Oletteko koskaan miettineet seuraavalaisia asioita: Esim sitä, että kuinka moni aviopari, sellainenkin joka pysyy yhdessä kunnes toinen osapuoli kuolee, on sellaisia että molemmat osapuolet ovat juuri sen kanssa kenen kanssa kaikkein eniten ovat halunneet olla?
Ennen vanhaan kun vanhaksipaaiksi tai -pojaksi jääminen oli kamalin ajateltavissa oleva kohtalo ja samaten kun suvuilla oli paljon maata, joille tarvittiin perillinen niin monasti otettiin se siedettävän välimatkan päässä asuva ukko tai akka joka ei ihan sieltä rumimmasta tai tyhmimmästä päästä ollut mutta ei silti muuten välttämättä mikään erikoinen otus, ja elettiin elämää kuten parhaiten pystyttiin.
En usko, että asiat ovat sittenkään kauheasti nykypäivänäkään muuttuneet vaikka joka paikassa toitotetaankin kuinka on tärkeää olla onnellinen ja kuinka jokaiselle on olemassa just se oikea. Monasti siinä vaiheessa viimeistään kun ikä alkaa kolmosella niin otetaan vielä se joka saadaan. Tai sinule se joku saattaa olla sinun elämäsi suuri rakkaus mutta hänelle sinä olet se paras kenet hän saa mutta hän olisi oikeasti halunnut vielä enemmän jonkun toisen. Tai sitten päinvastoin että sinä saat itseäsi jumaloivan puolison kun taas itse haikailet sen suuren rakkauden perään joka ei kuitenkaan sinua huolinut.
Todennäköisyys että jokainen ihminen löytää sellaisen ihmisen jolle juuri se toinen osapuoli on kaikkein tärkein eikä oikeasti ketään muuta haluaisi, on samaa luokkaa kuin, että jokainen ihminen voittaisi lotossa päävoiton.
Kyynistä mutta tässä on lohduttavakin puoli. Nimittäin meille tavallisille talliaisille tuo on lohdutus. On vaikka kuinka paljon ihmisiä ketkä eivät kenenkään mielestä ole kaikkein kiinnostavimpia mutta suurin osa heistä on kuitenkin siedettäviä ja saavat kelvata-paremman puutteessa.
Jos ihmiset alkaisivat tiukasti pitää kiinni siitä periaatteesta että he haluavat sen ketä eniten haluavat tai muuten olisivat ilman niin aika paljon olisi yksinäisiä ihmisiä.
Tämän takana on tietenkin se karmaiseva johtopäätös että entäs sitten ne ketkä eivät edes lohdutuspalkinnoksi ole kenellekään kelvanneet? No, tasan eivät käy nallekarkit.
Ennen vanhaan kun vanhaksipaaiksi tai -pojaksi jääminen oli kamalin ajateltavissa oleva kohtalo ja samaten kun suvuilla oli paljon maata, joille tarvittiin perillinen niin monasti otettiin se siedettävän välimatkan päässä asuva ukko tai akka joka ei ihan sieltä rumimmasta tai tyhmimmästä päästä ollut mutta ei silti muuten välttämättä mikään erikoinen otus, ja elettiin elämää kuten parhaiten pystyttiin.
En usko, että asiat ovat sittenkään kauheasti nykypäivänäkään muuttuneet vaikka joka paikassa toitotetaankin kuinka on tärkeää olla onnellinen ja kuinka jokaiselle on olemassa just se oikea. Monasti siinä vaiheessa viimeistään kun ikä alkaa kolmosella niin otetaan vielä se joka saadaan. Tai sinule se joku saattaa olla sinun elämäsi suuri rakkaus mutta hänelle sinä olet se paras kenet hän saa mutta hän olisi oikeasti halunnut vielä enemmän jonkun toisen. Tai sitten päinvastoin että sinä saat itseäsi jumaloivan puolison kun taas itse haikailet sen suuren rakkauden perään joka ei kuitenkaan sinua huolinut.
Todennäköisyys että jokainen ihminen löytää sellaisen ihmisen jolle juuri se toinen osapuoli on kaikkein tärkein eikä oikeasti ketään muuta haluaisi, on samaa luokkaa kuin, että jokainen ihminen voittaisi lotossa päävoiton.
Kyynistä mutta tässä on lohduttavakin puoli. Nimittäin meille tavallisille talliaisille tuo on lohdutus. On vaikka kuinka paljon ihmisiä ketkä eivät kenenkään mielestä ole kaikkein kiinnostavimpia mutta suurin osa heistä on kuitenkin siedettäviä ja saavat kelvata-paremman puutteessa.
Jos ihmiset alkaisivat tiukasti pitää kiinni siitä periaatteesta että he haluavat sen ketä eniten haluavat tai muuten olisivat ilman niin aika paljon olisi yksinäisiä ihmisiä.
Tämän takana on tietenkin se karmaiseva johtopäätös että entäs sitten ne ketkä eivät edes lohdutuspalkinnoksi ole kenellekään kelvanneet? No, tasan eivät käy nallekarkit.
Vastaukset 3
Vanhimmat
nyt ois kyllä hauska tietää oletko abi joka tekee päätöstyötä,eläämääsi pettynyt yksilö vai muistoissa elävä vaari..no tähän ei tarvikkaan vastata.Ajatelen usein monista asioista samallatavalla..miten helpompaa oiskaan elämä jos ei tarvis itse etsiä sitä suúrta rakkauta vaan kaikki ois valmiina ja vois elää vaan sitä arkista tasapainoista,ennalta sovittua elämää.Tuskin ois puolisomurhia näin paljon.:(
"Jos ihmiset alkaisivat tiukasti pitää kiinni siitä periaatteesta että he haluavat sen ketä eniten haluavat tai muuten olisivat ilman niin aika paljon olisi yksinäisiä ihmisiä."
Minä ajattelin näin vielä vuosi sitten. Olin 28-vuotias, enkä ollut ikinä seurustellut kunnolla. Yrityksiä oli, mutta kun ei ollut tunnetta, niin miksipä jatkaa.
Olin jo valmistautunut elämään elämäni yksin, kun sitten löysinkin rakkauden. Tämä ei ole mitään tyytymistä paremman puutteeseen, vaan ihastuin ja rakastuin ihan oikeasti. Tunne on lisäksi molemmin puolinen.
Omassakin lähipiirissä kuitenkin elää paljon näitä pitkään yhdessä olleita pareja, jotka ovat yhdessä vain tavan ja tottumuksen vuoksi. Heidän puolestaan harmittaa. Samalla ihailen heitä, jotka uskaltavat tuollaisesta suhteesta lähteä. Toivon, ettei omassani tarvitse koskaan näitä ratkaisuja miettiä.
Olet oikeassa oikeastaan kaikessa mitä kirjoitit. Juuri näin on suurimmalla osalla, myös itselläni. Näin 4-kymppisenä tajuan, että todellakaan en voi saada enää sitä, mitä eniten haluaisin. On pidettävä tästä nykyisestä hyvästä kiinni. Ihan se oikan oikea hän ei ole, mutta niin hyvä, että parempaakaan ei ole tarvis etsiä.