Eipä taida tuo Nukkumatti tulla käymään tänään ollenkaan, lieneekö tämä talviflunssa pelottanut hänet matkoihinsa?
Näitä sinkkuilutarinoita on tässä tullut tovi lueskeltua ja päädyin lopulta itsekin avaamaan sanaisen arkkuni ja kertomaan omia tarinoita ja pohdintaa menneisyydestä. Eli tässäpä jotain...
Ikää on tässä siis jo kertynyt reilu varttisata ja olen etsinyt seuraa itselleni tositarkoituksella varmaankin jo 10 vuotta. Treffeillä olen käynyt lukemattomia kertoja ja muutaman lyhyen suhteenpoikasenkin ehtinyt kokea, mutta ainakaan vielä ei ole tärpännyt sen oikean kanssa, vaikka joskus olen niin jo luullutkin.
Metkaa on se, että naispuolisten ystävieni kanssa tulen toimeen äärimmäisen hyvin ja osa heistä ihmetteleekin (yleensä parin viinilasin jälkeen), miksi hitossa en vielä ole löytänyt kumppania itselleni? Mahdankohan muuttua suhteessa jotenkin erilaiseksi? Olenkohan liian "varpaillani" ja varuillani kun huomaan jutussa olevan muutakin kuin pelkkää kaverinhakua? Vai olenkohan vaan jollain lailla niin hankala, että vastapuolen hermot eivät vaan kestä sitä? Hoenko liikaa kuinka paljon kaipaan suhdetta?
Historiani ei ole ollut mitenkään helppo ja tämän vuoksi luottamukseni ansaitseminen ei käy hetkessä, vaan vie aikaa. Eräs henkilö joskus kiteytti asian sanomalla, että olen hirveän pinta-avoin ihminen. Eli puhun ja kerron asioita paljon, mutta siinä vaiheessa kun pitäisi kertoa jotain suoraan sydämestä, menen täysin lukkoon. Enkä tee tätä tahallani. Olen vaan lapsuudessani luottanut täysin vääriin ihmisiin ja elänyt perheessä, jossa vanhempien sana on laki, niin en vaan osaa yhtäkkiä antaa tulla ulos kaikkea mitä mielessäni liikkuu. Murrosikäkin meni ohi kuin vahingossa ilman teinikapinointia.
Kaiken pitäisi olla ainakin siis sivustakatsojien mielestä kunnossa; asun omistusasunnossa, olen vakituisesti töissä hyvässä työpaikassa, olen pitkä ja muutenkin kuulemma ihan komea sälli(?), harrastan liikuntaa säännöllisesti, kavereita ja ystäviä on paljon, enkä edes polta. Pari paukkua maistuu ajoittain, mutta känniääliö en ole.
Baareissa tulee käytyä, lähinnä muuten yksinäisen koti-illan paikkaukseksi, ja voi hyvä elämä minkälaisia naisia olen siellä tavannut. Hyvänä esimerkkinä vaikka viime viikonloppuna tapahtunut tapaus, jossa jokin nätti blondi teiniprinsessa hetken tanssilattiajutustelun jälkeen nappasi haaraoistani kiinni ja kysyi, tuunko yöks panee sitä? Tiedän, että moni muu mies olisi lähtenyt toteuttamaan tyttörukan toivetta, mutta minä en vaan kertakaikkiaan ole tuon luonteinen. Poikuus siis ei ole tallella :), mutta en vaan osaa enkä halua lähteä noihin yhden yön petibileisiin mukaan. Tästäkin asiasta olen kuullut monet naurut asiaa ymmärtämättömien suusta, mutta mitä sitten?
Onkohan ongelmani siis kuitenkin tuo osittain heikko historian romuttama itseluottamus vai olematon kyky tuoda välittömästi ulos kaikkea mitä sydän sanoo?
Heittäkäähän mielipiteitä kanssaihmiset! Ja kysykää jos jotain tulee vaan mieleen.
Näitä sinkkuilutarinoita on tässä tullut tovi lueskeltua ja päädyin lopulta itsekin avaamaan sanaisen arkkuni ja kertomaan omia tarinoita ja pohdintaa menneisyydestä. Eli tässäpä jotain...
Ikää on tässä siis jo kertynyt reilu varttisata ja olen etsinyt seuraa itselleni tositarkoituksella varmaankin jo 10 vuotta. Treffeillä olen käynyt lukemattomia kertoja ja muutaman lyhyen suhteenpoikasenkin ehtinyt kokea, mutta ainakaan vielä ei ole tärpännyt sen oikean kanssa, vaikka joskus olen niin jo luullutkin.
Metkaa on se, että naispuolisten ystävieni kanssa tulen toimeen äärimmäisen hyvin ja osa heistä ihmetteleekin (yleensä parin viinilasin jälkeen), miksi hitossa en vielä ole löytänyt kumppania itselleni? Mahdankohan muuttua suhteessa jotenkin erilaiseksi? Olenkohan liian "varpaillani" ja varuillani kun huomaan jutussa olevan muutakin kuin pelkkää kaverinhakua? Vai olenkohan vaan jollain lailla niin hankala, että vastapuolen hermot eivät vaan kestä sitä? Hoenko liikaa kuinka paljon kaipaan suhdetta?
Historiani ei ole ollut mitenkään helppo ja tämän vuoksi luottamukseni ansaitseminen ei käy hetkessä, vaan vie aikaa. Eräs henkilö joskus kiteytti asian sanomalla, että olen hirveän pinta-avoin ihminen. Eli puhun ja kerron asioita paljon, mutta siinä vaiheessa kun pitäisi kertoa jotain suoraan sydämestä, menen täysin lukkoon. Enkä tee tätä tahallani. Olen vaan lapsuudessani luottanut täysin vääriin ihmisiin ja elänyt perheessä, jossa vanhempien sana on laki, niin en vaan osaa yhtäkkiä antaa tulla ulos kaikkea mitä mielessäni liikkuu. Murrosikäkin meni ohi kuin vahingossa ilman teinikapinointia.
Kaiken pitäisi olla ainakin siis sivustakatsojien mielestä kunnossa; asun omistusasunnossa, olen vakituisesti töissä hyvässä työpaikassa, olen pitkä ja muutenkin kuulemma ihan komea sälli(?), harrastan liikuntaa säännöllisesti, kavereita ja ystäviä on paljon, enkä edes polta. Pari paukkua maistuu ajoittain, mutta känniääliö en ole.
Baareissa tulee käytyä, lähinnä muuten yksinäisen koti-illan paikkaukseksi, ja voi hyvä elämä minkälaisia naisia olen siellä tavannut. Hyvänä esimerkkinä vaikka viime viikonloppuna tapahtunut tapaus, jossa jokin nätti blondi teiniprinsessa hetken tanssilattiajutustelun jälkeen nappasi haaraoistani kiinni ja kysyi, tuunko yöks panee sitä? Tiedän, että moni muu mies olisi lähtenyt toteuttamaan tyttörukan toivetta, mutta minä en vaan kertakaikkiaan ole tuon luonteinen. Poikuus siis ei ole tallella :), mutta en vaan osaa enkä halua lähteä noihin yhden yön petibileisiin mukaan. Tästäkin asiasta olen kuullut monet naurut asiaa ymmärtämättömien suusta, mutta mitä sitten?
Onkohan ongelmani siis kuitenkin tuo osittain heikko historian romuttama itseluottamus vai olematon kyky tuoda välittömästi ulos kaikkea mitä sydän sanoo?
Heittäkäähän mielipiteitä kanssaihmiset! Ja kysykää jos jotain tulee vaan mieleen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
haha, ei tainu saada tyttö kunnon otetta... mutta onko siellä edes mistä tarttua kiinni?
pane enemmän itke vähemmän
parhaat suhteet alkavat hyvällä seksillä, eikä millään romanttisella liirumlaarumilla
huoria paneva pelle, jolla pienen pieni ja veltto ase ja järki syväjäässä. BUAAHHHHAHHHHHAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA
nyt väsyttää
älä nyt välitä, vaikka tuo edellinen vastaaja on ihan ääliö - ja mä oon menossa nukkumaan
vaikutat oikeasti fiksulta
ehkä sä ettit vääristä paikoista, kun baareista etsit - niissä toi meininki tahtoo olla pinnallista
(serkun vaimo käyttäytyy, blondi kans, kuten tuo blondi pikku humalassa... viina menee silläkin suoraan alapäähän)
Oletko sä Vesimies horoskoopissa?
No minusta sinä olet tekstistä päätellen fiksu ja ihan huumorintajuinenkin
veijari. Ulkonäöstä en näin heteromiehenä osaa oikein mitään sanoa, mutta
ihan ok näyttäisi minun silmääni olevan.
Ei kai tuohon ole antaa mitään yksiselitteistä vastausta. Kenties et vain
ole oikeasti tavannut sitä sinulle sopivaa naista, tai sitten
muutut tosiaan varovaisemmaksi tms. suhteeseen ryhtyessäsi.
Itse olen aika lailla kaltaisesi mies, pituutta lukuunottamatta.
Tai noh, minä olen kyllä silloin tällöin sortunut myös yhden illan
suhteisiin. Tulen todella hyvin toimeen tuttujen naisten kanssa ja osaan
keskustella kuulemma tosi hyvin. Nuorempana ongelmana olikin se,
että monen kaverin tyttöystävä alkoi vähän liikaa kiinnostumaan minusta,
kun samoissa porukoissa pyörimme. Luonteessani ei siis pitäisi ainakaan
olla mitään jonka ansiosta suhteenpoikaset olisivat tuhoon tuomittuja.
Olen tässä ajan mittaan huomannutkin ainakin yhden piirteen, joka
on tuhoisa naissuhteitteni kannalta: Liika varovaisuus.
Useampi tapailemani nainen on kertonut jollekin kaverilleni, ettei
oikein osaa tulkita, olenko kiinnostunut vai en. Olen aivan
liian varovainen osoittamaan kiinnostustani ja olen todella varovainen siinä,
etten "roiku" naisessa tai muuten ala liian ahdistavaksi. Johtuu
ehkä siitä, että kun joskus on tosissaan heittätynyt, niin
toinen onkin ottanut takapakkia ja olen tuntenut itseni nolatuksi.
En tarkoita että täytyisi heti toisilla treffeillä olla rakkauttaan
julistamassa, vaan sitä että uskaltaisi tuoda ilmi sen, että on
naisesta oikeasti kiinnostunut muutenkin kuin kaverina. En oikeastaan
ihmettele yhtään, että useampi nainen on turhautunut jahkailuni
takia ja päättänyt lopettaa tapailun päästäkseen ikuisesta epävarmuudesta ja
sydänsuruista.
Olen varmaankin myös muulla tavalla hankala suhteessa ollessani,
mutta en nyt jaksa enää niitä juttuja pohtia.
luin kanssa sinkkutarinoita juuri monta tuntia ja aloin miettimään missä on itsellä vika? varmaan juuri siinä, että sinun kaltaisia miehiä(kirjoittamasi perusteella..) ei löydä usein kapakoista joissa itse kyllä käyn, etten ihan itekseni jää neljän seinän sisälle ihmettelemään eläkeikään asti.
minäkään en ole löytänyt toistaiseksi kuin muutaman parin vuoden suhteen jotka ei loppujen lopuksi toiminut, ja sen lisäksi juuri yhden yön suhteen ehdottelijoita, joita en kyllä harrasta, koska etsin jotain pysyvämpää, enkä haluaisi tuhlata aikaa turhanpäiväisiin parin viikonlopun suhteisiin, kun tuota ikää on jo kertynyt muutamia vuosia enemmän kuin sinulla..olen ihan tavallinen nätiksi kehuttu, lapseton, omillaan toimeentuleva nainen. ravintoloissa käyn juuri torjuakseni yksinäisyyttä, en kuitenkaan vedä umpikännejä joka viikonloppu ja jos löytäisin elämäni miehen niin vähenisi baareissa käyntikin huomattavasti, kun tulisi jotain muuta tarkoitusta elämälle.ja jos jotain kamalia miinuksia, niin tupakoin..
mutta.. ei ole löytynyt tähän ikään mennessä, ehkä joskus?
mutta usko huviksesi, käy kapakoissa tälläisiä taviksia naisiakin, ei kannata menettää toivoa, en minäkään ihan vielä...