Olemme mieheni kanssa päätymässä eroon. Avioerohakemus jätetty tänään. Aiemmin minä olen ollut puhumassa eron puolesta jo pari kertaa, mutta kalkkiviivoilla olemme sopineet ja palanneet yhteen. Tällä kertaa otin eron puheeksi pari kuukautta sitten. Virittelimme omia menoja ja valmistauduimme eroon kumpikin tyylillään. Viikko sitten romahdin, sairastuin masennukseen tai olen varmaan jo voinut pahoin kauan aikaa ehkä vuosia. Sisimmässäni on paljon käsittelemättömiä asioita, jotka nyt yritän selvittää. Sen verran olen palikoita saanut kasaan, että tiedän ja tunnen vahvasti rakastavani miestäni (aiemmin olen epäröinyt tunteen olevan ehkä pelkkää kiintymystä ja ystävyyttä). Mieheni rakastaa minua vieläkin, mutta ei uskalla enää jatkaa suhdettamme, koska pelkää minun taas jossain välissä kääntävän kelkkani. Kuinka saisin hänet vakuuttuneeksi tunteideni aitoudesta ja halusta saada suhteemme toimimaan? Olemme nelikymppisiä ja olleet jo vuosikymmenen yhdessä. Seksi toimii ja olemme toistemme parhaita ystäviä.
Pieni kuolema
mustaa
51218
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinä olet nyt jo kolmatta kertaa puhumassa erosta ja vetämässä komentoa takaisin kalkkiviivoilla?
Ja ihmettelet miksi miehesi jossain vaiheessa saa tarpeekseen, kyllästyy pompotteluun ja haluaa vihdoin ratkaisun asialle?
Samanlaista pelleilyä ex-vaimoni kohdalta kokeneena en voi muuta kuin toivottaa miehellesi jaksamista ja kykyä pysyä päätöksessään ja sinulle antoisia hetkiä itse keittämäsi soppalautasen edessä.
Olen ollut erittäin kusipäinen ja paska miestäni kohtaan. Olen ihan taatusti ansainnut eron ja syyllisyyden tekemisistäni joudun harteillani kantamaan.
Ihmisiä kun ollaan tuntuu vaan vaikealta hyväksyä tilannetta tällä kertaa, kun vihdoin pystyy aukaisemaan asioita, toteamaan tehdyt vääryydet, kantamaan vastuun niistä.
Voi kuinka tutult kuulostaa...erohakemus jätetty viikko sitten, molemmat hakijoina, tuntui ettei enää jaksanut jatkuvia ristiriitoja ja ylitsepääsmättömältä tuntuvia ongelmia. Ensin helpotusta, sitten ääretöntä tuskaa eikä haluaisi millään antaa periksi kuitenkaan. On kipeän tarpeellista kuulla kuitenkin myös äskeisen kirjoittajan -miehen- kirjoitus ja miehinen näkökulma. Meillä ollut ihan samaa pari vuotta, monta kertaa ero ollut hilkulla ja aina peruttu, oma miehenikään ei enää jaksaa luottaa jatkuviin mönkään meneviin yrityksiin. Nyt ei enää jaksais ees ajatella mitään, sais vaan nukkua...En voi erota mutten olla yhdessäkään, voi kun tätä pääsis pakoon ja kauas!
tilanne. Tosi mulla järki sanoo ettei tää tuu toimimaan, kun aina kun ero on peruttu, niin no, taas ollaan samassa pisteessä. On vaan niin vaikea kestää se kipu, suru ja luopua toisesta ihmisestä, vaikkei se minulle olekaan mitään iloa tuottanut pitkään aikaan, surua vain, itkua ja huolta...
Ja silti, silti, haluaisi vaan aina yrittää ja uskoa kyllä se muuttuu...ja suhde voisikin muuttua jos molemmat oikeasti yrittäisi, olen sen nähnyt. Mut miehen puolelta yritystä kestää vain viikon ja sit ollaan samassa pisteessä kuin ennen sovintoa...
Kai se on uskottava, että erottava on...
Olemme miehen kanssa päivät ja yöt keskustelleet. Hän ei pysty varmaan enää luottamaan, mutta tuskaisena silti minua rakastavana yrittää omalta osaltaan avata asiaa.
Olen itse sairaslomalla totaalisen romahduksen kokeneena. Koskaan en ole näin heikoilla ollut. Olen kuitenkin löytänyt se kauan kadoksissa olleen rakkauden ja yritän pelastaa liittomme. Jos se ei enää onnistu, olen kuitenkin kasvamassa paremmaksi ihmiseksi.