettua käytöstä, todennäköisesti ei, mutta hienovaraista ja koko ajan pahempaan suuntaan menevää se kyllä on. se alkaa niin, ettette edes tajua.
mutta kun itse alkaa miettimään omien päiviensä päättämistä on viimeinen aika herätä. ja minä heräsin. laskin lähtölaskennan ja lähdin.
sanoin vuokrasopimuksemme irti ja hommasin hänelle asunnon, koska hän ei suostunut sitä itse hankkimaan, sitten etsin itselleni paikan. kestin hänen itsemurhauhkailunsa ja käskin hakea apua. tyynesti, mutta varmasti, keskustelin, ymmärsin ja pidin pääni. se on joko minä tai hän, ja minä en itseäni uhraa. enää. yhtään.

hain itse apua. ja kun vihdoin tajusin laittaa välimme poikki lopullisesti (yritin jopa olla kaveri vielä kuitenkin) tajusin, että olen vapaa, olin onnellinen. kaikkeni olin yrittänyt, kaikkeni antanut, ja se vaan ei toiminut, taakseni en katsele. ei tarvitse.

menin vilpittömin aikein kihloihin ja avoliittoon, luulin, että olen menossa naimisiin, vaan toisin kävi. en usko enää uhrautuvaan rakkauteen, pidän visusti rahani ominani ja olenkin oppinut pärjäämään paljon itsenäisemmin. en sääli itseäni, olen nähnyt mihin se johtaa (hän on nykyään alkoholisti). ja kuuntelen varoitusmerkkejä vähän tarkemmin, nimittäin olen myöntänyt itselleni, että vaikka jälkiviisaana onkin helppo sanoa, niitä aina on. minä vain itse halusin niin kovasti uskoa rakkauteen, ja siihen, että se on se tunne. ja ihmemaa, missä rakkautta hoetaan ja suurinpiirtein niin, että se todella on vain tahdon asia. ja että kun minä kaikkeni tahdon ja yritän, niin sitten... mutta kun se toisen tahto ei riitä.
sen opin, että rakkaus on tekoja. jos se ei mitään tee, niin ei se rakasta, ja näin se vaan on. jos on koko ajan paha olo, niin siihen on syy, ja koska tein myös oman elämäni kohentamiseksi kaikkeni, siis minulla kuitenkin oli kaikesta huolimatta ne muutamat omat kaverit ja menot, tajusin, että vika on muualla. ja siis jos tuntee syyllisyyttä oman elämänsä elämisestä, vaikka antaa toiselle kaikkensa, niin sitten se on liikaa vaadittu. ja muutenkin otin opikseni, niinkuin osasin.

myös sen, että me jokainen etsimme ja löydämme sen, mitä tarvitsemme. luulemme, että emme ole tilanneet tätä, mutta kyllä vain olemme. nimittäin tajusin myös sen, että olen myös itse läheisriippuvainen: eihän niin suuri ja jatkuva antaminen ja uhrautuminen ole mitenkään tervettä. tajusin, että koska olen aijemmin pettynyt (mihin on myös syynsä, mutta ei niistä nyt) ja pelännyt, nyt etsin hallintaa ja turvaa, ja silloin jos itse haluaa olla varma hallinnastaan, on otettava joku, joka on hallittavissa. hänkin oli, me siis molemmat toistimme toistemme "traumoja".

olen siis varma, että suhteet heijastavat omaa totuuttamme ja jos ollaan tuskallisen rehellisiä, niin jokainen meistä tietää, miksi on puolisonsa valinnut. ne huonotkin. eikä se siis anna oikeutusta niille väärille teoille tai toisen hyväksikäytölle, puhumattakaan väkivallasta, mutta se voi auttaa toipumisessa ja siinä, että itse pääsee kasvamaan, mikä ennenpitkää helpottaa omaa oloa, vähentää katkeruutta jne.
saa tietenkin eroaan silti surra, virheitään harmitella, itse en surrut enää niin, että sydämeni olisi erossa särkynyt, se kun särkyi jo liitossa... ja kyllä, hänkin oli tietoinen asiasta, mutta hän taas ei halunnut kuulla. vieläkään, koska tarvii juoda. se on oiva pakokeino, ja riippuvuudesta toiseen.
olen onnekas, koska tajusin omankin tilanteeni, ja koska olen saanut loistavaa apua.

minulla on ollut kaikkeen syyni, samoin elämällä. avoero toi julki itselleni itsessäni piilossa olleita pahoja haavoja, jotka olin vain haudannut, ja jotka olivat johtaneet seurauksesta toiseen, ja tämä oli vielä melko "pieni" seuraus, pahemminkin olisi voinut käydä. mutta olen hengissä. enkä katkera kenellekään.
olin kyllä, surin kauan menetettyä unelmaa (en siis ole kyllä itkenyt suhteen perään päivääkään), ja toivuin hitaasti oikein viimeisen päälle kaikkien kaavojen mukaan, etenkin pettymys ja vihaosasto saivat kyytiä, mutta niin oli tarpeenkin. en ole aijemmin itseni antanutkaan olla niin vihainen pahemmistakaan asioista, ja siis elämä ajoi minut niin nurkkaan sellaisella tavalla, että minun oli pakko käsittää.

jokaisella on tiensä, ja siihen on syynsä, näin uskon. kaikesta olen selvinnyt, vaikka joskus tuntui, ettei tämä lopu koskaan. vieläkin tulee tietenkin vastoinkäymisiä, mutta nyt tiedän, että selviän. ja minulla on vihdoin uusi suhde. mikä on miehen kanssa, johon tutustuin todella hitaasti, enkä leikkinyt enää ehjää, ja vahvaa. siinäkin oli yksi este aijemmin parantumiselleni, satutettuna olin rakentanut kuoren itselleni kumminkin ja vaadittiin kova kolaus, että se hajosi. ja näin se oli pakko hajottaa. itselleen rehellisenä olo on joskus todella tuskaa...
mieheni kanssa meillä on kyllä ristiriitoja, mutta selvitettäviä sellaisia. rakastan häntä, koska hän on juuri se, mikä on, hän on unelmieni mies: tavallinen, aikaansaava ja ahkera, ihailen häntä, koska hän osaa kaikkea. hän on paljon vakaampi kun minä, mikä olisi ehkä ennen ollut tylsää, nyt osaan arvostaa sitä. saan olla se mikä olen. ja meillä kummallakin on omat elämät. erilaiset ja hyvä niin.

enkä enää yritä tietää mitä tästä tulee. rakennan oman elämäni pääasiassa itseni varaan, enkä pilvilinnojen. en odota häneltä ihmeitä, mutta olen jo nyt saanut niin paljon, etten tiennyt tälläistä olevankaan. sitä, että joku oikeasti välittää: laittaa hyllyt paikalleen, ostaa joululahjaksi jotain, mitä tarvitsen, herättää aamukahville ja kohtelee hyvin. ja hän siis on maailman ihanin, hellin ja lempein mies, ilman sen kummempia kommervenkkejä. miehekäs ja itsenäinen.

on ihanaa olla vapaa.
toivon teille kaikille surussanne lohdutusta ja toivoa, että te löydätte sen, mitä tarvitsette,
ja ennen kaikkea uskoa elämään, toivoa jokaiseen päivään ja rakkautta niin itseänne kuin muitakin kohtaan.

olipas nynny lopetus ;-) heko!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä